Voisiko tässä olla hyvä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä

Varmasti meistä moni kamppailee samojen ajatusten kanssa kuin seuraajani, jolta sain seuraavan viestin:


Taistelen jatkuvasti lentohimon tai pikemminkin matkustamisen/ kokemisen/ näkemisen himon kanssa. 😢Miten olla tyytyväinen ihan vaan koti-Suomessa..? Paljon teen muita asioita ilmastokriisin ehkäisemisen hyväksi (vegaanius, ostamisesta kieltäytyminen, kestotuotteet yms.) mutta miten pääsen tuosta himosta eroon? Miten se sinulla kävi? Ihan järkeilemällä itselle? Vai löytyykö joku taikakeino? 🙏🏼


En usko, että mitään taikakeinoa löytyy, mutta alle listaamistani pohdinnoista voi olla apua. Itselleni elämäntapojeni tuottaman hiilijalanjäljen laskeminen konkretisoi lentämisen ison päästökuorman ja sen tajuttuani ei lentäminen tuntunut enää hyvältä eikä oikeutetulta. Kun yltiöpäinen lentäminen ei enää lomilla tullut kyseeseen, se sai pohtimaan koko suhtautumistani matkailuun.

Tässä muutama ajatus, joiden äärelle suosittelen pysähtymään:

✨Pysähdy ja laita omat arvosi tärkeysjärjestykseen. Ovatko omat halut ja mieliteot tärkeämpiä kuin luonnon ja elinkelpoisen planeetan säilyminen?

✨Mieti, mitä pakenet. Raskasta työarkea, sotkuista kotia, pimeää talvea, kiirettä? Voisiko asioita paeta lähempänä, pienemmillä päästöillä?

✨Kysy itseltäsi, mitä matkustelu sinulle antaa. Hetken hengähdystauon, uusia näkökulmia, uusia elämyksiä? Voisiko noita asioita saavuttaa lähempänä? Kenties lukemalla kirjoja, meditoimalla, kulkemalla luonnossa, tekemällä vapaaehtoistöitä, tutustumalla eri kulttuureihin Suomessa, käymällä museoissa tai ravintoloissa, kokeilemalla uutta harrastusta tai juomalla pullon viiniä ihan itsekseen?

✨Laske oma hiilijalanjälki. Se onnistuu muun muassa Sitran elämäntapatestillä. Henkilökohtaisen hiilijalanjäljen selvitettyäsi laske esimerkiksi atmosfair.de-laskurilla, kuinka paljon lennot haaveilemaasi matkakohteeseen tuottavat päästöjä. Suhteuta päästöt kestävän hiilijalanjäljen tavoitetasoon (vuonna 2030 kaksi ja puoli tonnia vuodessa). Katso peiliin ja mieti, miten oikeutat itsellesi lennon aiheuttamat päästöt, jotka pahimmassa tapauksessa syövät koko kestävän tason hiilibudjettisi.

✨Mieti, mistä halu matkustaa tulee. Somessa näkemistäsi kuvista, matkailumainoksista, ystävien matkakertomuksista, matkailuohjelmista? Tuleeko halu aidosti sinun sisältäsi vai onko se markkinavoimien sinulle myymä keinotekoinen tarve? Uskalla kyseenalaistaa tuo pakko.

✨Jos huomaat, että somessa näkemäsi matkakuvat herättävät matkakuumeesi, lakkaa seuraamasta matkailuhimoa ylläpitäviä tilejä. Ota niiden sijasta seurantaan esimerkiksi tägit #lähimatkailu #maatapitkin ja #kotimaanmatkailu ja inspiroidu ekologisemmasta matkustamisesta. Lentämisen vähentäminen tai edes lopettaminen ei tarkoita matkailun lopettamista.

✨Jos omasta elämästä täytyy säännöllisesti saada hengähdystauko, mieti, miten arjesta saisi sellaisen, että siitä ei tarvitse jatkuvia irtiottoja. Voisitko tehdä vähemmän töitä, meditoida päivittäin, mikrolomailla arjen keskellä vaikka käymällä joskus yksin elokuvissa tai ravintolassa keskellä viikkoa? Voisiko elämiseen tarvittavaa rahasummaa pienentää ja omaa työviikkoa keventää? Keventyisikö arki sillä tavalla? Onko oravanpyörässä pakko juosta niin kovaa?

✨Keskustele ystävien kanssa matkailuun liittyvistä asenteista. Pohtikaa, mihin perustuu se tarve, että lomalla on lähdettävä kauas. Miettikää, olisiko mieltä matkustaa maailman toiselle puolelle, jos matkalla ei saisi ottaa yhtäkään kuvaa ja koko matkasta ei saisi kertoa kenellekään ennen eikä jälkeen reissun. Tekisikö matkalle silloin mieli edes lähteä? Kuinka suuri osa matkustelusta onkin vain sosiaalista näyttämisen tarvetta ja hyväksynnän hakemista?

✨Mikä auttaisi näkemään oman lähiympäristön kauneuden ja nauttimaan siitä? Valokuvaus, roskien kerääminen, lintuharrastus tai naapurin koiran ulkoiluttaminen?

✨Mieti, mistä tulee halu saada ja kokea aina vain enemmän. Miksi ei riitä se, mitä on nyt ja tässä?


Kuvat: Evi T. | Unsplash

Miksen minä muka saisi lentää?

Kun kritisoin Instagramissa suomalaisten halua lähteä ulkomaille heti, kun pandemia sallii, sain ihan validin kysymyksen: miksi nostan lentämisen tikunnokkaan, kun se on vain pieni osa globaaleista ilmastopäästöistä? On totta, että lentämisen päästöt eivät globaalissa mittakaavassa ole juuri mitään. Puhutaan muutamasta prosentista kaikista ilmastoa lämmittävistä kasvihuonekaasuista. Lentoliikenteen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on siis verrattain olematon, paljon pienempi kuin esimerkiksi maanviljelyn ja ruoantuotannon, joiden päästöt muodostavat jopa lähes kolmanneksen kaikista päästöistä.

Onko sillä globaalilla tasolla merkitystä, jos muutama tuhat suomalaista lentää talvella pariksi viikoksi Thaimaahan? Ei. Mutta oleellisempaa onkin, onko globaalilla tasolla oikeudenmukaista olla vapaamatkustaja ilmastotalkoissa, joihin meidän kaikkien pitäisi osallistua? Meidän kaikkien pitäisi pyrkiä vuoteen 2030 mennessä 2,5 tonnin vuosipäästöihin ja pelkästään yksi Thaimaan matka ylittää tuon globaalisti kestävän hiilijalanjäljen yli tonnilla. Reilua? Mielestäni kaukana siitä.

Kuva: hyvamuoto.fi ‘Suomalaisten pitää pienentää hiilijalanjälkeään yli 90 %’

Suomalaisten lentomatkoista valtaosa on lomamatkoja, joten pakottavaa tarvetta näille lentelyille ei ole. Toki ihminen on hyvä perustelemaan itselleen, miksi juuri hänen on pakko päästä talvella etelään tai syödä vuodessa 80 kiloa lihaa (myös kestämätöntä, paitsi terveyden, myös hiilijalanjäljen kannalta) tai ostaa aina sesongin vaihtuessa pari uutta vaatekertaa tai kulkea kilometrin kauppamatka autolla. Myönnän itsekin olevani mestari tuollaisten selitysten keksimisessä. “Minä nyt vain tämän kerran…” tai “Kun oli niin huono sää…” tai “Kun tuli niin kiire lähtö…” tai “Kun teki niin kovasti mieli…” On olemassa vältämättömät perustarpeet ja ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita. On täysin ymmärrettävää, että esimerkiksi maalla asuessa oma auto on välttämättömyys. Ja syömisestä syntyy väkisinkin päästöjä, vaikka olisi vegaani tai noudattaisi planetaarista ruokavaliota. On siis olemassa päästöjä, joita emme voi karsia kokonaan pois. Toki nekin päästöt pienenevät, kun yhteiskunta ja rakenteet muuttuvat vähähiilisemmiksi. Kun sähköautot yleistyvät tai kun maidontuotannosta joskus ehkä tulevalla vuosikymmenellä saadaan hiilineutraalia, tippuvat kyseisiin asioihin kytkeytyvät kotitalouksienkin päästöt. Mutta se lomalentäminen! Sen lisäksi, että siitä ei ole tulossa hiilineutraalia ihan lähitulevaisuudessa, se ei myöskään lukeudu kenenkään perustarpeisiin. Ilman hupilentelyä voi elää – ja niin itse asiassa elettiinkin vielä ihan muutama vuosikymmen takaperin.

Niillä, joilla on eniten rahaa, on myös eniten vastuuta. Ja he ovat usein myös eniten vastuussa. Maapallon suurituloisin prosentti aiheuttaa tuplasti sen verran päästöjä kuin vähävaraisin puolisko ja rikkain kymmenys tupruttelee ilmakehään yli puolet kaikista maailman päästöistä! Ja tuo kymmenesosa ei koostu mistään miljonääreistä vaan muun muassa ihan tavallisista keskituloisista suomalaisista. Maailman rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin pääsee, jos ansaitsee vuodessa noin 30 000 euroa. Tämä havainnollistaa mielestäni erinomaisesti sen, miksi meidän jokaisen panos hiilijalanjäljen pienentämisessä on olennaisen tärkeä.

Kuva: Yle Uutiset

Mutta eikö ihmisillä ole oikeus käyttää työllä ja vaivalla tienatut roposensa ihan miten itse lystää? No, tottakai on. Ja niin kauan kuin esimerkiksi vaikkapa kaukomatkailu on hienoa ja tavoiteltavaa, ne joilla on varaa tekevät sitä. Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat sosiaaliset normit ja niinpä me teemme niitä juttuja, mitkä ovat sosiaalisten normien mukaan hyväksyttyjä. Jokainen Thaimaan matka ja siitä sosiaaliseen mediaan julkaistu kuva ja kuvan keräämät ihastelevat kommentit pitävät yllä sosiaalista normia siitä, että kaukomatkailu on hyväksyttävä ajanviettotapa. Arvot ja normit eivät muutu hetkessä, mutta muuttumattomia ne sentään eivät ole. Kaikki meidän näkyvä toimintamme joko pitää yllä vallitsevia normeja tai muokkaa niitä uusiksi. Siksikään ei ole ihan sama, menetkö sinne Thaimaahan vai et. Jos et mene, kerro siitä ääneen yhtä suurella innolla ja ylpeydellä kuin kertoisit tekemästäsi reissusta. Postaa someen kuva kotisohvalta, jossa kerrot, että tänäkään talvena et matkustanut Thaimaahan, koska kotona on ihan yhtä ihanaa ja koska maapallomme ei kestä nykyisenkaltaista matkailua.

Kun kaikki päästöt pitäisi saada vähenemään nyt heti tai mieluiten jo vuosikymmeniä sitten, ja nollaan niin ripeästi kuin mahdollista, on selvää, että lentäminen tällaisenaan ei voi jatkua. Näköpiirissä ei ole, että lentoliikenne laajamittaisesti siirtyisi pois fossiilisista polttoaineista, joten ainoa mahdollisuus lentämisen päästöjen pienenemiselle on lentämisen väheneminen. Ilmailualan päästövähennyksetkin perustuvat lukemani perusteella pitkälti kompensointiin ja kompensaatioprojekteissa taas on tutkitusti paljon ongelmia – eikä kompensointi poista päästöjä, mikä on ensisijainen tavoite. Menemättä kompensointiin tässä sen enempää, kompensoinnin pitäisi niin yksilötasolla kuin yleisestikin koskea vain niitä päästöjä, minkä tuottamista ei pysty välttämään. Lentäminen huvin vuoksi lukeutuu sen sortin luksusharrastuksiin, mistä meidän on yksinkertaisesti vain kyettävä irtautumaan, jotta saamme pitää edes ne asiat, joita ilman emme pysty tulemaan toimeen. 

Thaimaan matkan hiilijalanjälki
Thaimaan matkan hiilijalanjälki. Kuvakaappaus atmosfair.de-sivuston päästölaskurista

Mene siis peilin eteen ja kysy itseltäsi: Miksi minulla on oikeus tuottaa kestämätön määrä päästöjä? Mikä tekee minun mielihaluistani merkityksellisempiä kuin meidän kaikkien oikeus siedettäviin elinolosuhteisiin? Miksi minä saan syödä kakusta yhdeksän palaa kymmenestä, kun jollekin toiselle jää vain yksi pala?

Artikkelin pääkuva: Leonardo Yip | Unsplash

Miksi toiset lajit ovat tärkeämpiä kuin toiset?

Kumpi on suurempi katastrofi: miljardi kuollutta eläintä vai 63 miljardia kuollutta eläintä? Kumman vuoksi olet valmis lahjoittamaan rahaa, vaatimaan päättäjiltä toimia, allekirjoittamaan lakialoitteita tai muuttamaan omia elämäntapojasi?

Ensimmäinen luku on suunnilleen se määrä eläimiä, joiden arvioidaan kuolleen alkuvuoden rajuissa metsäpaloissa Australiassa. Jälkimmäinen luku on se määrä eläimiä, joka teurastetaan vuosittain eläintuotannon vuoksi – eikä tämä luku pidä sisällään turkiseläimiä, kaloja tai riistaa. Jokaisen lukemasi sanan aikana eläintuotannossa kuolee noin 10 000 eläintä. Tätä lausetta lukiessasi eläimiä teurastetaan noin 70 000.

Miksi me pidämme tätä kaikkea ihan normaalina? Miksi eläintuotannon – eli ihmisten – eläimille luvallisesti ja tietoisesti tuottama kärsimys ei hetkauta valtaosaa ihmisistä? Rasismi on yleisesti tuomittavaa, mutta spesismi eli muunlajisten eläinten sorto on moraalisesti hyväksyttävä laillinen elinkeino. Kuitenkin tiedämme, että muunlajiset eläimet ovat samalla tavoin tuntevia ja tietoisia olentoja kuin ihmisetkin.

Tuotantoeläimistä puhuttaessa eläinten kokemukset ja tarpeet sivuutetaan eikä eläimiä nähdä yksilöinä vaan niistä puhutaan kappalemäärinä. Samaan aikaan, kun EU:ssa kiistellään siitä, saako kasvismakkaraa tai -pihviä myydä nimellä makkara tai pihvi, ei kyseenalaisteta sitä, miksi eläimen ruhon osien nimet on hyväksyttävää naamioida leikkeeksi, kyljykseksi tai nugetiksi häivyttäen yhteys eläimeen. Eläinkunnan tuotteita myydään meille onnellisilla mielikuvilla höystettynä: naapurin maalaiskana, viljapossu ja vapaa lehmä – siinähän tuntee itsensä melkein hyväntekijäksi, kun ostaa noin eettisiä tuotteita.

Minä en ole eläinrakas ihminen. En mene sekaisin nähdessäni koiranpentuja tai mangusteja. Silti jätin lihan pois lautaseltani yli 20 vuotta sitten ja viimeisen parin vuoden aikana on ruokavalioni ottanut vielä aimo harppauksen vegaanisempaan suuntaan. Ei tarvitse olla eläinrakas ymmärtääkseen eläintuotantoon liittyvän riiston ja moraaliset ongelmat. Sen sijaan tarvitsee osata nähdä oman kognitiivisen dissonanssinsa taakse ja ymmärtää omien tietojen ja asenteiden välinen ristiriita. Itseltään kannattaa kysyä, että jos en kerran hyväksy eläinten rutiininomaista kärsimystä, miksi pidän eläintuotantoa kuitenkin moraalisesti hyväksyttävänä tai miksi en kyseenalaista omaa ruokavaliotani?

Kuvat | Unsplash: Kameron Kincade

Kuten sanoin, en ole eläinrakas ihminen, mutta koen jollain tavalla samaistuvani eläimiin. Imettäessäni esikoistani muutama vuosi sitten koin hyvin vahvasti olevani nisäkäs. Pystyin samaistumaan lehmän hoivaviettiin enkä hetkeäkään epäile, ettei lehmäemo kärsisi ja kokisi syvää tuskaa, kun vastasyntynyt vasikka riistetään sen luota pois. Enkä halua edes ajatella pienen vasikan kauhua ja pelkoa. Ja kun Lina Gustafsson kuvailee kirjassaan Eläinlääkärinä teurastamossa sikojen matkaa teurasautosta teurastamon linjastolle, pystyn kuvittelemaan mielessäni yhtä hyvin linjastolle sikojen sijaan riippumaan ihmislapset. Sillä lapsia siat vielä ovat siinä iässä, kun päätyvät teuraaksi. En näe suurta eroa ihmisen ja muiden eläinten välillä, päinvastoin.

Mitä ajatuksia eläintuotanto herättää?

Maitomyytit – miksi Oatlyn markkinointi ärsyttää?

Oatly on tällä viikolla jakanut Maitomyytit-mainoslehtisen 250 000 suomalaiseen kotitalouteen, joissa on 6–12-vuotiaita lapsia. Myös telkkarissa ja lehdissä pyörii näkyvä mainoskampanja. Kampanja on jo suututtanut niin maataloustuottajat kuin tavallisen suomalaisen maitoa juovan kansan.

Mikä Oatlyn kampanjassa ärsyttää?

Ensinnäkin kampanjan koetaan kyseenalaistavan maitoon liittyviä faktoja. No, faktojahan on vaikea kyseenalaistaa, sillä faktat ovat totta. Tieteellinen tieto kuitenkin kehittyy ja jatkuvasti saadaan uusia tutkimustuloksia. Todellisuudessa kampanja pureutuukin maitomyytteihin eli niihin sitkeisiin uskomuksiin, joita meidän aivoihimme on maidosta vuosikymmenten varrella iskostettu ja jotka eivät kaikki enää nykypäivänä pidä paikkaansa.

Toiseksi mainostava taho on ruotsalainen yritys ja sekös vasta ärsyttääkin! Mitä ne ruotsalaiset tulevat tänne tuputtamaan tuotteitaan ja mollaamaan suomalaista, maailman parasta ruoantuotantoa – josta muuten juuri kirjoitti erinomaisen postauksen Ihme Ituhippi –blogin Anna. Jos Valio tekisi samantyyppisen kauratuotekampanjan, jossa nostetaan esiin maidontuotannon haitallisia ympäristö- ja ilmastovaikutuksia, vastaanotto olisi luultavasti täysin eri. Meillä suomalaisilla on vahva Suomalaisen Työn Kunnioittamisen Eetos. Eikä Valio tietenkään vastaavaa kampanjaa tekisikään, sillä sen pääintressit ovat aivan toisaalla kuin kasviperäisen ruoantuotannon lisäämisessä.

Kolmanneksi syömämme ruoka liittyy vahvasti identiteettiin. Kun joku tulee sanomaan, että lautasesi tai juomalasisi sisältö ei oikein tue ympäristön hyvinvointia, ihminen kokee sen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja defenssimekanismit nousevat esiin välittömästi. Sen jälkeen järkiperäinen keskustelu onkin mahdotonta.

Neljänneksi – mikä pöyristyttävintä – mainoskampanja on kohdennettu osittain suoraan lapsiin, mitä pidetään epäeettisenä. Tässä yhteydessä unohdetaan vuosikymmenestä toiseen kouluissa luvallisesti lapsiin kohdistettu maitopropaganda, jolta ei kukaan Suomessa koulunsa käynyt ole välttynyt. Koulut saavat yhä edelleen koulumaitotuen muodossa alennusta maitotuotteista. Tuen saamisen ehtona on, että maidon juontiin kehottavia mainoksia pidetään kouluissa esillä näkyvillä paikoilla. Maitoteollisuus on myös yhtä lailla jakanut lapsille maitoa ylistäviä mainoslehtisiä liittäen maidon milloin urheilullisuuteen, milloin terveellisyyteen.

Mutta entäs sitten kalsiumin saanti ja kuoleeko lehmät nyt sukupuuttoon ja kaurajuomahan on kamalan epäluonnollista ja prosessoitua, halutaanko suomalainen maatalous ajaa lopullisesti alas??? Kalsiumia saa muualtakin, lehmät ei kuole sukupuuttoon, vaikka maidon kulutusta vähennettäisiin, enemmän prosessointia ja resursseja vaatii ravinteiden kierrättäminen lehmän kautta ja ei, suomalaista maataloutta ei haluta ajaa alas vaan saada se kestävämmälle pohjalle. Suosittelen tutustumaan Oatlyn käsittelemiin Maitomyytteihin ja tekemään sen niin kuin Oatlykin kehottaa: perehdy aiheeseen, kuuntele eri osapuolia, keskustele toisten kanssa ja muodosta sitten oma mielipiteesi.

Kuvat: Oatly / Maitomyytit-materiaali

Mitä ajatuksia Oatlyn kampanja sinussa herätti?

Leikkokukat – vastuullinen vai vastuuton arjen piristys?

Kukapa meistä ei nauttisi ihanista kukka-asetelmista keittiön pöydällä! Sotkuinenkin koti muuttuu hetkessä aavistuksen siedettävämmäksi, kun paraatipaikalle nostaa kauniin kukkakimpun viemään huomion pois ympärillä vallitsevasta kaaoksesta. Leikkokukkien piristävää vaikutusta ei voi kieltää, mutta kuten melkein kaikilla asioilla, on niilläkin nurjat puolensa.

Vaikka tuoreen kukkakimpun upea ulkonäkö hiveleekin esteetikon silmää, raastaa epäekologisuus ja vastuuttomat työolot eettisyyteen pyrkivän ihmisen omatuntoa. Valtaosa leikkokukkien kasvatuksesta on jo aikaa sitten siirtynyt Suomesta halvemman työvoiman maihin Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan ja haitoilta tuotantoalueilla ei ole vältytty. Vaikka valoa ja lämpöä tuotantoalueilla riittää, ovat työntekijöiden oikeudet ja ympäristöstä huolehtiminen monesti retuperällä ja johtaneet isoihinkin ympäristöongelmiin.

Järkyttävin esimerkki kukkatuotannon ympäristötuhoista lienee Kenian Naiwasha-järven saastuminen lannoitteiden ja torjunta-aineiden vuoksi. Eivätkä ekosysteemin haitat rajoitu tietenkään pelkästään luontoon vaan myös työntekijöiden terveyteen sekä paikallisten elinkeinoihin kalastuksen ja turismin parissa. Ja sitä mukaa kun farmit kasvavat, tarvitaan enemmän työntekijöitäkin, mikä lisää ympäristöongelmia alueella, jossa jätehuolto on jo valmiiksi puutteellinen.

Lancasterin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan Englannissa myytävän kenialaisen ruusun päästöt ovat noin 2,4 kg CO2. Päästöjä aiheuttaa torjunta-aineiden käyttö ja pitkä lentomatka Eurooppaan. Myös Hollannissa kasvatetun ruusun päästöt ovat samaa luokkaa ja yllättäen kotimaiset (tutkimuksessa englantilaiset) leikkokukat olivat päästöiltään vain murto-osan ulkomailla tuotettujen kukkien päästöistä.

Ongelmallista leikkokukkien kohdalla on pitkät alihankintaketjut. Usein kukkien alkuperää ei ilmoiteta kuluttajalle eikä se ole välttämättä kauppiaankaan tiedossa, sillä kukat tulevat Suomeen Hollannin jättimäisten kukkatukkujen kautta. Kun tuotantoketju on hämärän peitossa, ei vastuullisuudestakaan ole mahdollista saada lisätietoa.

Vegaaniruokabloggaaja Elina Innanen otti leikkokukka-aiheen esille Twitterissä maaliskuussa. Innanen on aiemmin toiminut floristina, mutta lopulta epäekologisen ja epäeettisen kertakäyttöhyödykkeen kauppaaminen alkoi ahdistaa. Ihmisoikeus- ja ympäristöongelmien lisäksi kukkien hävikki matkalla kauppaan on älytön ja lopulta kauniit, mutta ympäristöä kuormittavat kukat joutuvat roskikseen vain lyhyen kukoistuksen jälkeen.

Parempia valintoja on kuitenkin mahdollista tehdä. Kesällä kannattaa tietysti suosia luonnonkukkia ja muutenkin tuotanto-olosuhteista kiinnostuneen kannattaa pitäytyä lähituotannossa. Mikäli ostaa kaukaa tuotuja kukkia, on Reilun Kaupan kimppu vastuullinen vaihtoehto. Paitsi että Reilu Kauppa takaa työntekijöille paremman toimeentulon, on sertifikaatilla myös tiukat ympäristökriteerit ja hyödyt jakautuvat koko yhteisön hyväksi.

Avainasemassa minkä tahansa tuotannon paremmassa huomioimisessa on aktiivinen kuluttaja, joka kyselee, vaatii tietoa ja on valmis maksamaan esimerkiksi sertifikaateista. Lyhytikäisten leikkokukkien sijaan lahjaksi kannattaa antaa pitkäikäisempiä huonekasveja tai tyystin vaihtaa kukat esimerkiksi itse tehtyyn herkkulahjaan. Jos viikonloppusi ei ala ilman perjantaikimppua, mieti millainen kimppu tuottaisi eniten iloa tuotantoketjunsa alkumetreillä sekä ympäristölle että ihmisille.

Vastuullisuuspesulassa on ruuhkaa

Viherpesu on Wikipedian mukaan pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle. Viherpesua harrastavat erityisesti yritykset, joilla on selkeästi haitallinen vaikutus ympäristöön. Viherpesussa tuotetaan assosiaatioita, jotka liittyvät toiminnan puhtauteen ja ekologisuuteen ilman, että toimintatapoja merkittävästi muutetaan. Viherpesun rinnalle voisi mielestäni lanseerata termin vastuullisuuspesu tarkoittamaan kaunistelevia vastuullisuusväittämiä, joiden taakse onkin hyvä tunkea piiloon kaikki se skeida, johon yleisön ei toivota kiinnittävän huomiota. Kun vastuullisuus on noussut viime aikoina isommin puheenaiheeksi, on samaan aikaan myös vastuullisuuspesulassa riittänyt tunkua.

Avaan tässä kirjoituksessa muutaman näkökulman liittyen vastuullisuuteen ja viherpesuun. Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne siitä, millainen viherpesu ja vastuullisuusväittämät särähtävät teidän korvaanne. Oletko itse haksahtanut vastuullisuuspesuun ja vasta jälkeen päin havahtunut, että tulikin mentyä halpaan?

Viherpesu on pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle.

Wikipedia

Meistä monelle kotimaisuus on tae laadusta ja vastuullisuudesta. Mutta mitä kotimaisuus tarkoittaa? Kuinka suuri osa tuotteen valmistuksesta täytyy tapahtua Suomessa, jotta tuote on kotimainen? Jos vain suunnittelu tai ompelu on tehty Suomessa, onko vaate kotimainen? Jos ainoastaan kankaiden leikkuu, ompelu ja viimeistely on tehty Suomessa, ei vaate ole “made in Finland” ainakaan minun mielestäni, vaikka sitä sellaisena saatetaan kaupata. Etenkin vaatteiden kohdalla kannattaa ollakin todella tarkkana kotimaisuusväittämien kanssa, sillä meillä ei puuvillapeltoja kasva vaan lähes kaikki tekstiilimateriaali tulee ulkomailta hyvin pientä määrää villaa ja nahkaa lukuunottamatta.

Tärkeä avain viherpesun ja hähmäisten vastuullisuusväittämien selättämiseen on läpinäkyvyys. Mitä läpinäkyvämpää yrityksen viestintä on – myös mahdollisten ongelmakohtien osalta – sitä helpompi kuluttajan on arvioida yrityksen vastuullisuutta ja pohtia, täsmääkö se omien vastuullisuuskriteerien kanssa. Eettisen kaupan puolesta ry arvioi keväällä 2019 suomalaisten vaateyritysten vastuullisuusviestintää. Selvityksen vertailu tehtiin kansainvälisen Rank a brand -kriteeristön avulla. Vaatevalmistajat pärjäsivät vertailussa huonosti: yli puolet arvioiduista brändeistä päätyi heikoimpaan kategoriaan. Koska selvityksessä arvioitiin ensisijaisesti vastuullisuusviestintää, tuloksista ei voida vetää yksi yhteen -johtopäätöksiä, että tuotanto olisi vastuutonta, mutta vastuullisuusviestinnän puutteellisuus ei anna kuluttajille mahdollisuutta arvioida firman vastuullisuutta eikä tietenkään edistä läpinäkyvyyttä. Toisin sanoen: avoimuus ja läpinäkyvyys kuntoon, niin vastuullisuuttakaan ei tarvitse arvailla!

No entäs sitten kierrätysmateriaalit? Niiden käyttöhän säästää neitseellisiä luonnonvaroja, energiaa, vettä jne! Kyllä, kierrätysmateriaalit on lähtökohtaisesti hyvä juttu. Tarkkana niidenkin kohdalla silti saa olla. Hyvänä esimerkkinä tuore tapaus vaatemaailmasta: Antti Tuiskun vaatemallisto yhteistyössä Prisman kanssa. Mallistoa mainostettiin kierrätysmateriaalikärjellä, mutta mainitsematta jäi, kuinka suuren osan materiaalien kokonaismäärästä kierrätysmateriaalit kattavat. Kun Eettisen kaupan puolesta ry järjesti näkyvän sometempauksen malliston vastuullisuutta penäten, Prisma täydensikin pian vastuullisuuteen liittyviä tietoja verkkokauppaansa ja myönsi mm. rehellisesti, ettei pysty varmuudella takaamaan, että tuotannon jossain kohtaa ei esiintyisi hikipajoja, lapsityövoimaa, vaarallisia tuotantomenetelmiä ja muuta riistoa.

Lidlin 15 euron lenkkareista nousi etenkin somessa iso kohu eikä ihme. Selvää on, että 15 euron myyntihinnalla ei tuoteta vastuullisia kenkiä. Myös Lidl reagoi kohuun nopeasti julkaisten mm. lenkkarit valmistaneen tehtaan nimen ja korostaen, että tehdas on amfori BSCI -auditoitu. Tavalliselle kuluttajalle tuollaisen auditointijärjestelmän nimen mainitseminen ei tietenkään kerro vastuullisuudesta tuon taivaallista – paitsi saa ehkä kuvittelemaan, että asiat ovat kunnossa, kun on noin hienon kuuloinen auditointisysteemikin! Eettisen kaupan puolesta ry oli jälleen kerran tarkkana ja huomautti, että tehtaan auditointitulos C tarkoittaa tyydyttävää eikä sen perusteella voi oikeastaan päätellä yhtikäs mitään. Esimerkiksi elämiseen riittäviä palkkoja kyseinen auditointijärjestelmä ei takaa. Myös Bangladeshissa seitsemän vuotta sitten romahtanut Rana Plaza -tehdas oli BSCI-auditoitu.

Aidon vastuullisuuden käsitettä hämärtää erikoiset tavat määritellä vastuullisuutta. Maaliskuussa julkaistiin vuoden 2020 Sustainable Brand Index -tutkimuksen tulokset ja – yllätys, yllätys! – Suomen vastuullisin vaatebrändi on tutkimuksen mukaan Marimekko. Valitettavasti todellisen vastuullisuuden kanssa tällä tutkimuksella ei ole mitään tekemistä, sillä tutkimuksessa arvioidaan kuluttajien MIELIKUVIA! Anna mun kaikki kestää! Mikä virka tällaisella tutkimuksella edes on? Muu kuin se, että tutkimuksessa hyvät arviot saaneet yritykset voivat hyödyntää sitä mainonnassaan? Rank a Brand -kriteeristön mukaan Marimekon vastuullisuus on arvioitu luokkaan D (asteikolla A–E). Paljon on siis vielä tehtävää, niin Marimekolla kuin yleisesti vastuullisuusrintamalla ja kuluttajien tiedostavuuden suhteen.

Kuvakaappaus uutisesta Marimekon sivuilta

Onko viherpesusta syyttäminen kuitenkin tarpeetonta mollaamista? Eikö se ole osoitus, että organisaatiossa on yritystä tehdä asiat paremmin? Laantuuko kehittämisinto, jos pienistä edistysaskeleista ei koskaan tule positiivista palautetta vaan ainoastaan virheet huomataan? Osaammehan olla toisiammekin kohtaan suhteellisen armollisia ja ymmärrämme, että kukaan ei ole täydellinen eikä tapojen muuttaminen onnistu yhdessä yössä. Mielestäni ison yrityksen kohdalla kyse on kuitenkin täysin eri asiasta. Yleensä yrityksen viherpesutoimenpiteet kohdistetaan pieniin ja helposti muutettavissa oleviin seikkoihin samaan aikaan, kun isot linjat ovat edelleen retuperällä. Tätäkin isompi ongelma on, että yritykset tahkoavat viherpesullaan rahaa. Jos puhutaan vaikkapa pikamuotibisneksestä, sillä on kokonaisuuden kannalta häviävän pieni merkitys, jos 1 % tuotetuista vaatteista on valmistettu osittain kierrätysmateriaalista. Asiat esitetään siis liioitellun positiivisesti ja kuluttajat lankeavat viherpesuun – ja tadaa! Yrityksen myynti kasvaa, koska asiakkailla on nyt positiivisempi mielikuva brändistä!

Mitään yksiselitteistä määritelmäähän vastuullisuudelle ei edes ole. Vastuullisuus tarkoittaa jokaiselle eri seikkoja erilaisessa tärkeysjärjestyksessä. Pääasiassa vastuullisuus käsittää ekologisuuden ja eettisyyden ja niiden käsitteiden sisälle mahtuu valtava määrä erilaisia määreitä ja kriteereitä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Outi Les Pyy on kirjoittanut aiheesta blogiinsa ja avannut arvojen ja vastuullisuuden moninaisuutta.

Kun puhutaan aidosta vastuullisuudesta, uskon, että yritykset pystyvät parempaan ja ennen pitkää vastuullisuuteen on pakkokin pyrkiä. Se kuitenkin vaatii sen, että kuluttajat eivät osta heppoisia vastuullisuuslupauksia vaan vaativat enemmän. Tulossa oleva yritysvastuulaki on myös yksi keino lisätä yritysten vastuuta. Sitä odotellessa muistetaan, että valta on meillä jokaisella. Käytetään sitä vastuullisesti.

Pikamuodin karu hinta

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä vaatevallankumousviikkoa. Fashion Revolution Week eli vaatevallankumousviikko sai alkunsa, kun Rana Plazan vaatetehdas Bangladeshissa romahti huhtikuussa 2013. Onnettomuudessa kuoli yli 1130 ihmistä ja loukkaantuneita oli yli 2500. Rakennuksessa, jota ei alunperinkään ollut rakennettu kestämään teollisuuskäyttöä, oli ennen onnettomuutta havaittu halkeamia ja työntekijät olivat kieltäytyneet menemästä töihin. Heidät oli kuitenkin pakotettu takaisin työpaikalle.

Pikamuodin bisnesmalli on tuottaa mahdollisimman halvalla mahdollisimman paljon vaatteita – joiden laatu ei yleensä kestä lähempää tarkastelua – ja mallistot vaihtuvat jatkuvasti. Parin sesongin takaiset vaatteet näyttävät pian armottoman epämuodikkailta ja päätyvät äkkiä kuluttajan kaapista kaatopaikalle tai poltettavaksi. Ja sitten kauppaan onkin taas helppo marssia ostamaan uusi halpa vaate tilalle.

Vaateteollisuus tuottaa noin 10 % maailman hiilidioksidipäästöistä, enemmän kuin kaikki lento- ja laivaliikenne yhteensä ja ala sekä samalla päästöt jatkavat kasvuaan.
Viimeisen 15 vuoden aikana vaatetuotanto on tuplaantunut ja samaan aikaan vaatteiden käyttöikä on puolittunut. Vaatteita tuotetaan niin paljon, että kaatopaikalle tai poltettavaksi päätyy maapallolla joka sekunti rekkalastillinen vaatteita. Pikamuotiketjut ovat myös jääneet kiinni myymättä jääneiden vaatteiden polttamisesta.

Tehtailla ompelijoiden työolosuhteet ovat karut: ei lomia, ei vapaapäiviä, ei sosiaaliturvaa, ei työturvallisuudesta huolehtimista, ei oikeutta ammatilliseen järjestäytymiseen. Monet vaatetyöläiset joutuvat kokemaan ahdistelua ja henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Global Slavery Indexin mukaan vaateteollisuus on toiseksi pahin modernin orjuuden riskiala. Ykkösenä on elektroniikkateollisuus. Myös lapsityövoimaa käytetään yhä.

Kuva | @truecostmovie

Rikkaat johtajat ja osakkeenomistajat rikastuvat samaan aikaan kun ompelijoille ei makseta elämiseen riittävää palkkaa. H&M lupasi vuonna 2013, että alkaa maksaa ompelijoilleen elämiseen riittävää palkkaa. Viime vuonna yhtiökokouksessa H&M päätti olla lunastamatta lupausta.

Vaatekuitujen tuotantoprosessi vaatii valtavat määrät kemikaaleja, joista osa tiedetään myrkyllisiksi. 20 prosenttia maailman vesien saastumisesta johtuu vaateteollisuudesta. Yhden tekstiilikuitukilon valmistamiseen tarvitaan keskimäärin kolme kiloa kemikaaleja. Työntekijöillä on harvoin riittävää suojavarustusta myrkyllisten aineiden käsittelyä varten eikä aina välttämättä edes tietoa käsittelemiensä kemikaalien haitallisuudesta. Jätevesien käsittely on usein heikolla tolalla ja kemikaalit valuvat suoraan maaperään ja vesistöihin vaarantaen ekosysteemin ja pohjavesivarannot.

Yhden puuvillaisen t-paidan valmistaminen kuluttaa noin 2500 litraa vettä. Se riittäisi yhdelle ihmiselle juomavedeksi kolmeksi vuodeksi.

Kaiken huippuna on koronan mukanaan tuomat ongelmat. Osa vaateketjuista on laittanut tuotannon halpamaissa jäihin jättäen vaatetehtaiden työntekijät vaille toimeentuloa. Sosiaaliturvaahan heillä tietenkään ei ole. Jopa jo valmistettuja tilauksia on jätetty lunastamatta, maksuja on haluttu lykätä ja tuotantoeristä on vaadittu alennusta. Eli jo valmiiksi työntekijöitä riistävä bisnes on hädän tullen valmis uhraamaan ne ihmiset, jotka heidän liiketoimintansa mahdollistavat.

Luomupuuvillan käyttö, kierrätysmateriaalien osittainen hyödyntäminen tai merkintä “conscious” ei riitä tekemään pikamuotivaatteesta vastuullista. Mieti siis aina kaksi kertaa ennen ostopäätöstä ja ole tarkkana sekä ympäripyöreiden vastuullisuuslupausten kanssa että etenkin siinä, millaisille yrityksille rahasi annat.

Miten matkailu muuttuu?

“Huolettoman matkailun aikakausi on ohi! Pandemia ajaa lentoyhtiöitä konkurssiin! Matkailusta tulee harvojen luksusta!” Tällaisin sanakääntein ennusteli Yle Uutiset 18.4. matkailun tulevaisuutta.

Lentomatkailua pidetään yhtenä syyllisenä siihen, että koronavirus levisi niin vauhdilla ympäri maailmaa. Nyt ilmailuala on pulassa, kun maat ovat sulkeneet rajojaan ja kieltäneet kansalaisiltaan ulkomaille matkustamisen. Samaan aikaan kun lentoyhtiöille satelee valtion tukea, jotta liiketoiminta saadaan pysymään pystyssä yli vaikeiden aikojen, vaativat monet tahot kansalaisjärjestöistä Maailmanpankkiin vihreää elvytystä.

Päästöjen kannaltahan nykytilanne on pelkästään positiivinen. Tosin siinäkin saattaa piillä sudenkuoppia, sillä esimerkiksi ilmailuala on jo nyt esittänyt lievennysvaatimuksia päästövähennystavoitteisiinsa kriisin vuoksi. Lentoalan päästövähennysjärjestelmä CORSIAn (Carbon Offsetting and Reduction Scheme for International Aviation) tavoitteeksi on asetettu, että lentoliikenteen hiilidioksipäästöt eivät kasva yli vuosien 2019–2020 keskiarvon. Jos päästöt ylittävät keskiarvon, ylimenevä osuus täytyy kompensoida ostamalla päästöoikeuksia muilta sektoreilta. Nyt kun vuoden 2020 keskiarvo onkin romahtanut ennakoidusta, ovat lentoyhtiöt alkaneet vaatimaan helpotuksia päästövähennystavoitteisiin.

Monesti sanotaan, että eihän lentäminen ole edes saastuttajien pahimmasta päästä, sillä sen hiilidioksidipäästöt ovat vain noin 2 % globaaleista hiilipäästöistä. Kun mukaan lasketaan kaikki ilmastoa lämmittävät tekijät, on lentoliikenteen osuus ilmakehän lämmittämisessä neljän prosentin luokkaa. Alan kasvu on myös varsin hurjaa ja viime vuosien kasvutahdin pohjalta on ennustettu, että ilman päästövähennyksiä vuonna 2050 lentoliikenteen tuottamat päästöt söisivät jopa lähes puolet globaalista päästöbudjetista. Sanomattakin siis pitäisi olla selvää, että alan päästöjä on merkittävästi hillittävä.

Vaikka itse lentoliikenteen hiilijalanjälki on toistaiseksi verraten pieni, aiheuttaa turismi jopa kahdeksan prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Päästöistä suurin osa syntyy suurituloisten toimesta rikkaissa maissa. Hiilidioksidipäästöjen lisäksi suositut kohteet kärsivät liikaturismista monin tavoin ja matkailun tuomista tuloista huolimatta paikalliset asukkaat esimerkiksi Barcelonassa, Venetsiassa ja Dubrovnikissa vaativat matkailijamäärien rajoittamista. (Em. aiheesta on tehty mainio Ulkolinja-dokkari, mutta se ei valitettavasti ole enää katsottavissa Areenassa.) Matkailun väheneminen väliaikaisesti tai pysyvästi on tietysti henkilökohtainen tragedia turismibisneksestä toimeentulonsa saaville. Hyvinvointivaltioissa toimeentulonsa menettäneet vielä jotenkuten selvinnevät, mutta kehittyvissä maissa kyse voi olla jopa elämästä ja kuolemasta. Silti myöskään matkailun jatkaminen business as usual -meiningillä ei yksinkertaisesti voi jatkua, sillä pian meillä ei ole paikkoja, joihin matkustaa eikä edes elinkelpoista planeettaa.

Matkailualan kehityksen kannalta suotavaa ja pitkällä tähtäimellä välttämätöntäkin olisi, että matkailun tulot hyödyttäisivät enemmän paikallisia yhteisöjä. Nyt esimerkiksi valtavasti saastuttavat risteilyalukset vievät kohteisiin mukanaan vain haitat, kun rahat käärii isot risteily-yhtiöt. All-inclusive-hotelleissa majoittuvat turistit puolestaan eivät hekään juuri paikallisia hyödytä, kun voitot valuvat usein ulkomaisten omistajien jo valmiiksi pulleisiin taskuihin. AirBnb:n nerokas idea on kääntynyt monessa kaupungissa asukkaiden haitaksi, kun paikallisten asumistarpeisiin mitoitettu asuntotarjonta onkin yhtäkkiä vaihtunut turisteille vuokrattaviin ylihintaisiin loma-asuntoihin ja vuokra-asuntojen hinnat ovat karanneet paikallisten ulottumattomiin.

Minä ehdin jo ennen koronaa haaveilla kotimaanmatkailun uudesta noususta. Kuinka mahtavaa olisikaan, että sen sijaan että kannamme työllä ja vaivalla tienaamamme eurot muiden maiden turismibisneksen rahakirstuihin, ne jäisivätkin hyödyttämään kotimaan taloutta. Nyt on tietysti kotimaan matkailukin suurissa vaikeuksissa, mutta toiveikkaasti ajattelen, että kun rajoituksia lopulta höllätään, voisi lähimatkailu nousta ihan uudenlaiseen suosioon. Ulkorajat kuitenkin pysynevät pidempään kiinni ja lentojen hinnatkin voivat kallistua merkittävästi. Ja onhan nyt ollut nähtävissä ennen näkemätöntä halua auttaa pienyrittäjiä ja tukea kotimaista tuotantoa. Toivottavasti kotimaisuuden suosiminen ulottuu myös matkailualan palveluihin!

Kuten monessa muussakin asiassa, on korona osoittanut myös matkailun suhteen entisen elämäntapamme kestämättömyyden ja sen, että pakon edessä käyttäytyminen muuttuu. Kriisi pakottaa meidät muuttumaan eikä matkailu varmasti pitkään aikaan palaa entiselleen. Toivon, että ei koskaan.

Jutun kuvat ovat Samarianrotkosta Kreetalta, kesältä 2017. Ajalta, jolloin meidän perhe vielä huolettomasti reissaili ympäri maailmaa päästöistä piittaamatta. Entisenä himoreissaajana tiedän, että matkailun vähentäminen tai lentämisen lopettaminen ei ole helppoa. Mutta mahdollista se on eikä se myöskään tarkoita matkailun loppua vaan uutta alkua.

Ajatuksia koronaviruksesta ja ilmastokriisistä

Koronavirus on herättänyt paniikkia ympäri maailmaa ja lyhyessä ajassa saanut Kiinan päästöt tippumaan merkittävästi, maailmantalouden sekaisin, lentoyhtiöt konkurssien partaalle ja ihmiset mielipuolisesti hamstraamaan vessapaperia ja käsidesiä.

Koronavirus on herättänyt myös minussa paljon ajatuksia. Olen lukenut koronavirusuutisointia hyvin pitkälti ilmastolasien läpi. Niin surullista kuin onkin, että tarvitaan tällainen välitön uhka, että saadaan maailman päättäjät heräämään, ovat koronaviruksen torjumiseksi tehdyt massiiviset toimenpiteet herättäneet minussa toivoa. Koska välittömän ihmisten terveyttä – ja maailmantaloutta – uhkaavan vaaran vuoksi voidaan sulkea tehtaita, perua kansainvälisiä konferensseja, urheilutapahtumia, luksusristeilyjä ja tuhansia lentoja sekä kieltää ihmisiä matkustamasta tiettyihin kohteisiin, on sama mahdollista tehdä myös ilmastokriisin hillitsemiseksi. Koska ihmiset saadaan muuttamaan toimintaansa – pysymään karanteenissa, pesemään käsiä, välttämään massatapahtumia ja matkustamista – ylhäältä päin annetuilla käskyillä, on samoja oheita mahdollista antaa myös ilmastotoimien suhteen. Toki huomioon on otettava monia seikkoja, kuten talouden tasapaino, työllisyys jne., mutta periaatteessa koronaviruksen torjunta on osoittanut, että nopeat ja vaikuttavat toimet ovat mahdollisia toteuttaa.

Samalla kun em. näkökulma tuo toivoa, luen koronauutisia myös toisella tavalla ilmastolasit päässä. En voi olla ajattelematta, että samanlaisia seuraamuksia kuin nyt koronan vuoksi, joudumme tulevaisuudessa kokemaan ilmastokriisin, luonnonvarojen kiihtyvän ylikulutuksen ja kuudennen sukupuuttoaallon vuoksi. Vessapaperin ja käsidesin loppuminen ovat murheista pienimpiä, kun entistä useampi joutuu taistelemaan puhtaasta juomavedestä, lääkkeiden saatavuus heikkenee, elintarvikkeista tulee pulaa (esim. kahvin, kaakaon ja banaanin tuotanto saattaa loppua kokonaan, kun ilmasto lämpenee), virusepidemioita tulee lisää ja erilaiset raaka-aineet loppuvat (viime aikoina on uutisoitu mm. mullan ja hiekan loppumisesta). Yltyvä pula ihmiskunnalle tärkeistä raaka-aineista ja elintarvikkeista johtaa ympäristörikoksiin, mustan pörssin kasvuun, lääkeväärennöksiin, elintarvikehuijauksiin, taisteluihin ja sotiin. Toisaalta myös pandemioita tulee lisää muuttuvan ilmaston ja elinympäristöjen kapenemisen vuoksi.

Paljon olen myös pohtinut sitä, että vaikka päästöt nyt globaalisti tippuvat koronan vuoksi, niin voiko seuraukset ilmastolle lopulta olla kuitenkin haitalliset… Voiko käydä niin, että talousjärjestelmän sakkaamisen vuoksi ilmastorahoitus on se, mikä ensimmäisenä kärsii ja rahaa ilmastoinvestointeihin ei yhtäkkiä ole sitäkään vähää, mitä nyt?

Tuntuu hurjalta, että näinkin lyhyt ajanjakso, muutama viikko, on saanut koko talousjärjestelmän tutisemaan. Minulle tämä osoittaa, että ilmastokriisin hillinnän vaatimat toimenpiteet eivät tule olemaan nykyisellä talousjärjestelmällämme millään tavoin helppoja. Lyhytkin tuotannon ja kysynnän notkahdus jossain päin maailmaa pistää koko maailmantalouden polvilleen. Koko globaali talousjärjestelmä tulee luultavasti koronan myötä muuttumaan – toivottavasti kestävämmälle pohjalle.

Toisaalta kriisi on aina mahdollisuus. Voi olla, että tämä on juuri se herätys, jonka ihmiskunta on tarvinnut kääntääkseen kehityksen kelkan. Kriisin jälkeen meillä voikin olla entistä paremmat mahdollisuudet ekologiseen jälleenrakennukseen ja kriisi voi parhaimmillaan mahdollistaa sen, että fokus siirtyy asioihin, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä. Optimistisesti ajatellen voi käydä niin, että tämä on oppitunti ihmiskunnalle. Voimme oppia, että pärjäämme vähemmällä, matkustaminen ei useinkaan ole pakollista ja päästöjä tosiaan on mahdollista hillitä. Ehkä jos risteily-yhtiöt menevät konkurssiin, havaitsemme, että hei, voimmekin ihan hyvin elää ilman luksusristeilyjä! No, tämä on toiveajattelua – ihan näin optimistisesti en pysty valitettavasti ajattelemaan.

Yhteinen kokemus voi auttaa meitä asettumaan toisten ihmisten asemaan ja parhaimmillaan lisätä empatiaa. Ehkä osaamme tämän kriisin myötä asettua paremmin toisen asemaan. Ymmärrämme, miten epävarmalta pätkätöiden varassa eläminen tuntuu. Osaamme samaistua paremmin köyhyydessä eläviin kanssaihmisiin, joille edes kaurapuuron tai vessapaperin olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ymmärrämme perussairauksien kanssa eläviä, joille tavallinenkin flunssa voi olla vaarallinen. Henkilökohtaisesti toivon, että ihmiset ymmärtäisivät myös miltä ilmastoahdistusta potevista tuntuu joka päivä, kun sekä oma että koko maapallon tulevaisuus näyttää pelottavalta ja sekavalta.

Kun huomaamme, että pärjääminen ei olekaan täysin omissa käsissämme, saamme mahdollisuuden ymmärtää heitä, joita elämä on itsestä riippumattomista syistä kuljettanut väärään suuntaan. Ymmärrämme yhteiskunnan tukiverkon merkityksen, kun huomaamme, että kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä tipahtaa korkealta niin, että selviytyminen on täysin muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa.

Toivottavasti osaamme myös arvostaa heitä, jotka tätä yhteiskuntaa pitävät pystyssä: hoitoalan ammattilaisia, opettajia, varhaiskasvattajia, bussikuskeja, ruoantuottajia, siivoojia ja muita yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ammattiryhmiä. Toivon, että arvostus tulisi näkymään myös palkoissa. Lähetän täältä suuren suuret tsempit ja kiitokset kaikille teille, jotka näin kriisin keskelläkin pidätte maatamme pystyssä!

Kun tunnemme empatiaa kriisistä kärsiviä kohtaan, voimme herätä toimimaan ja auttamaan. Ja kun empatia ja auttamisenhalu herää, oivallamme toivottavasti, että meillä on velvollisuus toimia ja auttaa – kriisistä riippumatta.

Kohdellaan kaikkia kriisejä kriiseinä. Toimitaan luotettavien viranomaisten ohjeiden mukaan. Kunnioitetaan ja uskotaan tiedettä, tutkijoita ja asiantuntijoita. Tehdään kaikkemme, jotta kriiseistä selvittäisiin pienimmillä mahdollisilla vahingoilla. Ja otetaan tämä kriisi mahdollisuutena kääntää kehityksen suunta, sillä paluuta entiseen ei kestä maapallo eivätkä sen asukkaat.

Ilmastokeskustelun ikuisuusaihe: yksilönvalinnat vai rakenteet?

Onko yksilöiden pienillä teoilla mitään merkitystä, kun koko systeemin pitäisi muuttua?

Tämä on ikuisuusaihe, josta ilmasto- ja ympäristökeskustelussa on kiistelty luultavasti aina. Globaalissa mittakaavassa yksilöiden teot ovat mitätön pisara meressä. Mitä väliä sillä siis on, teenkö neljä vai nolla lomalentoa vuodessa, laitanko lautaselle nyhtökauraa vai naudanlihaa tai jätänkö kertakäyttöiset muovipillit kaupan hyllyyn?

Sillä on väliä monessakin mielessä. Ensinnäkin yhteiskunta koostuu yksilöistä. Yksilön vaikuttamismahdollisuutta voi ajatella vähän kuin äänioikeutena vaaleissa. Äänestämismahdollisuuksia on vaan useammin kuin parin vuoden välein, sillä jokainen valintamme vaikuttaa. Jokainen euro, jonka kulutamme, on ääni sille elämäntavalle, jota eurollamme tuemme. Ja kuten sanottu, ilman yksilöitä ei ole yhteiskuntaa. Me jokainen rakennamme ympärillä olevasta maailmasta sellaista kuin haluamme, jokaisella isolla ja pienellä valinnallamme.

Rahan valta

Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kuulostaa karulta ja kylmältä, mutta mitäpä sitä kiistämään. Pienituloisen voi olla vaikea valita aina vastuullisimpia mahdollisia tuotteita, jos rahat eivät yksinkertaisesti riitä kuin juuri ja juuri siihen halvimpaan jauhelihapakettiin. Suurituloisemmalla on mahdollisuus vaikuttaa enemmän, koska yleensä kulutuskin on suurempaa ja rahat riittävät vastuullisempiin vaihtoehtoihin. Pienituloinen yleensä elää silti kestävämmin, kun turha kulutus karsiutuu pois jo taloudellisen tilanteen vuoksi.

Jos asiaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, on meillä länsimaalaisilla sitäkin kautta suurempi vaikutusvalta. Korkean bruttokansantuotteen maissa hyvinvointi on jo rakennettu ja rahaa ekologiseen jälleenrakennukseen, ainakin teoriassa, pitäisi olla. Yksilötasolla puolestaan keskimäärin kymmenen tonnin hiilijalanjäljestä on myös helpompi nipistää kuin tonnin tai parin tonnin päästöistä.

Kuva: Pauline Loroy | Usplash

Ekologinen ja ylisukupolvinen vastuu

Minulla vanhempana on suuri vastuu. Vastuu paitsi kasvattaa lapsestani fiksu ja muut huomioon ottava tyyppi, kasvattaa hänet myös elämään kestävästi. Olin joskus himoreissaaja, ostin pikamuotia ja alkuun lapsemme noudatti sekaruokavaliota. Sitten ilmastoherätykseni myötä tajusin, että eihän tämä näin voi jatkua! Olisi ihanaa lentää lapsen kanssa joka talvi jonnekin lämpimään ja ostaa joskus söpö paita H&M:stä. Mutta ei, en mitenkään voi opettaa lapselleni tapoja, joiden tiedän olevan haitallisia ja totaalisen vastuuttomia. Koska koko länsimaisen elämäntyylin täytyy muuttua, olisi täysin absurdia kasvattaa uusi sukupolvi pitämään vastuutonta elämäntapaa normaalina.

Ajattelen myös, että minulla ei ole oikeutta syödä yhteisestä kakusta suurempaa palaa kuin muut. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutus. On siis selvää, ihailtu ja ylistetty suomalainen elämäntapa ei olekaan niin kestävä kuin on annettu ymmärtää. Selvää on myös, että elämäntapoja on pakko muuttaa. Helpointa se on aloittaa omasta itsestä ja omasta perheestä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta omat tavat on mahdollista muuttaa vaikka tältä istumalta.

Nuoret ilmastolakkoilijat julistavat, että aikuisilla on näytön paikka. Meidän on vastattava nuorten hätään ja tulevien sukupolvien oikeuteen elää elinkelpoisella planeetalla. Emme voi jättää tätä sotkua tulevien sukupolvien käsiin, koska silloin on jo myöhäistä.

Yksilöstä rakenteisiin

Jokainen päättäjä valtioiden ja yritysten johdossa on ihminen ja yksilö. Yksilöiden äänet kuuluvat siis yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Mitä äänekkäämpinä kuuluvat vastuullisuutta ja ilmastoystävällisyyttä vaativat äänet, sitä voimakkaampi vaikutus niillä on. Yritykset eivät voi olla vastaamatta kuluttajien vaatimuksiin ja ainakin täällä demokratiassa poliitikot ovat juuri niitä, jotka me yksilöt olemme päättäneet päättäjien paikoille valita.

Jokaisen yksilön valinnat muokkaavat myös esimerkin kautta vallitsevaa kulttuuria ja asenteita. Jos joskus oli outoa mennä ravintolaan oman take away -astian kanssa, ei siinä mielestäni enää ole mitään noloa tai erikoista. Kaupassa kiikutan irtohedelmät suurieleisesti vaa’alle ja siitä punnituksen jälkeen kestokassiin ja toivon, että mahdollisimman moni banaaneja muovipussiin sullova kanssa-asiakas huomaa tapani. Koska koen itseni myös jonkinlaiseksi vaikuttajaksi, olisi epäuskottavaa elää täysin eri tavalla kuin opetan. Uskon, että inspiraatiolla ja esimerkillä on vahva voima! Kun kestävä elämäntapa alkaa näyttäytyä ituhippeilyn sijaan normaalilta ja täysipainoiselta elämältä, ei ole enää montaakaan askelta siihen, kun entinen tuhlaileva elämäntapa alkaa näyttää… noh, juurikin siltä, tuhlailevalta pröystäilyltä.

Syytämme myös ehkä joskus turhaankin rakenteita, vaikka toimimme puhtaasti oman hedonismimme ohjaamina. Ei ole sellaista rakennetta, joka pakottaisi meidät lentämään kerran vuodessa Thaimaahan, kulkemaan kahden kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan autolla tai lappamaan ostoskärryymme kilokaupalla punaista lihaa. Joskus ne parjatut “rakenteet” ovatkin vain kaavoihin kangistuneissa aivoissamme ja tarvitsemme asenteiden perinpohjaista ravistelua. Toki sitä en kiellä, etteikö rakenteissa riitä muutettavaa. Siinä on kyllä työsarkaa, mutta muutos lähtee yksilöistä. Rakenteet eivät muutu ilman yksilöistä lähtevää painetta ja vaatimuksia.

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Arvojen mukaista elämää

Kun ymmärrys ja tieto ilmastokriisistä sekä muista uhkaavista ekokatastrofeista kasvaa, on minun henkilökohtaisesti vaikea kuvitella, että en yrittäisi tehdä kaikkeni katastrofien lievittämiseksi. Oman lapseni hyvinvointi ja onnellinen tulevaisuus ovat seikkoja, joiden puolesta olen valmis, en luopumaan mukavuuksista, vaan elämään arvojeni mukaista elämää. Koska myös jokaisen muun lapsen elämä on tasan yhtä arvokas, teen kaikkeni, että ainakaan minun takiani heidän kotinsa eivät jää nousevan merenpinnan alle tai he eivät joudu näkemään nälkää ilmastonmuutoksen aiheuttamien sadonmenetysten vuoksi. Kun elän oikeudenmukaiseksi kokemallani tavalla, voin elää onnellista ja täysipainoista elämää, antaen muidenkin elää.

Jokainen meistä valitsee, haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa.


Kuvat: Pauline Loroy ja Markus Spiske| Unsplash