Pienesti paremmin – miltä näyttää pallon kokoinen arki?

Tämä blogiteksti on kuunneltavissa.

Kun vakavissani heräsin ilmastokriisin olemassaoloon syksyllä 2018 IPCC:n raportin myötä ja tein Sitran elämäntapatestin, oli hiilijalanjälkeni silloin suomalaista keskivertoa eli kymppitonnin luokkaa. Vähitellen rupesin tekemään toimenpiteitä oman hiilijalanjälkeni pienentämiseksi. Saatat miettiä, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan.

No, vastataan tuohon kysymykseen heti: en juuri mistään. Olen samaa mieltä Maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen kanssa siitä, että ilmastonmuutoksen torjunta on yksilön kannalta helppoa ja kivaa, kuten hän Ylen haastattelussa kertoi. Hieman eri mieltä olen siitä, että yksilön arjen ei tarvitse muuttua juuri lainkaan. Tavallaan allekirjoitan väitteen, koska eihän ihmisen arkea muuta se, ajaako hän polttomoottoriauton sijaan sähköautolla tai lämmittääkö asuntonsa fossiilisen sähkön sijasta uusiutuvalla sähköllä. Taalas kuitenkin tuntuu olevan sitä mieltä, että suurimmat muutokset on tehtävä energiantuotannossa ja erityisesti teollisuudessa eikä niinkään yksilötasolla. Suurimmat päästöjen aiheuttajasektorit energia, liikenne ja asuminen eivät kuitenkaan ole yksilöistä irrallisia osa-alueita, joten meillä kaikilla riittää kyllä tehtävää näissä talkoissa. Lisäksi Ilmastopaneelikin kehottaa suomalaisia kotitalouksia pienentämään hiilijalanjälkeään 70 prosenttia ja Sitran mukaan suomalaisten on pienennettävä hiilijalanjälkeään 93 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Nykyisistä elämäntavoista riippuen on joillakin enemmän hommaa kuin toisilla.

Oman osuuden hoitaminen ei kuitenkaan tarkoita ankeuden maksimointia. Minun elämänlaatuni ei ole laskenut hiilijalanjäljen kutistumisen myötä. Saattaa olla, että on käynyt jopa päinvastoin! Koen iloa siitä, että käyttäytymiseni ei ole merkittävässä ristiriidassa arvomaailmani kanssa.

Mikä kaikki on muuttunut ja miltä elämäni nyt näyttää?

Kymppitonnista lähdettiin liikkeelle reilu kaksi vuotta sitten ja nyt tulos näyttää tältä.

2300 kilon päästökuormalla pääsin kestävän arjen sankariksi.

Asumisen suhteen tilanne on muuttunut parin vuoden takaisesta siten, että nyt asumme isommissa neliöissä ja vanhan kerrostalon sijaan uudessa paritalossa. Voisi luulla, että isommat neliöt (sata neliötä) tarkoittaa isompaa hiilijalanjälkeä, mutta paljon riippuu lämmitysenergian lähteestä. Aikaisempi asuntomme lämpeni kaukolämmöllä eli kivihiilen voimin. Nykyisessä kodissa meillä on sähkölämmitys ja poistoilmalämpöpumppu ja uusiutuva sähkö tulee Ekosähköltä. Nyt meitä on myös yksi asukas enemmän, joten neliöitä per henkilö on vähän vähemmän kuin kolmen hengen kesken kerrostalossa asuessamme. Hieman nurinkurisesti siis perheenlisäys pienentää asumisen osalta jokaisen perheenjäsenen hiilijalanjälkeä.

Asumisen osalta hiilijalanjälkeni on vain 100 kg CO2e.

Liikenteen ja matkailun päästöni ovat laskeneet myös ratkaisevasti parin vuoden takaiseen. Edellisen lentomatkani tein lokakuussa 2018 ja sen jälkeen olen ollut lentolakossa. Syistä voit lukea tästä postauksestani. Koronan vuoksi ei vuoden sisään ole mahtunut yhtään Tallinnan tai Ruotsin reissuakaan. Kun tilanne taas sallii, teemme varmasti jossain vaiheessa reissun Göteborgiin mummini luokse, sillä emme ole voineet tavata häntä pitkään aikaan. Autoa en itse käytä arjessa juuri ollenkaan. Kesällä saatan pari mökkimatkaa tehdä ihan itse autoillen, mutta yleensä istun kyydissä ja silloin meitä on kyydissä useimmiten koko perhe ja usein vielä äitinikin. Ainakin mökille mennessä. Myös puolisoni vanhemmille Pohjois-Pohjanmaalle ollaan kuljettu huonojen junayhteyksien vuoksi autolla, mutta nyt niitäkään reissuja ei ole ollut tavalliseen tapaan. Yksi reissu on edestakaisin noin 500 kilometriä ja keskimäärin noita reissuja tulee tehtyä vuoden aikana kolmisen kertaa. Laitoin elämäntapalaskuriin, että autoilen alle 100 km viikossa, mikä varmasti pitänee paikkansa. Sadan kilometrin viikkotahdilla vuoteen mahtuisi 5000 kilometriä autoilua. Meillä on toistaiseksi dieselauto. Olen ehdotellut kaasuautoa tai jopa kokonaan autosta luopumista. Toistaiseksi puolisoni ei ole lämmennyt autottomuudelle.

Liikkumisen osalta hiilijalanjälkeni on 400 kg CO2e.

Ruokavaliossani ei ole mitään hirveän isoja muutoksia tapahtunut parissa vuodessa. Paitsi juuston ja muiden maitotuotteiden osalta! Oikeastaan kaikki lehmänmaitotuotteet taloudessamme ovat vaihtuneet kaura- tai soijapohjaisiin tuotteisiin. Juusto on jäänyt ruoanlaitosta pizzaa lukuunottamatta. Ennen meillä kului iso paketti juustoa viikossa pelkästään leivän päällisinä ja siihen päälle vielä ruoanlaittoon aurajuustoa, vuohenjuustoa, juustoraasteita, mozzarellaa… Nyt ei oikeastaan enää kokkailla sellaisia ruokia, joihin juustoa olisi pakko laittaa – paitsi sitä jo mainittua pizzaa. Sitäkin tosin harvemmin kuin ennen, jolloin meillä oli joka viikonloppu tapana tehdä pari pellillistä pizzaa.

Olen ollut lakto-ovo-pesco-vegetaristi (tietääkö kukaan edes nykyään tuollaista termiä?) 15–vuotiaasta asti. Nykyisin pyrin noudattamaan planetaarista ruokavaliota. Kananmunia kuluu harvakseltaan, ehkä kuuden munan paketti parissa kuukaudessa. Monista ruoista kananmuna on helppo jättää pois tai sitten olla yksinkertaisesti tekemättä ruokia, joissa kananmuna on pakollinen. Ravintoloissa vedän rennompaa linjaa ja syön sitä, mitä on tarjolla tai mitä tekee mieli, kunhan siinä ei ole lihaa. Vegaanisuuteen haluaisin pyrkiä eläinten oikeuksien vuoksi, mutta toistaiseksi planetaarinen ruokavalio on tuntunut helpoimmalta.

Ruokavalion osalta hiilijalanjäljessäni olisi vielä eniten tiputtamista. Se on nyt 1300 kg CO2e.

Kuluttamisen suhteen olen muuttanut tapojani merkittävästi. Aiemminkin suosin kirppiksiä, mutta ostelin surutta myös pikamuotia. Nyt ostan pääsääntöisesti kaiken tarvitsemani niin itselle kuin lapsille käytettynä. Rakastan hyvien löytöjen tekemistä ja sitä, kun löydän tarvitsemani tuotteen käytettynä ekologisesti ja edullisesti. Siitä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli eikä useimmiten haittaa, jos hankinnan eteen joutuu näkemään hiukan vaivaakin. Sitä suurempi ilo!

Kuluttamisen hiilijalanjälkeen vaikuttaa myös kesämökin omistaminen. Meillä on kesäkäytössä suvun vanha perintömökki. Mökillä on onneksi useampia käyttäjiä (yli 10) ja sitä lämmitetään vain kesäkaudella. Ja se sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä.

Kuluttamisen osalta hiilijalanjälkeni on 600 kg CO2e eli yhteensä neljän osa-alueen hiilijalanjäljeksi tulee 2300 kg CO2e.

Kuten näkyy, ei pienen hiilijalanjäljen saavuttaminen ole mitenkään hankalaa saati luopumista. Voin edelleen silloin tällöin syödä juustoa, ostella tarvitsemiani/haluamiani juttuja käytettynä, matkailla maata pitkin, asua viihtyisästi ja riittävän tilavasti ja ennen kaikkea nauttia elämästä.

Jos vielä epäröit, onko juuri sinunkin tehtävä jotain vai eikös tätä nyt voisi muut hoitaa, niin lue Ilmastopaneelin tiedote “Suomalaisten kotitalouksien hiilijalanjäljen pienennyttävä 70 prosenttia” ja Sitran selvitys 1,5 asteen elämäntavoista. Meidän kaikkien on otettava osaa ilmastonmuutoksen hillintään, sillä meistä jokainen osallistuu päästöjen tuottamiseen. Kotitaloudet tuottavat Suomen kulutusperäisistä päästöistä 66 prosenttia ja noiden päästöjen olisi pienennyttävä 70 prosenttia. Siksi sinuakin tarvitaan ja onneksi näissä talkoissa jokainen voittaa.

Jos haluat tehdä näkyväksi sitä, että pienellä hiilijalanjäljellä voi elää täysipainoista, mukavaa elämää, jaa oma hiilijalanjälkesi sosiaalisessa mediassa tägillä #pienestiparemmin. Tehdään vähemmän kuluttavasta elämäntavasta normi.

Mikä on luonnon hinta?

Tällä viikolla julkaistiin Cambridgen yliopiston taloustieteen professorin Partha Dasguptan jättiraportti talouden ja luonnon monimuotoisuuden suhteesta. Tiivistetysti raportin viesti on, että ihmiskunta pitää nähdä osana luontoa ja luonnon käytölle pitää asettaa hintalappu.

Koska yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu rahan ympärille ja käytännössä taloudellisuus ja tuottavuus on kaiken mittari, on ymmärrettävää, että ekokriisejäkin yritetään ratkoa talouden kautta. Olen samaa mieltä, että luonnonvarojen hyödyntämiselle ja erityisesti ympäristön tuhoamiselle täytyy asettaa hintalappu. Mutta mikä on tarpeeksi korkea summa?

Mikä on sulavan ikiroudan hinta? Paljonko maksaa hehtaari nousevan merenpinnan alle peittyvää rannikkokaistaletta? Mitä maksaa 90-prosenttisesti kuollut koralliriutta, entä 100-prosenttisesti tuhoutunut? Minkä arvoinen on kalaverkkoihin kuollut saimaannorppa, kotimetsänsä menettänyt hömötiainen, emonsa menettänyt supikoirapentue? Mikä hintalappu laitetaan elintärkeille pölyttäjille? Mikä on mikroskooppisen pienen viruksen hinta, kun se laittaa koko ihmiskunnan polvilleen? Mitä maksaa pilaantunut pohjavesi, rehevöitynyt lampi, metsäpalossa kärventynyt koala, sukupuuttoon kuollut kovakuoriaislaji, rannalle ajelehtinut valas vatsa täynnä muovia? Entä sairauksia ja ennenaikaisia kuolemia aiheuttava määrä ilmansaasteita, sulava mannerjää, palava sademetsä?

Mitä maksaa puhdas juomavesi, ravinteikas maaperä, luminen talvi? Mitä maksaa suru kaadetusta puusta, iäksi hävitetystä lähimetsästä? Minkä arvoinen on sininen taivas, välkehtivä meri, mustarastaan laulu, lumihankeen hyppäävän lapsen nauru? Paljonko maksaa tuulen humina puiden latvoissa, metsämansikan tuoksu, käen kukunta ja palokärjen nakutus? Kevätauringon ensimmäiset lämmittävät säteet, poskea puraiseva pakkanen, pulahdus mökkijärveen saunan laiturilta?

Ihminen ja luonto on väärin sanottu. Luonto voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei ilman luontoa. Siksi voikin olla vaarallista, jos luonto nähdään hintalapun myötä kauppatavarana. Luonto on meidän tärkein pääomamme, jolle kaikki muu pääoma on alisteista. Miten mikään hintalappu voisi olla tarpeeksi jollekin, jota ei voi rahassa mitata?

Puhuisimmeko kriisistä kriisinä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Medialla on häkellyttävän suuri rooli siinä, millaista kuvaa meille maailmasta välitetään. Media voi inspiroida, voimauttaa, tarjota vertaistukea ja samaistumisen kohteita, luoda toivoa tai lamauttavaa maailmantuskaa. Media voi myös edistää valheellisen tiedon leviämistä synnyttämällä valeuutisia tai harjoittamalla sananvapauden rajoittamista – hyvänä viime aikaisena esimerkkinä Kirkko ja kaupunki -lehdessä julkaistun lihantuotantoa käsittelevän kolumnin poistaminen MTK:n suuttumisen ja uhkailun jälkeen.

Median tärkein rooli on välittää mahdollisimman totuudellista kuvaa maailmasta ja ihmisten pitäisi voida luottaa journalismiin. Kun puhutaan ilmaston lämpenemisestä, voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko media yksi syyllinen siihen, että ilmastonmuutosta ei ole alettu torjua silloin, kun tehtävä vielä olisi ollut hieman helpompi. Ilmastonmuutoksesta on tiedetty vuosikymmeniä. Vasta aivan viime vuosina ilmastouutiset ja näkökulmat ovat nousseet mediassa päivittäisiksi uutisaiheiksi, mutta miksi tämä tapahtui vasta niin myöhään? Jos lähestyvästä ilmastokriisistä olisi kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten puhuttu samalla volyymilla ja vakavuudella kuin nyt, tilanne voisi näyttää tällä hetkellä paljon valoisammalta.

Toimittaja Riikka Suominen on kiitettävästi pitänyt esillä median keskeistä roolia ilmastokriisin hillinnässä ja lanseerannut jopa #entäsilmasto -tägin. Suominen peräänkuuluttaa median vastuuta sekä ilmastouutisoinnissa että inklusiivisena osana kaikkea journalismia. Suominen on mm. osuvasti sanonut, että mikäli mediassa jatketaan juttujen tekemistä kuten aina ennenkin, huomioimatta ilmastokysymystä, media betonoi kuluttavan elämäntapamme osaksi ihmiskuntaa. Kun ulkomaanmatkailusta, lihansyönnistä, talouskasvusta, yritysmaailman menestystarinoista ja julkkisten megalukaaleista pienen kylän vaatettamiseen riittävine vaatekokoelmineen puhutaan mainitsematta ilmastoa ja kestävää elämäntapaa, tehdään tuosta kaikesta normaalia ja haluttavaa. Eikä mikään ikinä muutu, jos mitään ei ikinä kyseenalaisteta. Sitä ei käy kiistäminen, että kaikkialle tavallisen ihmisen arkeen juurtunutta tuhoavaa kulutuskulttuuria eivät maapallon luonnonvarat kestä ja silti yhä vain ihannoimme siihen kietoutuvaa elämäntapaa.

Kokonaan oma lukunsa on mainonta, josta ilmastokriisiin vedoten voisi kieltää suuren osan. Jotkut edelläkävijät, kuten The Guardian ja Amsterdamin kaupunki ovat jo kieltäneet esimerkiksi öljy-yhtiöiden ja lentoyhtiöiden mainokset. Sitä vielä odotellaan, milloin ilmastokriisistä aletaan uutisoida samaan tapaan kuin nyt koronasta. Alkaisiko ilmastotoimet edistyä, jos ilmastokriisi olisi koronan tapaan ykkösuutinen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ja lehtien etusivuilla olisi päivittyvä laskuri jäljellä olevasta hiilibudjetista ja ilmastokriisin kuolonuhrien määrästä?

Siitä voidaan olla montaa mieltä, minkä verran tulisi uutisoida edistysaskelista ja minkä verran synkistä tutkimustuloksista. Positiivisia uutisaiheita ja näkökulmia täytyy ilman muuta tuoda julkisuuteen, mutta liiallinen positiivisuus voi olla uhka ilmastolle, koska se jättää ilmastokriisin vakavuuden varjoonsa. Jos vain tuudittaudumme esimerkiksi Esko Valtaojan sanoihin, että ihmisellä on pohjaton kyky keksiä uutta ja ratkaista ongelmia tai Petteri Taalaksen yltiöoptimistisiin maalailuihin valoisasta tulevaisuudesta, saatamme upota optimismiharhaan, joka ei tietenkään kanna pitkälle ilman ripeitä ja vaikuttavia toimia. 

Miten ilmastonmuutoksen uhkasta sitten pitäisi puhua? Millaiset sanavalinnat ovat todenmukaisimpia? The Guardian teki jo keväällä 2019 ilmastouutisoinnin terminologiaan liittyvän periaatepäätöksen. Kaikkien heidän toimittajiensa oli päätöksen myötä korvattava termi ‘climate change’ termeillä ‘climate emergency’, ‘climate crisis’ tai ‘climate breakdown’. Myös sana ‘global warming’ tuli korvata sanalla ‘global heating’. Kuultuani The Guardianin linjauksesta, otin itsekin kirjoituksissani käyttöön ilmastokriisi-termin. Puhuessani saatan vielä käyttää ilmastonmuutos-sanaa. Olen odottanut terminologista linjausta suomalaisiin medioihin, mutta toistaiseksi ainoastaan Apu-lehti on siirtynyt säännönmukaisesti puhumaan ilmastokriisistä. Kriisi-sanan käyttöä ei nykytiedon valossa tarvinne perustella. Ei kulu viikkoa, ettemme kuulisi kuumenevalla pallolla jo tapahtuneista katastrofeista ja tulevaisuuden uhkakuvista, jotka eivät ole tällä toimettomuuden määrällä ainoastaan todennäköisiä vaan suurella todennäköisyydellä väistämättömiä. Termi ‘ilmastokriisi’ kommunikoi asian kriittisyyttä ja tärkeyttä.

Haluan tällä kirjoituksella haastaa sinut kiinnittämään huomiota omaan kielenkäyttöösi puhuessasi ilmastoasioista. Myös toimittajia ja poliitikkoja voi kannustaa terminologian päivitykseen. Voit auttaa tämän sanoman eteenpäin viemisessä jakamalla tätä kirjoitusta ja muuttamalla itse sitä, millä termillä ilmastokatastrofista puhut.

Kuvat USGS | Unsplash

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia

Blogitekstin voit kuunnella tästä

Suomi on pitkien etäisyyksien mutta lyhyiden automatkojen maa. Joka viides automatka on alle kaksi kilometriä ja joka neljäs alle kolme kilometriä. Etsimättä aiheesta sen kummemmin mustaa valkoisella veikkaan, että auton omistaminen passivoi ja vähentää arkiliikuntaa. Muun muassa Helsingin kaupungin “Anna arjen liikuttaa” -kampanja korostaa lasten ja nuorten riittävän liikkumisen edellytyksenä päiväkoti-, koulu- ja harrastusmatkojen kulkemista kävellen tai pyörällä autokyydin sijasta. Vanhemmat voivat siis arkisilla tottumuksillaan joko lisätä tai vähentää lasten – ja itsensä – luontaisen arkiliikunnan määrää.

Auto on kaiken kaikkiaan hyvin järjetön kapistus. Monen tonnin painoisen möhkäleen liikuttamiseen tarvitaan paljon energiaa, jotta se voisi kuljettaa noin 75–kiloisen ihmisen paikasta A paikkaan B. Auto ei siis ole kovin energiatehokas kulkuneuvo, sillä suurin osa käytetystä energiasta kuluu raskaan kulkuvälineen kuljettamiseen.

Autot seisovat käyttämättöminä noin 95 prosenttia ajasta, mikä on järjetöntä hukkaa. Olemassa olevat autot pitäisi saada tehokkaampaan käyttöön, jolloin jokaisen ei ehkä olisi pakko omistaa autoa ja tarvitsisimme myös paljon vähemmän parkkipaikkoja. Vähemmän parkkipaikkoja mahdollistaisi kaupunkiympäristön suunnittelun ihan eri tavoin viihtyisyys ja luontoarvot edellä. Enemmän puita, enemmän puistoja ja muita viheralueita. Vähemmän saasteita ja liikenteen melua. Ruuhkatkaan eivät vähene rakentamalla lisää autoteitä vaan parantamalla pyöräilyinfraa ja panostamalla julkiseen liikenteeseen. Kun oman auton käyttö on muita vaihtoehtoja vähemmän houkutteleva, jää auto helpommin parkkiin tai jopa kokonaan hankkimatta.

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. EU:n alueella jokainen autolla kuljettu kilometri tuottaa yhteiskunnalle haittoja 11 sentin edestä. Vastaavasti jokainen kävelty kilometri tuottaa yhteiskunnalle hyötyä 37 senttiä ja pyöräilty kilometri 18 senttiä. Jos karkeasti arvioidaan, että liikennekäytössä on 2,5 miljoonaa autoa, joista jokaisella ajetaan keskimäärin 14 000 kilometriä vuodessa, koituu noista ajoista vuosittain lähes neljän miljardin haitat yhteiskunnalle. Jo tästä syystä ajoneuvo- ja polttoaineverot ovat enemmän kuin perusteltuja. Näiden lukujen valossa henkilöauto on jopa suorastaan haitallinen kulkuväline.

Kaikesta tästä huolimatta ihmisissä – ainakin suomalaisissa – istuu syvässä halu omistaa auto. Onhan se statussymboli, varsinkin, jos se on hienompi kuin naapurilla. Jotta autoilu aletaan nähdä vähiten houkuttelevana vaihtoehtona muihin liikkumistapoihin verrattuna, monen asian pitää muuttua. Yhteiskäyttöpalveluiden pitää olla kaikkien saatavilla ja helppokäyttöisiä. Jos sopivan auton kulloiseenkin tarkoitukseen voi saada käyttöönsä helposti ja kohtuuhinnalla, kuinka moni kaupunkilainen enää edes haluaa omistaa autoa? Kävelyn ja pyöräilyn hyvinvointivaikutukset pitää nostaa entistä vahvemmin esiin. Ulkoilu ja liikkuminen tukevat hyvinvointia ja mikäpä olisi oivallisempi tapa lisätä arkeensa liikuntaa kuin työmatkapyöräily? Tämä vannoutunut työmatkapyöräilijä ei ainakaan keksi parempaa. Pidempikin matka sujuu sähköpyörällä helposti ja pahemmin hikoilematta, mikäli niin tahtoo. Laatikkosähköpyörän kyydissä kulkevat myös ostokset ja lapset.

Laatikkopyörä oli perheemme paras hankinta vuonna 2019

Monissa kaupungeissa kaupunkipyörät ovat saavuttaneet suuren suosion ja niiden käyttöalueita ja kauden kestoa laajennetaan joka vuosi. Julkisen liikenteen suosio on laskenut koronan myötä, mutta toivottavasti palautuu ennalleen, kun pandemia hellittää otteensa. Toivoisin vielä näkeväni kimppakyytien tulemisen. Olisi aivan mahtavaa, kun tarvitsemansa kyydin voisi tilata kotiovelle yhtä näppärästi kuin sushiannoksen lempiravintolastaan.

Kun ilmastokriisin torjunta pakottaa meidät muuttamaan yhteiskuntamme rakenteita, ei autoilukaan säästy muutoksilta. Hallitus on sitoutunut kovaan tavoitteeseen: puolittamaan liikenteen päästöt tämän vuosikymmenen aikana. Se vaatii toimia monella liikenteen sektorilla. Työsuhdeautoetuja täytyy muuttaa, päästöttömien ja vähäpäästöisten autojen hankintaa tukea, tulee ottaa käyttöön ruuhkamaksuja ja työmatkojen verotuksen täytyy kannustaa joukkoliikenteeseen. Jotta autoilu oikeasti vähenisi, polttoaineen hinnan pitäisi nousta merkittävästi. Jotta taas tästä ei aiheutuisi kohtuuttomia kustannuksia haja-asutusalueiden ihmisille, on ehdotettu, että tietyillä alueilla sijaitsevien kuntien tuloveroprosenttia alennettaisiin niin, että se kompensoisi polttoaineen hinnan korotuksesta aiheutuneet kasvavat kulut. Toimien on oltava tehokkaita, mutta samalla sosiaalisesti oikeudenmukaisia.

Kun asenteet muuttuvat ja rakenteet kehittyvät tukemaan joustavampaa, yksityisautoilusta vähemmän riippuvaista liikennettä, voimme pärjätä kymmenesosalla nykyisestä automäärästä, oleellisesti pienemmillä kustannuksilla.

Jos autosta luopuminen ei ole vaihtoehto, näppärän autokalkulaattorin avulla voit laskea, mikä käyttövoima olisi sinun ajokilometreilläsi ilmastoystävällisin ja edullisin.

Kiitos inspiraatiosta Arto O. Salonen. https://impulssilvm.fi/2019/06/11/kulkutaparatkaisujen-uudistaminen-ei-ole-pelkkaa-liikennetta/

Kuvituskuvat: Ed 259 ja Nabeel Syed | Unsplash

Voisiko tässä olla hyvä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä

Varmasti meistä moni kamppailee samojen ajatusten kanssa kuin seuraajani, jolta sain seuraavan viestin:


Taistelen jatkuvasti lentohimon tai pikemminkin matkustamisen/ kokemisen/ näkemisen himon kanssa. 😢Miten olla tyytyväinen ihan vaan koti-Suomessa..? Paljon teen muita asioita ilmastokriisin ehkäisemisen hyväksi (vegaanius, ostamisesta kieltäytyminen, kestotuotteet yms.) mutta miten pääsen tuosta himosta eroon? Miten se sinulla kävi? Ihan järkeilemällä itselle? Vai löytyykö joku taikakeino? 🙏🏼


En usko, että mitään taikakeinoa löytyy, mutta alle listaamistani pohdinnoista voi olla apua. Itselleni elämäntapojeni tuottaman hiilijalanjäljen laskeminen konkretisoi lentämisen ison päästökuorman ja sen tajuttuani ei lentäminen tuntunut enää hyvältä eikä oikeutetulta. Kun yltiöpäinen lentäminen ei enää lomilla tullut kyseeseen, se sai pohtimaan koko suhtautumistani matkailuun.

Tässä muutama ajatus, joiden äärelle suosittelen pysähtymään:

✨Pysähdy ja laita omat arvosi tärkeysjärjestykseen. Ovatko omat halut ja mieliteot tärkeämpiä kuin luonnon ja elinkelpoisen planeetan säilyminen?

✨Mieti, mitä pakenet. Raskasta työarkea, sotkuista kotia, pimeää talvea, kiirettä? Voisiko asioita paeta lähempänä, pienemmillä päästöillä?

✨Kysy itseltäsi, mitä matkustelu sinulle antaa. Hetken hengähdystauon, uusia näkökulmia, uusia elämyksiä? Voisiko noita asioita saavuttaa lähempänä? Kenties lukemalla kirjoja, meditoimalla, kulkemalla luonnossa, tekemällä vapaaehtoistöitä, tutustumalla eri kulttuureihin Suomessa, käymällä museoissa tai ravintoloissa, kokeilemalla uutta harrastusta tai juomalla pullon viiniä ihan itsekseen?

✨Laske oma hiilijalanjälki. Se onnistuu muun muassa Sitran elämäntapatestillä. Henkilökohtaisen hiilijalanjäljen selvitettyäsi laske esimerkiksi atmosfair.de-laskurilla, kuinka paljon lennot haaveilemaasi matkakohteeseen tuottavat päästöjä. Suhteuta päästöt kestävän hiilijalanjäljen tavoitetasoon (vuonna 2030 kaksi ja puoli tonnia vuodessa). Katso peiliin ja mieti, miten oikeutat itsellesi lennon aiheuttamat päästöt, jotka pahimmassa tapauksessa syövät koko kestävän tason hiilibudjettisi.

✨Mieti, mistä halu matkustaa tulee. Somessa näkemistäsi kuvista, matkailumainoksista, ystävien matkakertomuksista, matkailuohjelmista? Tuleeko halu aidosti sinun sisältäsi vai onko se markkinavoimien sinulle myymä keinotekoinen tarve? Uskalla kyseenalaistaa tuo pakko.

✨Jos huomaat, että somessa näkemäsi matkakuvat herättävät matkakuumeesi, lakkaa seuraamasta matkailuhimoa ylläpitäviä tilejä. Ota niiden sijasta seurantaan esimerkiksi tägit #lähimatkailu #maatapitkin ja #kotimaanmatkailu ja inspiroidu ekologisemmasta matkustamisesta. Lentämisen vähentäminen tai edes lopettaminen ei tarkoita matkailun lopettamista.

✨Jos omasta elämästä täytyy säännöllisesti saada hengähdystauko, mieti, miten arjesta saisi sellaisen, että siitä ei tarvitse jatkuvia irtiottoja. Voisitko tehdä vähemmän töitä, meditoida päivittäin, mikrolomailla arjen keskellä vaikka käymällä joskus yksin elokuvissa tai ravintolassa keskellä viikkoa? Voisiko elämiseen tarvittavaa rahasummaa pienentää ja omaa työviikkoa keventää? Keventyisikö arki sillä tavalla? Onko oravanpyörässä pakko juosta niin kovaa?

✨Keskustele ystävien kanssa matkailuun liittyvistä asenteista. Pohtikaa, mihin perustuu se tarve, että lomalla on lähdettävä kauas. Miettikää, olisiko mieltä matkustaa maailman toiselle puolelle, jos matkalla ei saisi ottaa yhtäkään kuvaa ja koko matkasta ei saisi kertoa kenellekään ennen eikä jälkeen reissun. Tekisikö matkalle silloin mieli edes lähteä? Kuinka suuri osa matkustelusta onkin vain sosiaalista näyttämisen tarvetta ja hyväksynnän hakemista?

✨Mikä auttaisi näkemään oman lähiympäristön kauneuden ja nauttimaan siitä? Valokuvaus, roskien kerääminen, lintuharrastus tai naapurin koiran ulkoiluttaminen?

✨Mieti, mistä tulee halu saada ja kokea aina vain enemmän. Miksi ei riitä se, mitä on nyt ja tässä?


Kuvat: Evi T. | Unsplash

Miksen minä muka saisi lentää?

Kun kritisoin Instagramissa suomalaisten halua lähteä ulkomaille heti, kun pandemia sallii, sain ihan validin kysymyksen: miksi nostan lentämisen tikunnokkaan, kun se on vain pieni osa globaaleista ilmastopäästöistä? On totta, että lentämisen päästöt eivät globaalissa mittakaavassa ole juuri mitään. Puhutaan muutamasta prosentista kaikista ilmastoa lämmittävistä kasvihuonekaasuista. Lentoliikenteen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on siis verrattain olematon, paljon pienempi kuin esimerkiksi maanviljelyn ja ruoantuotannon, joiden päästöt muodostavat jopa lähes kolmanneksen kaikista päästöistä.

Onko sillä globaalilla tasolla merkitystä, jos muutama tuhat suomalaista lentää talvella pariksi viikoksi Thaimaahan? Ei. Mutta oleellisempaa onkin, onko globaalilla tasolla oikeudenmukaista olla vapaamatkustaja ilmastotalkoissa, joihin meidän kaikkien pitäisi osallistua? Meidän kaikkien pitäisi pyrkiä vuoteen 2030 mennessä 2,5 tonnin vuosipäästöihin ja pelkästään yksi Thaimaan matka ylittää tuon globaalisti kestävän hiilijalanjäljen yli tonnilla. Reilua? Mielestäni kaukana siitä.

Kuva: hyvamuoto.fi ‘Suomalaisten pitää pienentää hiilijalanjälkeään yli 90 %’

Suomalaisten lentomatkoista valtaosa on lomamatkoja, joten pakottavaa tarvetta näille lentelyille ei ole. Toki ihminen on hyvä perustelemaan itselleen, miksi juuri hänen on pakko päästä talvella etelään tai syödä vuodessa 80 kiloa lihaa (myös kestämätöntä, paitsi terveyden, myös hiilijalanjäljen kannalta) tai ostaa aina sesongin vaihtuessa pari uutta vaatekertaa tai kulkea kilometrin kauppamatka autolla. Myönnän itsekin olevani mestari tuollaisten selitysten keksimisessä. “Minä nyt vain tämän kerran…” tai “Kun oli niin huono sää…” tai “Kun tuli niin kiire lähtö…” tai “Kun teki niin kovasti mieli…” On olemassa vältämättömät perustarpeet ja ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita. On täysin ymmärrettävää, että esimerkiksi maalla asuessa oma auto on välttämättömyys. Ja syömisestä syntyy väkisinkin päästöjä, vaikka olisi vegaani tai noudattaisi planetaarista ruokavaliota. On siis olemassa päästöjä, joita emme voi karsia kokonaan pois. Toki nekin päästöt pienenevät, kun yhteiskunta ja rakenteet muuttuvat vähähiilisemmiksi. Kun sähköautot yleistyvät tai kun maidontuotannosta joskus ehkä tulevalla vuosikymmenellä saadaan hiilineutraalia, tippuvat kyseisiin asioihin kytkeytyvät kotitalouksienkin päästöt. Mutta se lomalentäminen! Sen lisäksi, että siitä ei ole tulossa hiilineutraalia ihan lähitulevaisuudessa, se ei myöskään lukeudu kenenkään perustarpeisiin. Ilman hupilentelyä voi elää – ja niin itse asiassa elettiinkin vielä ihan muutama vuosikymmen takaperin.

Niillä, joilla on eniten rahaa, on myös eniten vastuuta. Ja he ovat usein myös eniten vastuussa. Maapallon suurituloisin prosentti aiheuttaa tuplasti sen verran päästöjä kuin vähävaraisin puolisko ja rikkain kymmenys tupruttelee ilmakehään yli puolet kaikista maailman päästöistä! Ja tuo kymmenesosa ei koostu mistään miljonääreistä vaan muun muassa ihan tavallisista keskituloisista suomalaisista. Maailman rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin pääsee, jos ansaitsee vuodessa noin 30 000 euroa. Tämä havainnollistaa mielestäni erinomaisesti sen, miksi meidän jokaisen panos hiilijalanjäljen pienentämisessä on olennaisen tärkeä.

Kuva: Yle Uutiset

Mutta eikö ihmisillä ole oikeus käyttää työllä ja vaivalla tienatut roposensa ihan miten itse lystää? No, tottakai on. Ja niin kauan kuin esimerkiksi vaikkapa kaukomatkailu on hienoa ja tavoiteltavaa, ne joilla on varaa tekevät sitä. Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat sosiaaliset normit ja niinpä me teemme niitä juttuja, mitkä ovat sosiaalisten normien mukaan hyväksyttyjä. Jokainen Thaimaan matka ja siitä sosiaaliseen mediaan julkaistu kuva ja kuvan keräämät ihastelevat kommentit pitävät yllä sosiaalista normia siitä, että kaukomatkailu on hyväksyttävä ajanviettotapa. Arvot ja normit eivät muutu hetkessä, mutta muuttumattomia ne sentään eivät ole. Kaikki meidän näkyvä toimintamme joko pitää yllä vallitsevia normeja tai muokkaa niitä uusiksi. Siksikään ei ole ihan sama, menetkö sinne Thaimaahan vai et. Jos et mene, kerro siitä ääneen yhtä suurella innolla ja ylpeydellä kuin kertoisit tekemästäsi reissusta. Postaa someen kuva kotisohvalta, jossa kerrot, että tänäkään talvena et matkustanut Thaimaahan, koska kotona on ihan yhtä ihanaa ja koska maapallomme ei kestä nykyisenkaltaista matkailua.

Kun kaikki päästöt pitäisi saada vähenemään nyt heti tai mieluiten jo vuosikymmeniä sitten, ja nollaan niin ripeästi kuin mahdollista, on selvää, että lentäminen tällaisenaan ei voi jatkua. Näköpiirissä ei ole, että lentoliikenne laajamittaisesti siirtyisi pois fossiilisista polttoaineista, joten ainoa mahdollisuus lentämisen päästöjen pienenemiselle on lentämisen väheneminen. Ilmailualan päästövähennyksetkin perustuvat lukemani perusteella pitkälti kompensointiin ja kompensaatioprojekteissa taas on tutkitusti paljon ongelmia – eikä kompensointi poista päästöjä, mikä on ensisijainen tavoite. Menemättä kompensointiin tässä sen enempää, kompensoinnin pitäisi niin yksilötasolla kuin yleisestikin koskea vain niitä päästöjä, minkä tuottamista ei pysty välttämään. Lentäminen huvin vuoksi lukeutuu sen sortin luksusharrastuksiin, mistä meidän on yksinkertaisesti vain kyettävä irtautumaan, jotta saamme pitää edes ne asiat, joita ilman emme pysty tulemaan toimeen. 

Thaimaan matkan hiilijalanjälki
Thaimaan matkan hiilijalanjälki. Kuvakaappaus atmosfair.de-sivuston päästölaskurista

Mene siis peilin eteen ja kysy itseltäsi: Miksi minulla on oikeus tuottaa kestämätön määrä päästöjä? Mikä tekee minun mielihaluistani merkityksellisempiä kuin meidän kaikkien oikeus siedettäviin elinolosuhteisiin? Miksi minä saan syödä kakusta yhdeksän palaa kymmenestä, kun jollekin toiselle jää vain yksi pala?

Artikkelin pääkuva: Leonardo Yip | Unsplash

Miksi toiset lajit ovat tärkeämpiä kuin toiset?

Kumpi on suurempi katastrofi: miljardi kuollutta eläintä vai 63 miljardia kuollutta eläintä? Kumman vuoksi olet valmis lahjoittamaan rahaa, vaatimaan päättäjiltä toimia, allekirjoittamaan lakialoitteita tai muuttamaan omia elämäntapojasi?

Ensimmäinen luku on suunnilleen se määrä eläimiä, joiden arvioidaan kuolleen alkuvuoden rajuissa metsäpaloissa Australiassa. Jälkimmäinen luku on se määrä eläimiä, joka teurastetaan vuosittain eläintuotannon vuoksi – eikä tämä luku pidä sisällään turkiseläimiä, kaloja tai riistaa. Jokaisen lukemasi sanan aikana eläintuotannossa kuolee noin 10 000 eläintä. Tätä lausetta lukiessasi eläimiä teurastetaan noin 70 000.

Miksi me pidämme tätä kaikkea ihan normaalina? Miksi eläintuotannon – eli ihmisten – eläimille luvallisesti ja tietoisesti tuottama kärsimys ei hetkauta valtaosaa ihmisistä? Rasismi on yleisesti tuomittavaa, mutta spesismi eli muunlajisten eläinten sorto on moraalisesti hyväksyttävä laillinen elinkeino. Kuitenkin tiedämme, että muunlajiset eläimet ovat samalla tavoin tuntevia ja tietoisia olentoja kuin ihmisetkin.

Tuotantoeläimistä puhuttaessa eläinten kokemukset ja tarpeet sivuutetaan eikä eläimiä nähdä yksilöinä vaan niistä puhutaan kappalemäärinä. Samaan aikaan, kun EU:ssa kiistellään siitä, saako kasvismakkaraa tai -pihviä myydä nimellä makkara tai pihvi, ei kyseenalaisteta sitä, miksi eläimen ruhon osien nimet on hyväksyttävää naamioida leikkeeksi, kyljykseksi tai nugetiksi häivyttäen yhteys eläimeen. Eläinkunnan tuotteita myydään meille onnellisilla mielikuvilla höystettynä: naapurin maalaiskana, viljapossu ja vapaa lehmä – siinähän tuntee itsensä melkein hyväntekijäksi, kun ostaa noin eettisiä tuotteita.

Minä en ole eläinrakas ihminen. En mene sekaisin nähdessäni koiranpentuja tai mangusteja. Silti jätin lihan pois lautaseltani yli 20 vuotta sitten ja viimeisen parin vuoden aikana on ruokavalioni ottanut vielä aimo harppauksen vegaanisempaan suuntaan. Ei tarvitse olla eläinrakas ymmärtääkseen eläintuotantoon liittyvän riiston ja moraaliset ongelmat. Sen sijaan tarvitsee osata nähdä oman kognitiivisen dissonanssinsa taakse ja ymmärtää omien tietojen ja asenteiden välinen ristiriita. Itseltään kannattaa kysyä, että jos en kerran hyväksy eläinten rutiininomaista kärsimystä, miksi pidän eläintuotantoa kuitenkin moraalisesti hyväksyttävänä tai miksi en kyseenalaista omaa ruokavaliotani?

Kuvat | Unsplash: Kameron Kincade

Kuten sanoin, en ole eläinrakas ihminen, mutta koen jollain tavalla samaistuvani eläimiin. Imettäessäni esikoistani muutama vuosi sitten koin hyvin vahvasti olevani nisäkäs. Pystyin samaistumaan lehmän hoivaviettiin enkä hetkeäkään epäile, ettei lehmäemo kärsisi ja kokisi syvää tuskaa, kun vastasyntynyt vasikka riistetään sen luota pois. Enkä halua edes ajatella pienen vasikan kauhua ja pelkoa. Ja kun Lina Gustafsson kuvailee kirjassaan Eläinlääkärinä teurastamossa sikojen matkaa teurasautosta teurastamon linjastolle, pystyn kuvittelemaan mielessäni yhtä hyvin linjastolle sikojen sijaan riippumaan ihmislapset. Sillä lapsia siat vielä ovat siinä iässä, kun päätyvät teuraaksi. En näe suurta eroa ihmisen ja muiden eläinten välillä, päinvastoin.

Mitä ajatuksia eläintuotanto herättää?

Maitomyytit – miksi Oatlyn markkinointi ärsyttää?

Oatly on tällä viikolla jakanut Maitomyytit-mainoslehtisen 250 000 suomalaiseen kotitalouteen, joissa on 6–12-vuotiaita lapsia. Myös telkkarissa ja lehdissä pyörii näkyvä mainoskampanja. Kampanja on jo suututtanut niin maataloustuottajat kuin tavallisen suomalaisen maitoa juovan kansan.

Mikä Oatlyn kampanjassa ärsyttää?

Ensinnäkin kampanjan koetaan kyseenalaistavan maitoon liittyviä faktoja. No, faktojahan on vaikea kyseenalaistaa, sillä faktat ovat totta. Tieteellinen tieto kuitenkin kehittyy ja jatkuvasti saadaan uusia tutkimustuloksia. Todellisuudessa kampanja pureutuukin maitomyytteihin eli niihin sitkeisiin uskomuksiin, joita meidän aivoihimme on maidosta vuosikymmenten varrella iskostettu ja jotka eivät kaikki enää nykypäivänä pidä paikkaansa.

Toiseksi mainostava taho on ruotsalainen yritys ja sekös vasta ärsyttääkin! Mitä ne ruotsalaiset tulevat tänne tuputtamaan tuotteitaan ja mollaamaan suomalaista, maailman parasta ruoantuotantoa – josta muuten juuri kirjoitti erinomaisen postauksen Ihme Ituhippi –blogin Anna. Jos Valio tekisi samantyyppisen kauratuotekampanjan, jossa nostetaan esiin maidontuotannon haitallisia ympäristö- ja ilmastovaikutuksia, vastaanotto olisi luultavasti täysin eri. Meillä suomalaisilla on vahva Suomalaisen Työn Kunnioittamisen Eetos. Eikä Valio tietenkään vastaavaa kampanjaa tekisikään, sillä sen pääintressit ovat aivan toisaalla kuin kasviperäisen ruoantuotannon lisäämisessä.

Kolmanneksi syömämme ruoka liittyy vahvasti identiteettiin. Kun joku tulee sanomaan, että lautasesi tai juomalasisi sisältö ei oikein tue ympäristön hyvinvointia, ihminen kokee sen henkilökohtaiseksi loukkaukseksi ja defenssimekanismit nousevat esiin välittömästi. Sen jälkeen järkiperäinen keskustelu onkin mahdotonta.

Neljänneksi – mikä pöyristyttävintä – mainoskampanja on kohdennettu osittain suoraan lapsiin, mitä pidetään epäeettisenä. Tässä yhteydessä unohdetaan vuosikymmenestä toiseen kouluissa luvallisesti lapsiin kohdistettu maitopropaganda, jolta ei kukaan Suomessa koulunsa käynyt ole välttynyt. Koulut saavat yhä edelleen koulumaitotuen muodossa alennusta maitotuotteista. Tuen saamisen ehtona on, että maidon juontiin kehottavia mainoksia pidetään kouluissa esillä näkyvillä paikoilla. Maitoteollisuus on myös yhtä lailla jakanut lapsille maitoa ylistäviä mainoslehtisiä liittäen maidon milloin urheilullisuuteen, milloin terveellisyyteen.

Mutta entäs sitten kalsiumin saanti ja kuoleeko lehmät nyt sukupuuttoon ja kaurajuomahan on kamalan epäluonnollista ja prosessoitua, halutaanko suomalainen maatalous ajaa lopullisesti alas??? Kalsiumia saa muualtakin, lehmät ei kuole sukupuuttoon, vaikka maidon kulutusta vähennettäisiin, enemmän prosessointia ja resursseja vaatii ravinteiden kierrättäminen lehmän kautta ja ei, suomalaista maataloutta ei haluta ajaa alas vaan saada se kestävämmälle pohjalle. Suosittelen tutustumaan Oatlyn käsittelemiin Maitomyytteihin ja tekemään sen niin kuin Oatlykin kehottaa: perehdy aiheeseen, kuuntele eri osapuolia, keskustele toisten kanssa ja muodosta sitten oma mielipiteesi.

Kuvat: Oatly / Maitomyytit-materiaali

Mitä ajatuksia Oatlyn kampanja sinussa herätti?

Leikkokukat – vastuullinen vai vastuuton arjen piristys?

Kukapa meistä ei nauttisi ihanista kukka-asetelmista keittiön pöydällä! Sotkuinenkin koti muuttuu hetkessä aavistuksen siedettävämmäksi, kun paraatipaikalle nostaa kauniin kukkakimpun viemään huomion pois ympärillä vallitsevasta kaaoksesta. Leikkokukkien piristävää vaikutusta ei voi kieltää, mutta kuten melkein kaikilla asioilla, on niilläkin nurjat puolensa.

Vaikka tuoreen kukkakimpun upea ulkonäkö hiveleekin esteetikon silmää, raastaa epäekologisuus ja vastuuttomat työolot eettisyyteen pyrkivän ihmisen omatuntoa. Valtaosa leikkokukkien kasvatuksesta on jo aikaa sitten siirtynyt Suomesta halvemman työvoiman maihin Afrikkaan ja Väli-Amerikkaan ja haitoilta tuotantoalueilla ei ole vältytty. Vaikka valoa ja lämpöä tuotantoalueilla riittää, ovat työntekijöiden oikeudet ja ympäristöstä huolehtiminen monesti retuperällä ja johtaneet isoihinkin ympäristöongelmiin.

Järkyttävin esimerkki kukkatuotannon ympäristötuhoista lienee Kenian Naiwasha-järven saastuminen lannoitteiden ja torjunta-aineiden vuoksi. Eivätkä ekosysteemin haitat rajoitu tietenkään pelkästään luontoon vaan myös työntekijöiden terveyteen sekä paikallisten elinkeinoihin kalastuksen ja turismin parissa. Ja sitä mukaa kun farmit kasvavat, tarvitaan enemmän työntekijöitäkin, mikä lisää ympäristöongelmia alueella, jossa jätehuolto on jo valmiiksi puutteellinen.

Lancasterin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan Englannissa myytävän kenialaisen ruusun päästöt ovat noin 2,4 kg CO2. Päästöjä aiheuttaa torjunta-aineiden käyttö ja pitkä lentomatka Eurooppaan. Myös Hollannissa kasvatetun ruusun päästöt ovat samaa luokkaa ja yllättäen kotimaiset (tutkimuksessa englantilaiset) leikkokukat olivat päästöiltään vain murto-osan ulkomailla tuotettujen kukkien päästöistä.

Ongelmallista leikkokukkien kohdalla on pitkät alihankintaketjut. Usein kukkien alkuperää ei ilmoiteta kuluttajalle eikä se ole välttämättä kauppiaankaan tiedossa, sillä kukat tulevat Suomeen Hollannin jättimäisten kukkatukkujen kautta. Kun tuotantoketju on hämärän peitossa, ei vastuullisuudestakaan ole mahdollista saada lisätietoa.

Vegaaniruokabloggaaja Elina Innanen otti leikkokukka-aiheen esille Twitterissä maaliskuussa. Innanen on aiemmin toiminut floristina, mutta lopulta epäekologisen ja epäeettisen kertakäyttöhyödykkeen kauppaaminen alkoi ahdistaa. Ihmisoikeus- ja ympäristöongelmien lisäksi kukkien hävikki matkalla kauppaan on älytön ja lopulta kauniit, mutta ympäristöä kuormittavat kukat joutuvat roskikseen vain lyhyen kukoistuksen jälkeen.

Parempia valintoja on kuitenkin mahdollista tehdä. Kesällä kannattaa tietysti suosia luonnonkukkia ja muutenkin tuotanto-olosuhteista kiinnostuneen kannattaa pitäytyä lähituotannossa. Mikäli ostaa kaukaa tuotuja kukkia, on Reilun Kaupan kimppu vastuullinen vaihtoehto. Paitsi että Reilu Kauppa takaa työntekijöille paremman toimeentulon, on sertifikaatilla myös tiukat ympäristökriteerit ja hyödyt jakautuvat koko yhteisön hyväksi.

Avainasemassa minkä tahansa tuotannon paremmassa huomioimisessa on aktiivinen kuluttaja, joka kyselee, vaatii tietoa ja on valmis maksamaan esimerkiksi sertifikaateista. Lyhytikäisten leikkokukkien sijaan lahjaksi kannattaa antaa pitkäikäisempiä huonekasveja tai tyystin vaihtaa kukat esimerkiksi itse tehtyyn herkkulahjaan. Jos viikonloppusi ei ala ilman perjantaikimppua, mieti millainen kimppu tuottaisi eniten iloa tuotantoketjunsa alkumetreillä sekä ympäristölle että ihmisille.

Vastuullisuuspesulassa on ruuhkaa

Viherpesu on Wikipedian mukaan pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle. Viherpesua harrastavat erityisesti yritykset, joilla on selkeästi haitallinen vaikutus ympäristöön. Viherpesussa tuotetaan assosiaatioita, jotka liittyvät toiminnan puhtauteen ja ekologisuuteen ilman, että toimintatapoja merkittävästi muutetaan. Viherpesun rinnalle voisi mielestäni lanseerata termin vastuullisuuspesu tarkoittamaan kaunistelevia vastuullisuusväittämiä, joiden taakse onkin hyvä tunkea piiloon kaikki se skeida, johon yleisön ei toivota kiinnittävän huomiota. Kun vastuullisuus on noussut viime aikoina isommin puheenaiheeksi, on samaan aikaan myös vastuullisuuspesulassa riittänyt tunkua.

Avaan tässä kirjoituksessa muutaman näkökulman liittyen vastuullisuuteen ja viherpesuun. Kuulisin mielelläni teidän ajatuksianne siitä, millainen viherpesu ja vastuullisuusväittämät särähtävät teidän korvaanne. Oletko itse haksahtanut vastuullisuuspesuun ja vasta jälkeen päin havahtunut, että tulikin mentyä halpaan?

Viherpesu on pinnallista ympäristöystävällisyyttä, joka ei ulotu mainontaa tai retoriikkaa syvemmälle.

Wikipedia

Meistä monelle kotimaisuus on tae laadusta ja vastuullisuudesta. Mutta mitä kotimaisuus tarkoittaa? Kuinka suuri osa tuotteen valmistuksesta täytyy tapahtua Suomessa, jotta tuote on kotimainen? Jos vain suunnittelu tai ompelu on tehty Suomessa, onko vaate kotimainen? Jos ainoastaan kankaiden leikkuu, ompelu ja viimeistely on tehty Suomessa, ei vaate ole “made in Finland” ainakaan minun mielestäni, vaikka sitä sellaisena saatetaan kaupata. Etenkin vaatteiden kohdalla kannattaa ollakin todella tarkkana kotimaisuusväittämien kanssa, sillä meillä ei puuvillapeltoja kasva vaan lähes kaikki tekstiilimateriaali tulee ulkomailta hyvin pientä määrää villaa ja nahkaa lukuunottamatta.

Tärkeä avain viherpesun ja hähmäisten vastuullisuusväittämien selättämiseen on läpinäkyvyys. Mitä läpinäkyvämpää yrityksen viestintä on – myös mahdollisten ongelmakohtien osalta – sitä helpompi kuluttajan on arvioida yrityksen vastuullisuutta ja pohtia, täsmääkö se omien vastuullisuuskriteerien kanssa. Eettisen kaupan puolesta ry arvioi keväällä 2019 suomalaisten vaateyritysten vastuullisuusviestintää. Selvityksen vertailu tehtiin kansainvälisen Rank a brand -kriteeristön avulla. Vaatevalmistajat pärjäsivät vertailussa huonosti: yli puolet arvioiduista brändeistä päätyi heikoimpaan kategoriaan. Koska selvityksessä arvioitiin ensisijaisesti vastuullisuusviestintää, tuloksista ei voida vetää yksi yhteen -johtopäätöksiä, että tuotanto olisi vastuutonta, mutta vastuullisuusviestinnän puutteellisuus ei anna kuluttajille mahdollisuutta arvioida firman vastuullisuutta eikä tietenkään edistä läpinäkyvyyttä. Toisin sanoen: avoimuus ja läpinäkyvyys kuntoon, niin vastuullisuuttakaan ei tarvitse arvailla!

No entäs sitten kierrätysmateriaalit? Niiden käyttöhän säästää neitseellisiä luonnonvaroja, energiaa, vettä jne! Kyllä, kierrätysmateriaalit on lähtökohtaisesti hyvä juttu. Tarkkana niidenkin kohdalla silti saa olla. Hyvänä esimerkkinä tuore tapaus vaatemaailmasta: Antti Tuiskun vaatemallisto yhteistyössä Prisman kanssa. Mallistoa mainostettiin kierrätysmateriaalikärjellä, mutta mainitsematta jäi, kuinka suuren osan materiaalien kokonaismäärästä kierrätysmateriaalit kattavat. Kun Eettisen kaupan puolesta ry järjesti näkyvän sometempauksen malliston vastuullisuutta penäten, Prisma täydensikin pian vastuullisuuteen liittyviä tietoja verkkokauppaansa ja myönsi mm. rehellisesti, ettei pysty varmuudella takaamaan, että tuotannon jossain kohtaa ei esiintyisi hikipajoja, lapsityövoimaa, vaarallisia tuotantomenetelmiä ja muuta riistoa.

Lidlin 15 euron lenkkareista nousi etenkin somessa iso kohu eikä ihme. Selvää on, että 15 euron myyntihinnalla ei tuoteta vastuullisia kenkiä. Myös Lidl reagoi kohuun nopeasti julkaisten mm. lenkkarit valmistaneen tehtaan nimen ja korostaen, että tehdas on amfori BSCI -auditoitu. Tavalliselle kuluttajalle tuollaisen auditointijärjestelmän nimen mainitseminen ei tietenkään kerro vastuullisuudesta tuon taivaallista – paitsi saa ehkä kuvittelemaan, että asiat ovat kunnossa, kun on noin hienon kuuloinen auditointisysteemikin! Eettisen kaupan puolesta ry oli jälleen kerran tarkkana ja huomautti, että tehtaan auditointitulos C tarkoittaa tyydyttävää eikä sen perusteella voi oikeastaan päätellä yhtikäs mitään. Esimerkiksi elämiseen riittäviä palkkoja kyseinen auditointijärjestelmä ei takaa. Myös Bangladeshissa seitsemän vuotta sitten romahtanut Rana Plaza -tehdas oli BSCI-auditoitu.

Aidon vastuullisuuden käsitettä hämärtää erikoiset tavat määritellä vastuullisuutta. Maaliskuussa julkaistiin vuoden 2020 Sustainable Brand Index -tutkimuksen tulokset ja – yllätys, yllätys! – Suomen vastuullisin vaatebrändi on tutkimuksen mukaan Marimekko. Valitettavasti todellisen vastuullisuuden kanssa tällä tutkimuksella ei ole mitään tekemistä, sillä tutkimuksessa arvioidaan kuluttajien MIELIKUVIA! Anna mun kaikki kestää! Mikä virka tällaisella tutkimuksella edes on? Muu kuin se, että tutkimuksessa hyvät arviot saaneet yritykset voivat hyödyntää sitä mainonnassaan? Rank a Brand -kriteeristön mukaan Marimekon vastuullisuus on arvioitu luokkaan D (asteikolla A–E). Paljon on siis vielä tehtävää, niin Marimekolla kuin yleisesti vastuullisuusrintamalla ja kuluttajien tiedostavuuden suhteen.

Kuvakaappaus uutisesta Marimekon sivuilta

Onko viherpesusta syyttäminen kuitenkin tarpeetonta mollaamista? Eikö se ole osoitus, että organisaatiossa on yritystä tehdä asiat paremmin? Laantuuko kehittämisinto, jos pienistä edistysaskeleista ei koskaan tule positiivista palautetta vaan ainoastaan virheet huomataan? Osaammehan olla toisiammekin kohtaan suhteellisen armollisia ja ymmärrämme, että kukaan ei ole täydellinen eikä tapojen muuttaminen onnistu yhdessä yössä. Mielestäni ison yrityksen kohdalla kyse on kuitenkin täysin eri asiasta. Yleensä yrityksen viherpesutoimenpiteet kohdistetaan pieniin ja helposti muutettavissa oleviin seikkoihin samaan aikaan, kun isot linjat ovat edelleen retuperällä. Tätäkin isompi ongelma on, että yritykset tahkoavat viherpesullaan rahaa. Jos puhutaan vaikkapa pikamuotibisneksestä, sillä on kokonaisuuden kannalta häviävän pieni merkitys, jos 1 % tuotetuista vaatteista on valmistettu osittain kierrätysmateriaalista. Asiat esitetään siis liioitellun positiivisesti ja kuluttajat lankeavat viherpesuun – ja tadaa! Yrityksen myynti kasvaa, koska asiakkailla on nyt positiivisempi mielikuva brändistä!

Mitään yksiselitteistä määritelmäähän vastuullisuudelle ei edes ole. Vastuullisuus tarkoittaa jokaiselle eri seikkoja erilaisessa tärkeysjärjestyksessä. Pääasiassa vastuullisuus käsittää ekologisuuden ja eettisyyden ja niiden käsitteiden sisälle mahtuu valtava määrä erilaisia määreitä ja kriteereitä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, Outi Les Pyy on kirjoittanut aiheesta blogiinsa ja avannut arvojen ja vastuullisuuden moninaisuutta.

Kun puhutaan aidosta vastuullisuudesta, uskon, että yritykset pystyvät parempaan ja ennen pitkää vastuullisuuteen on pakkokin pyrkiä. Se kuitenkin vaatii sen, että kuluttajat eivät osta heppoisia vastuullisuuslupauksia vaan vaativat enemmän. Tulossa oleva yritysvastuulaki on myös yksi keino lisätä yritysten vastuuta. Sitä odotellessa muistetaan, että valta on meillä jokaisella. Käytetään sitä vastuullisesti.