Erityislaatuinen kansa

Me suomalaiset olemme luontoa rakastavaa kansaa. Suomalainen luontosuhde on todella jotain, mistä kaikkien muiden pitäisi ottaa mallia. Meillä hoidetaan asiat aina erinomaisesti, oli kyse sitten eläimien hyvinvoinnista, metsänhoidosta, ruoantuotannosta tai vastuullisesta yritystoiminnasta. Suomeen syntyminen on lottovoitto, sanotaan. Meillä on metsää, puhdasta ilmaa ja kirkasta vettä tuhansissa järvissämme. Joskus myös hiukan sinilevää, mutta ei puhuta nyt siitä. Jokaisella suomalaisella alkaa hoidettu metsä lähestulkoon takapihalta, meillä on maailman paras eläinsuojelulaki, suomalainen liha on eettistä ja ekologista. Käytännössä kaikki harjoittamamme elinkeinot hoidetaan täällä paremmin kuin missään muualla. Hiilijalanjälkemme saattaa olla hiukan suurempi kuin muissa maissa, mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että asumme täällä hyisessä Pohjolassa, ja joudumme lämmittämään talojamme talvella. Mutta senkin voimme onneksi tehdä vastuullisen valtionomistajaohjauksen alaisen energiayhtiön vihreäksi pestyllä sähköllä. Kun pari kertaa vuodessa pakon edessä joudumme matkustamaan etelään lomailemaan – vain siksi, että kaukaiset esi-isämme aikanaan päättivät asettua asumaan tänne pohjoiseen –, on ainoa vaihtoehto mennä lentäen, koska maantieteellinen sijaintimme on niin kovin hankala. Onneksi meillä on tähänkin asiaan ratkaisu: oma kansallinen, vastuullinen lentoyhtiö. Ylläpitämällä sen toimintaa verorahoilla olemme itse asiassa pienentämässä lentoliikenteen hiilijalanjälkeä, kun näin hyvää hyvyyttämme mahdollistamme suoran reitin Aasiaan.

Me suomalaiset luonnonystävät hiukan kauhistelemme, kuinka Brasiliassa Amazonin sademetsät, joita maapallon keuhkoiksikin kutsutaan, hävitetään rehuntuotannon ja karjatalouden tieltä. Metsäkatoon pitää puuttua, me sanomme. Tolkun ihmisten ylistämä ja siteeraama maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas korostaa, että globaalisti tärkein metsäkysymys onkin juuri trooppisen metsäkadon pysäyttäminen esimerkiksi Brasiliassa ja Indonesiassa. Samaan aikaan Suomi vie enenevissä määrin sianlihaa Kiinaan, jopa kymmenesosan kaikesta suomalaisesta sianlihantuotannosta. Siihen saadaan EU:lta oikein vienninedistämistukea, kolmisen miljoonaa euroa. Siitä viis, että Suomessakin sioille syötettävää rehua tulee Brasilian metsäkatoalueilta. Ja entäs sitten se Indonesian metsäkato? Sen pysäyttäminen on myös tärkeää, painottaa Taalas. Mutta silti Neste saa hallinto-oikeuden päätöksellä salata palmuöljytisleensä alkuperän, vaikka ympäristöjärjestöt ovat raportoineet alihankkijoiden toiminnassa metsäkatoa ja ihmisoikeusloukkauksia. 

Ja Suomessa tosiaan metsät ovat hyvin hoidettuja. Senhän todistaa jo sekin, että metsien puuston kuutiomäärä jatkuvasti kasvaa. Jostain kumman syystä uhanalaisten lajien määrä kasvaa myös, mutta suomalaista metsäkansaa se ei kovasti huoleta. Metsästä olemme elantomme saaneet, niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Sellulla tuodaan leipä pöytään ja leivän päälle vähän maailman vastuullisinta makkaraa. Eikä se mitään sellua edes enää ole vaan biotuotetta. Pian saadaan uusi, iso biotuotetehdaskin Kemiin. Ympäristöjärjestöjä huolettaa, että metsänielu pienenee, kun hakkuumäärät uuden tehtaan myötä kasvavat. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) tietää, että suomalaisia metsiä hoidetaan vastuullisesti, vääjäämättömästä metsäkadosta huolimatta.

– Yhteiskunta vaatii rakentamiseen ja pellonraivaukseen tilaa, ja se tehdään aina Suomessa metsästä, Leppä sanoo.

Koska metsät ovat Suomelle niin tärkeitä, yrittää Suomi nyt kiemurrella vapaaksi LULUCF-asetuksesta, jonka tarkoitus on vähentää maankäytöstä syntyviä ilmastopäästöjä ja pitää huoli, ettei metsien muodostama hiilinielu pienene. Suomi tahtoo asetukseen oman erillisen joustovaran, jolla se voisi kompensoida metsäkadon päästöt. Kompensoida! Miten kompensoidaan luontokato? No kyllä vastuullisesti toimiva Suomi varmasti osaa senkin fiksusti hoitaa.

Koronapandemia on aiheuttanut Euroopassa turkistarhojen alasajojen aallon. Koronaviruksen levittyä tarhaeläimiin on miljoonia eläimiä jouduttu lopettamaan. Jo ennen pandemiaa moni Euroopan maa oli kieltänyt turkistarhauksen. Kaikissa turkistarhauksesta luopuneissa maissa turkistarhausta ei ole kielletty, mutta eläinsuojelulakia on tiukennettu niin, että tarhaus on käynyt mahdottomaksi. Mutta ei Suomessa. Kun muissa maissa luovutaan epäeettisestä ja mennyttä maailmanaikaa henkivästä toimialasta, niin Suomipa näkee tilaisuuden tulleen. Nyt tänne houkutellaan muun muassa tanskalaisia turkistarhaajia jatkamaan elämäntyötään. Voin kuvitella sitä lobbauksen määrää, mitä eduskunnassa turkistarhaajien toimesta tehdään. Ulkomaisia tarhaajia ei tänne saada, mikäli ei ole taetta siitä, että elinkeinon harjoittamista voi jatkaa vähintään 10 tai mielellään 20 vuotta. Eli kun sanomme, että jonkin elinkeinon harjoittamista ei kannata kieltää, koska sitten sen harjoittaminen siirtyy vain sellaisiin maihin, joissa lainsäädäntö on löperömpää, niin missähän ne löperön lainsäädännön maat mahtavat olla? Ainakin yksi löytyy lähempää kuin arvasitkaan.

Niin se vain on, että on helpompaa nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa silmässä. Olemme me suomalaiset erityislaatuinen kansa.

Tämän kirjoituksen pääkuva on muuten Saimaalta. Ruokolahdella sijaitsevan sukumökkimme lähellä on suosittu mökkisaari, 18 neliökilometrin kokoinen Mietinsaari. Otin siitä ilmakuvan Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelusta, sillä MTK:n Juha Marttila toivoo, että kansalaiset katsoisivat avohakkuita uudesta näkökulmasta, taivaalta. Kaiketi lintuperspektiivistä avohakkuun ei pitäisi näyttää niin pahalta kuin sammakkoperspektiivistä katsottuna. Jätän kauneuden arvioinnin lukijan vastuulle. Itse vetäydyn pohtimaan, mikä vaikutus on ollut sillä, että paikallinen metsänhoitoyhdistys ei vielä muutama vuosi sitten tarjonnut metsänhoitovaihtoehdoksi meille metsänomistajille muuta kuin avohakkuun.

(Melkein) kaikki kestovaipoista – 8+14 kysymystä ja vastausta

Tätä kirjoitusta suunnitellessa kyselin Instagramissa, mitä haluatte tietää kestovaipoista.

“Kaiken, koska jos koskaan ikinä meille tulee lapsi, haluan kestoilla!”

Eli saamanne pitää! Yritän tässä kirjoituksessa vastata kaikkiin esittämiinne kysymyksiin parhaan kykyni mukaan, omien kokemusteni pohjalta. Kaikki vastaukset eivät siis ole mitään yleispäteviä ohjeita vaan ennemminkin kertomus siitä, miten meidän perheessä ollaan saatu kestoilu toimimaan. Luvassa 8+14 kysymystä ja vastausta kestovaipoista.

Aloitetaan aloittelijan peruskysymyksistä.

  1. Mitä käytännössä pitää hankkia, jos haluaa aloittaa kestovaippojen käytön? 

Kun me päätimme jo ennen esikoisen syntymää, että tulemme käyttämään hänellä kestovaippoja, aloitin vaippoihin tutustumisen Facebookissa. Hyvä ryhmä, jossa voi lukea aiheeseen liittyviä keskusteluja ja kysellä itse apua, on Kestovaippakirppis ja –tuki (Kodin kestot ry). Sanastoon ja vaippojen käyttöön voi perehtyä myös Kodin kestojen YouTube-kanavalla tai IG-tilillä – mikä vain itselle tuntuu luontevimmalta tavalta. Myös Vaippavinkit-tilillä on hyviä, selkeitä tietoiskuja. 

Mutta siis vastaus kysymykseen, mitä me käytännössä hankimme, oli Ikea-kassillinen taskuvaippoja ja imuja kahdelta eri henkilöltä siten, että laitoin ostoilmoituksen paikalliseen Facebookin kirppisryhmään. Sieltä minulle tarjottiin useampiakin vaippasettejä, joista ostin sellaiset, missä tuli mukana myös imut ja useampia erilaisia vaippoja. Näin päästiin kokeilemaan eri mallisia vaippoja tarra- ja nepparikiinnityksellä. Myyjältä oli myös kätevä pyytää vaippojen noudon yhteydessä pieni perehdytys kestovaippoihin. En muista, kuinka monta vaippaa aluksi ostettiin, mutta veikkaan, että niitä oli 20–30 kappaletta + iso läjä erilaisia imuja. Ostimme alkuun sekä newborn- että S-kokoa, ehkä myös one size-vaippoja. Jotkut ovat sitä mieltä, että taskuvaipat eivät toimi pienellä vauvalla vaan esimerkiksi harsot ja kuoret ovat parempia, mutta meillä pienimmät taskut (esim. äitiyspakkauksessa muinoin ollut oranssi TotsBots) ovat toimineet hyvin alusta asti molemmilla lapsilla. Esikoisen kanssa en tajunnut villahousujen ideaa, mutta nyt toisen vauvan kohdalla hankin muutamat ja ne on ihan parhaat! Kun villahousut vetäisee vaipan päälle, ne nappaa mahdollisen pienen kosteuden, jos vaippa päästää aavistuksen pissaa imujen kastuessa vaipan reunan yli tai läpi. Koska villa puhdistaa itse itsensä, ei niitä tarvitse pestä pienen pissakosteuden jälkeen. Kuivatus ja tuuletus riittää. Kun villahousuihin on joskus tullut vähän kakkaosumaa, ollaan pesaistu ne käsin marseillesaippualla. Villahousuille kannattaa aika ajoin tehdä lanoliinituskäsittely, joka auttaa kosteudensitomiskykyä palautumaan. Riisipaperia sain jonkun ostamani vaippasetin mukana, mutta sen funktiota en tajunnut. Harsoja moni kehuu vaipatuksessa ja ne ovat ainakin halpoja hankkia. Itselle toimivat jutut löytyy tässäkin hommassa kokeilemalla. Se, mikä jollakin toisella toimii loistavasti, ei välttämättä toisella toimi ollenkaan. Niin vauvat kuin aikusetkin ovat erilaisia.

  1. Mistä kestovaippoja voi hankkia?

Kuten yllä jo kerroin, Facebook-kirppikset olen itse todennut superkäteviksi. Joko kestovaippoihin keskittynyt ryhmä tai sitten ihan normikirppisryhmä omalla asuinalueella. Netistä voi myös ostaa käytettyjä vaippoja esimerkiksi Babydotin second hand -vaippakaupasta. Usein vaippoja on myynnissä myös lastenvaatekirppiksillä ja kierrätysmyymälöissä kuten Fidalla ja SPR:n Kontissa. Mutta jos haluaa päästä helpolla ja ostaa isomman setin yhdestä paikasta, niin silloin kannattaa kääntyä Facebookin puoleen. Ihan huippu ryhmä on Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon Osta Myy Vaihda, vaikka saatatkin hieman ihmetellä, miksi ryhmässä jutellaan ihan kaikesta muusta kuin kestovaipoista ja kantovälineistä. Tiedostoista ja albumeista löytyy kuitenkin ne vaippajututkin – kaiken muun hyödyllisen ja hyödyttömän keskustelun ohella. 😉 Myös Torin valikoimat kannattaa katsastaa.

Monilla paikkakunnilla toimii kestovaippalainaamoja, joiden olemassaoloa kannattaa hyödyntää vaippataipaleen alussa. Lainaamosta saa lainata ison vaippapaketin erilaisia vaippoja kokeilukäyttöön muutamalla eurolla. Kokeilun jälkeen on helpompi todeta, mitkä vaipat toimivat käytännössä omalle lapselle parhaiten ja ostaa sitten omaksi toimivimmiksi todettuja vaippoja hutiostot välttäen.

Jos haluaa ostaa uusia vaippoja, löytyy kotimaisiakin valmistajia vaikka millä mitalla, merkkeinä mm. Nalle, Onnikas, Hahtuvahullu, Myllymuksut, Tirsokas, Jadena, Sampsukka, Kanto, Hilivinksis, Ronja & Roope ja Mannamaa.

  1. Montako kestovaippaa pitäisi lasta varten varata?

Riippuu, kuinka usein vauva kakkaa ja kuinka usein haluaa pyykätä. Meillä pesuväli on 3–4 päivää ja vastikään siirryimme käyttämään kestovaippoja myös öisin. Meillä vaipat pestään, kun kaksi kymmenen litran ämpäriä on täyttynyt likaisista vaipoista ja pesun jälkeen olen laskenut, että vaippoja on ollut pyykissä suunnilleen 20 kappaletta. Vaippoja kuluu vuorokaudessa yleensä 5–6 kappaletta. Vaippoja on aina vielä jonkin verran puhtaana siinä vaiheessa, kun vaippapyykki pyörii eli sanoisin, että täyskestoilussa pärjää erittäin hyvin reilu 20 vaipalla. Meillä vaipanvaihtorytmi on sellainen, että vaippa vaihdetaan vauvan hereilläoloaikana yhden kerran, ellei satu tulemaan kakkaa aikaisemmin. Yhdellä vaipalla pärjää oikein hyvin pitkätkin päikkärit. Yökestoilussa vähän jännitti etukäteen, herääkö vauva kesken yön pissalammikosta, mutta vaipat on pitäneet villahousujen kanssa öisinkin pissat ongelmitta sisällään. Isommalla vauvalla ja taaperolla tulee isompia pissoja, joten silloin voi olla, että vaippaa joutuu vaihtamaan useammin, esimerkiksi parin tunnin välein. Villahousut kyllä pelastaa varmasti silloinkin paljon. Tykkään itse, että vaippoja on niin paljon, että voi aina pestä täysiä koneellisia. Siksi en oikein tiedä, miten hyvin käytännössä toimisi, jos käyttäisi vaikka vain yhden kestovaipan silloin tällöin. Mutta varmaan sekin voi toimia, kun vaan keksii omassa arjessa toimivan käytännön!

Vaippasulkeiset!
  1. Miten säilytät likaisia vaippoja? Kestovaipat varmaan haisevat, joten miten säilytät ennen pesua? Ällöttää myös ajatus, että paska pyörii siellä pesukoneessa. 

On hyvin tavallinen oletus, että vaipat haisisivat kovasti. Mielestäni kestovaipat haisevat likaisina paljon, paljon vähemmän kuin tavallinen kertseille käytetty vaipparoskis. Myöskään päällä oleva pissavaippa ei ala haista sellaiselle kemikaaliselle pissavaipalle, jolle kertakäyttövaipat haisevat heti yhden pissan jälkeen. Vauvan maitokakat eivät vielä pahemmin haise ja me huuhtaistaan vaipasta irtonaiset kakat pois ennen ämpäriin heittämistä. Kiinteitä ruokia syövän vauvan kakka alkaa haisemaan jo hiukan enemmän, mutta kakat kipataan vaipasta pönttöön ja vaippa huuhdellaan käsisuihkulla/hanan alla. Kai tiesit, että kertsivaipastakin irtonainen kakka pitäisi heittää pönttöön?! Kun pissat muuttuu isommalla lapsella haisevammiksi, niin kannellisessa säilytysastiassa hajut pysyvät astian sisäpuolella. 

Säilytystapoja likaisille vaipoille on monia. Moni säilyttää likavaipat ilmavasti ämpärin reunoilla tai mustekalakuivatustelineessä roikkuen. Minä en halua, että likavaipat lojuvat tilaa vievästi ja rumasti ympäri kylpyhuonetta. Meillä on säilytysastioina toiminut kaksi ihan tavallista kymmenen litran ämpäriä. Ämpärit pidetään päällekkäin niin, että kansi on alemman ämpärin päällä, jolloin päällimmäiseen avonaiseen ämpäriin voi kätevästi heittää vaipat ja imut kantta nostamatta. Kun ensimmäinen ämpäri täyttyy, siihen kansi päälle ja se siirretään alimmaiseksi. Monesti varoitellaan, että vaipat saattavat homehtua tällaisessa säilytyksessä, mutta reilun kahden vuoden kokemuksella ei näin ole kertaakaan käynyt. En siis pidä homehtumista kovin potentiaalisena uhkana märkäsäilytyksessäkään.

  1. Kakkavaippojen liotuksen työmäärä? Huuhtelu ja liotus moneen kertaan? Haju? Hygienia?

Me heitetään imut vaipan sisältä sellaisenaan ämpäriin, huuhtelematta. Isomman lapsen kanssa huuhtaistiin jossain vaiheessa myös pissavaipat, kun ammoniakkinen haju oli muuten säilytyksen aikana niin voimakas. Mutta pienen vauvan kanssa huuhdellaan vaan kakat vaipoista pois, ihan lavuaarissa, hankaamalla vaipan sisäpintoja vastakkain. Kädellä kakkaa ei siis tarvitse hieroa, jos sitä pelkää. Enemmän kakan kanssa joutuukin olla kosketuksissa ihan sitä vauvan pyllyä pestessä. Alkuun laitettiin sappisaippuaa kakkavaippoihin tahrojen poistamiseksi, mutta sitten luovuttiin siitäkin ylimääräisestä työvaiheesta. Jos vaippoihin jää tahroja (harvoin jää), ne voi kesällä haalistaa auringon valolla. Maitokakkoja ei ole pakko pestä vaipoista pois käsin vaan voi käyttää myös pesukoneen esihuuhteluohjelmaa. Mutta mun mielestä on kivempi, että irtonaista kakkaa ei mene pesukoneeseen. Kakkatahrat on asia erikseen ja niitähän on ihan vauvan vaatteissakin silloin tällöin. Ja vanhempien vaatteissa myös. 

  1. Pesetkö kestovaipat muun pyykin joukossa vai vaipat aina erikseen?

Me pesemme vaippojen kanssa usein koko perheen alushousut ja sukat tai muuta kuudessakympissä pestävää pyykkiä. Jonkun mielestä ällöttävää, mutta hei, sen koneen tehtävähän on pestä pyykit puhtaiksi! Eli ihan sama, vaikka koneeseen menisi vaippapyykin kanssa muutakin pyykkiä. Puhtaina ne sieltä ulos tulee tai jos ei tule, niin pesukoneessa on vikaa. Vaippojen kanssa voi siis oikein hyvin pestä muutakin pyykkiä samassa koneellisessa.

  1. Miten ohivuodot kestovaipoissa estetään, paitsi vaihtamalla vaippaa useammin kuin kertsiä?

Vaippaa ei tarvitse vaihtaa välttämättä sen useammin kuin kertsiäkään, jos vaan imut ja istuvuus on kunnossa. Myös villahousut vaipan päällä auttaa paljon. Yökestoilu jännitti alkuun, mutta hyvin ollaan pärjätty jopa 12-tuntiset yöunetkin kestovaipalla.

  1. Onnistuuko käyttö, jos on pieni koti, esim. minikylppäri ja vähän tilaa kuivata?

Jos kotona mahtuu hoitamaan muun pyykkihuollon, niin myös kestovaippojen huolto pyykkäyksineen ja kuivattamisineen onnistuu. Kaksi ämpäriä päällekkäin ei vie paljoa tilaa. Yksi vaihtoehto on myös iso PUL-pussi (kosteudenpitävä vaippojen säilytyspussi), joka voi roikkua esimerkiksi altaan sivussa tai suihkun hanassa. Koko pussin sisältöineen voi kipata vaippapyykkipäivänä pesukoneeseen. Kuivuvaa pyykkiä saattaa olla pyykkitelineellä tietysti kestovaippoja käyttäessä vähän useammin, mutta se on mielestäni pieni hinta siitä, että kaupasta ei tarvitse kantaa kotiin säkkikaupalla kertakäyttöisiä vaippoja ja sitten kotona kantaa niitä pari tuntia palvelleita vaippoja säkkikaupalla roskikseen.

Pieni gallup vauvaryhmässä myös osoitti, että kestovaippojen käyttö ei välttämättä lisää pyykinpesua vaan pyykkäysrytmi on enemmän kiinni perheen tavasta hoitaa pyykkihuolto, vauvan puklujen ja kakkavahinkojen määrästä jne. Meidän nelihenkisessä perheessä ei pyöri pyykkikone joka päivä kestovaippojen käytöstä huolimatta. Pesemme pyykkiä 2–3 päivän välein. Etenkin nyt korona-aikana vaatteiden kulutus ja pesu on todella vähäistä, kun suurin osa perheestä viettää kaiken aikansa kotosalla. Enimmäkseen pesemme siis vaippapyykkiä ja samassa koneessa sukkia ja alusvaatteita. Jossain toisessa nelihenkisessä perheessä taas saatetaan pyykätä joka päivä, joskus jopa parikin koneellista, vaikka käytössä olisi kertakäyttövaipat.


Noin, nyt on käsitelty aloittelevaa kestovaippailijaa eniten askarruttavat kysymykset. Seuraavaksi sukelletaan syvemmälle vaippojen huoltoon, materiaaleihin, ekologisuusnäkökulmiin ja rahansäästöön.

  1. Miten kestovaippojen koot menevät?

Kestovaipoissa on tosiaan eri kokoja. Newborn (2–5 kg), small 4–8 kg), medium (6–11 kg), large (9–15 kg), XL ja lisäksi petite ja one size. Usein myös kilomäärät ilmoitetaan koon yhteydessä. Riippuu kuitenkin tosi paljon merkistä, mallista ja vauvan ruumiinrakenteesta, mikä vaippa on paras ja milloin on aika siirtyä koosta toiseen. Melkeinpä selviää vain kokeilemalla, mutta kokomerkinnät tietysti antavat osviittaa.

  1. Miten kestovaippojen pesu onnistuu?

En tiedä, tarkoitetaanko tällä kysymyksellä esimerkiksi kakkanäkökulmaa, johon vastasin yllä kohdassa 5. Mutta vastaan tähän nyt vaipoille sopivista pesuaineista. Tämä teksti on kopioitu pääkaupunkiseudun kestovaippalainaamon sivuilta:

“Pesuaineen tulee sisältää mahdollisimman vähän (enintään 5 %) saippuaa, etenkin jos vaipoissa on fleece-pinta. Valkaisuaine puolestaan saattaa pilata kosteussulun, eikä zeoliittiakaan suositella, sillä se kerääntyy vaippoihin ja heikentää vaipan imukykyä. Allergioiden ja yliherkkyysreaktioiden välttämiseksi tulee kestovaipat pestä aina hajusteettomilla pesuaineilla ja käyttää tavallista pienempää pesuainemäärää. Oikean määrän löydät kokeilemalla.

Huuhteluainetta ei tule käyttää lainkaan, sillä se vähentää vaippojen imukykyä. Vaippojen pehmentämiseksi voit halutessasi käyttää huuhteluaineen sijasta pientä määrää etikkaa.”

1–2 kuukauden välein vaipoille ja imuille kannattaa myös tehdä ns. keittopesu eli pestä ne 90 asteessa, jolloin vaipat raikastuvat ja mahdolliset pesuainejäämät ja bakteerit häviävät. Keittopesu kannattaa tehdä myös, jos vaipat jäävät haisemaan pesun jälkeen.

  1. Mikä on hidas ja mikä nopea imu? Parhaat hitaat imut? 

Hidas imu tarkoittaa sitä, että imumateriaali imee nestettä hitaammin, mutta kokoonsa nähden enemmän kuin nopeat imut ja pitää kosteuden hyvin sisällään. Hitaita imumateriaaleja ovat esimerkiksi bambu ja hamppu. Nopeat imut puolestaan imevät nestettä nopeasti, mutta suhteellisen vähän. Nopeita imumateriaaleja ovat puuvillaharso, -frotee ja -flanelli, zorb ja mikrokuitu. Nopeiden ja hitaiden imujen käyttöperiaate on se, että nopea imu laitetaan lähimmäksi ihoa, jolloin se imaisee äkkiä nesteen sisäänsä ja siirtää sen ulompana olevaan hitaaseen imuun, joka taas pystyy pidättämään kosteutta pidempään. Vaippavinkit-instatilillä on hyvät esittelyt erilaisista imuista.

  1. Miten kestovaippojen käyttö reissussa toimii? Esimerkiksi viikon reissu kylästä kylään?

Reissussahan ei ole mikään pakko kestoilla, jos kokee sen hankalaksi. Mutta jos reissussa on pyykinpesumahdollisuus, niin kestoilu kyllä onnistuu suurin piirtein samalla systeemillä kuin kotioloissakin. Oma kestovaipoille sopiva pesuaine kannattaa tällöin ottaa mukaan. Likaiset vaipat voi säilyttää vaikka suljetussa muovipussissa pari-kolme päivää. Lyhyillä päiväreissuilla likaiset vaipat kulkeutuu kotiin esimerkiksi tyhjissä leipäpusseissa. Vesijohdottomalla kesämökillä itse käyttäisin hyvällä omatunnolla kertakäyttövaippoja.

  1. Vuotaako kestovaipat?

Jos kestovaipat vuotaa, silloin jossain on jokin ongelma. Vaippa voi olla vääränmallinen, kosteudenpitävä PUL-kangas voi olla rikki, imut voivat olla vääränlaiset tai niitä on pissamäärään nähden liian vähän, reisikuminauhat voivat olla löystyneet, jolloin vaippa ei enää istu kunnolla… Syitä voi siis olla monia. Parhaiten vastauksen vuoto-ongelmaan saattaa löytää selailemalla aiempia vuotokeskusteluja Facebookin kestovaipparyhmässä esimerkiksi hakusanoilla “vaippa vuotaa”. Jos ostaa käytettyjä vaippoja, kannattaa kysyä tai tutkia ennen ostopäätöstä, että vaipat ovat ehjiä ja toimivia.

Moni kestovaippojen käyttäjä myös iloitsee siitä, että kuuluisat niskapaskat loistavat poissaolollaan. Kestovaipoissa on vaipan yläreunassa hyvät kuminauhat, jolloin niskakakkoja harvemmin tulee. Me ei olla koettu nipoja kestojen kanssa ikinä, kuten ei moni muukaan kestojen nimeen vannova.

  1. Onko napit vai tarrat kätevämmät?

Molemmilla taitaa olla omat kannattajansa. Minä henkilökohtaisesti tykkään enemmän napillisista vaipoista. Mielestäni ne joustaa paremmin vyötäröltä eikä kulu käytössä samalla tavoin kuin tarravaipat. Meillä on molempia käytössä. Jos ei ole käyttänyt kestovaippoja aikaisemmin, voi tarralliset vaipat olla helpommat pukea päälle.

  1. Parhaat suomalaiset kestovaipat?

Suomalaisista merkeistä Hahtuvahullu, Nalle, Mannamaa, Onnikas ja Myllymuksut äänestettiin kestovaipparyhmän isossa vaippasuosikkiäänestyksessä TOP10:een. 

  1. Korjaus?

Olen huono vastaamaan tähän, koska olen käsityöasioissa aika lailla peukalo keskellä kämmentä. Korjausvinkkejä kannattaa siis kysellä esimerkiksi tuolta jo aiemmin mainitusta kestovaipparyhmästä.

  1. Aiheuttaako kestovaipat vaippaihottumaa?

Varmaan voi aiheuttaa, mutta olen kuullut monelta ihmiseltä, että heidän lapselleen ei mikään kertakäyttövaippa sopinut, kun aina tuli kamala vaippaihottuma ja vasta kestovaippoihin siirtyminen helpotti vaippaihottumaan. Varmaan yksilöllinen juttu tämäkin, mutta kokeilemisen arvoinen, jos lapsi kärsii vaippaihottumasta.

  1. Kuinka paljon kestovaippoja käyttämällä voi säästää rahaa?

Nyt toisen lapsen kanssa siirryimme vastikään täyskestoiluun vauvan ollessa vajaa kolme kuukautta. Oletetaan vaikka, että vaippaikä jatkuisi vielä kahden vuoden ajan, vähän yli kaksivuotiaaksi. Kertakäyttövaipoissa pienimmät teippivaipat ovat edullisimpia ja kappalehinta kallistuu vaippakoon kasvaessa ja housuvaippoihin siirryttäessä.  Kappalehinta vaihtelee 0,15 eurosta 0,40 euroon. Otetaan keskiarvokappalehinnaksi siis 0,25 euroa. Pienen vauvan vaippaa voi joutua vaihtamaan 8–10 kertaa päivässä, mutta isomman, mahdollisesti jo pottailevan lapsen kanssa vaippoja kuluu vähemmän, 3–4 kappaletta vuorokaudessa. Oletetaan keskiarvoksi 5,5 vaippaa vuorokaudessa. Jos vauvan kanssa täyskestoilee kahden vuoden ajan, säästää vaippojen hinnassa vuorokaudessa keskimäärin 1,36 euroa, vuodessa 502 euroa ja kahdessa vuodessa jopa yli 1000 euroa. Säästö on tietenkin sitä isompi, mitä pidempään vaippaikä jatkuu tai jos samoilla vaipoilla vaipattaa useamman lapsen. Hyväkuntoiset käytetyt vaipat voi sitten vielä myydä oman käytön jälkeen eteenpäin.

Kestovaipat tottakai maksavat myös. Käytettyjä vaippoja ostamalla selviää edullisesti – ja ekologisimmin –, mutta uudet vaipat veloittavat kukkaroa jo vähän enemmän. Laadukkaiden vaippojen jälleenmyyntiarvo säilyy kuitenkin suhteellisen hyvänä, joten vaipoista saa vielä kohtuullisen summan takaisin oman lapsen vaippaiän päätyttyä.

Vaippavinkit-tili oli tehnyt laskelman vaippojen käytön kuluista sisältäen sähkön, veden sekä pesuaineen kulutuksen. Laskelmasta ei ihan yksi yhteen johtopäätöksiä voi vetää jokaiseen kotitalouteen, mutta jotain suuntaa kestovaippailun juoksevista kuluista se kuitenkin antaa. Vaippojen pesun kaikki kulut vuodessa jäävät murto-osaan kertakäyttövaippojen kustannuksista.

Vaippavinkit-tili laski, että vaippojen pesemiseen liittyvät kustannukset ovat vuodessa noin 40 euroa.

Esikoisen vaippaiän päätyttyä laskeskelin parin vuoden osakestoilun rahansäästöä. Kirjoittelin silloin Instagramiin näin:

“Meidän lapsi oppi kesällä kuivaksi ja 2 v 7 kk kestänyt vaipparumba loppui. Hurraa! Osakestoilimme lähes vastasyntyneestä asti, koska vieroksuin jo silloin kertakäyttökulttuuria. Kaiken kaikkiaan koin kestoilun aika helpoksi ja vaivattomaksi. Vasta ihan vaippaiän loppuvaiheessa vaippojen imuteho ei enää riittänyt ja ohivuotoja tuli joka pissasta. Vaippoja pestiin aina silloin, kun niitä oli kertynyt täysi koneellinen eli 3-6 päivän välein. Seassa pestiin useimmiten myös muu 60 asteessa pestävä pyykki.

Tein huvikseni hiukan laskelmia. Keskimäärin lapsella kuluu vuorokaudessa noin 6 kertakäyttövaippaa – tosin me ei etenkään lapsen ollessa isompi vaihdettu läheskään noin usein, koska lapsi vihasi vaipanvaihtoa – mutta mennään silti tällä 6 vaipan keskiarvolla. Vuositasolla tämä tarkoittaa 2190 vaippaa. Meidän lapsella vaippaikä kesti suunnilleen 940 vuorokautta. 940 vuorokaudessa lapsi kuluttaisi 5640 vaippaa. Käytimme kertakäyttövaippoina muumivaippoja, joista viimeisimpänä käyttämäämme kokoa myydään 44 kpl paketeissa. Noita 44 vaipan paketteja olisi meidän lapsemme koko vaippaiän aikana kulunut 128 kpl, mikäli emme olisi osakestoilleet. Ajatelkaa, mikä kasa vaippoja! Aion seuraavan kerran kaupassa käydessäni käväistä vaippaosastolla vähän ihmettelemässä, miltä tuollainen vaippamäärä käytännössä näyttää. Kuuden kertakäyttövaipan sijasta käytimme koko vaippaiän aikana ehkä keskimäärin kaksi kertakäyttövaippaa vuorokaudessa. Kulutimme kertakäyttövaippapaketteja noin 42 kappaletta 128 kappaleen sijaan.

Olisi kiva jakaa tässä tarkkoja lukemia myös rahallisesta säästöstä, mutta en löytänyt yksiselitteistä tietoa yhden pyykkikoneellisen hinnasta. Kertakäyttövaippojen hinnassa säästimme kuitenkin arviolta 860 euroa. En muista enää, paljonko maksoin käytettynä ostamistani kestovaipoista, mutta luulen, että yli sataa euroa en niihin sijoittanut. Uskon myös saavani ainakin osan vaippojen summasta takaisin, kun aikanaan myyn ne.”

  1. Kenelle suosittelet kestovaippoja ja kenelle et?

Suosittelen ihan jokaista kokeilemaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, jos pyykinpesu on ehdoton inhokkikotiaskareesi, on ehkä parempi pysytellä kertakäyttöisissä vaipoissa. Kaikille muille sanon: kokeilkaa edes!

  1. Miksi kestovaipat ei ole yleistyneet?

Luulen, että ennakkoluulojen ja oletetun vaippojen käytön vaikeuden takia. Myös se, kun kaatopaikkajäte ruvettiin polttamaan energiaksi, saattaa olla yhtenä syynä. Yleinen kuvitelma on, että kun jäte poltetaan, se katoaa savuna ilmaan, vaikka todellisuudessa kaikesta poltetusta jätteestä jää noin kolmannes tuhkaa ja kuonaa, joka on verrattavissa ongelmajätteeseen. Varmaan myös ajatellaan, että kertsivaippojen polttaminen energiaksi on hyvä asia, kun aiemmin hyödytön jäte saadaankin muutettua energiaksi. Tosiasiassa kosteista vaipoista saatava lämpöenergia ei käsittääkseni ole kovin korkea.

  1. Voiko paksu vaippa haitata vauvan liikkumaan oppimista?

Tätä väitettä kuulee silloin tällöin, mutta vauvan jalkojen luonnollinen asento on melko leveä. Kestovaippojen ei ole todettu hidastavan liikkumaan oppimista. Muutenhan ennen kertakäyttövaippoja syntyneet sukupolvet olisivat kaikki kestovaippojen takia motorisesti heikosti kehittyneitä.

  1. Ovatko kestovaipat oikeasti ekologisempia kuin kertakäyttövaipat?

Tähän kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Tutkimuksia aiheesta on, mutta myös niistä käy ilmi, että asiassa on niin monta muuttujaa, että tarkkoja laskelmia on mahdotonta tehdä. Arkijärjellä ajateltuna kuitenkin tarvittavan materiaalin ja jätteen määrässä ero on valtava. Yhden lapsen tarvitsemat kestovaipat ja imut voivat mahtua yhteen isoon ikeakassiin. 44 kappaleen vaippapaketteja lapsi kuluttaa kahden vuoden aikana noin 91 kappaletta. Yksi kestovaippa kiertää lisäksi lähes aina useammalla kuin yhdellä lapsella. Kestovaippailun ekologisuutta voi vielä kasvattaa ostamalla omat vaipat käytettynä tai tekemällä imuja tai vaippoja itse kierrätysmateriaalista. Erityisesti imuja on helppo surautella esimerkiksi vanhoista pyyhkeistä, lakanoista tai t-paidoista.

Kertakäyttövaippojen epäekologisuuteen liittyy jätevuoren lisäksi seikkoja, joita usein ei tulla ajatelleeksi. Vaippojen vuoksi syntyy paljon ajokilometrejä, kun materiaalit kuljetetaan tehtaalle, usein ulkomailla sijaisevalta tehtaalta kauppaan ja vielä kaupasta kotiin. Jäteauto joutuu käydä tyhjentämässä sekajätettä useammin ja poltosta jäänyt kuona ja tuhka täytyy vielä kuljettaa polttolaitokselta eteenpäin. Toki melkein samat kuljetukset tulee myös kestovaipoista, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Kertsivaippojen valmistukseen käytetään myös sellua ja henkilökohtaisesti pidän harmillisena puun käyttöä kertakäyttötuotteissa. Tällöin kaikki puihin sitoutunut hiilidioksidi vapautuu ilmakehään.

Kestovaippojen miinuksena on paljon luonnonvaroja kuluttavien materiaalien käyttö. Siksi esimerkiksi puuvillan käyttö varmasti nostaa yksittäisen kestovaipan ympäristöjalanjälkeä verrattuna kertakäyttövaippaan. Toisaalta käytämmehän me puuvillaisia vaatteitakin ja uskallan väittää, että yhdellekään vaatteelle ei kerry käytökertoja yhtä paljon kuin yksittäiselle kestovaipalle kertyy.

Kestovaipoissa ja imuissa on usein polyesteriä tai muita keinokuituja, joista irtoaa pesun yhteydessä mikromuovia. Toisaalta suurin mikromuovin lähde on autoilu ja kuten jo yllä todettiin, kertsien elinkaari tuottaa enemmän paljon ajokilometrejä. Myös kertakäyttövaippojen sisältämien muovien poltosta tulee mikromuovia.

Kertakäyttövaippojen valmistusprosessiin kuuluu paljon kemikaaleja. Toki niitä kuuluu myös kestojen valmistukseen, mutta jälleen puhumme määrissä kymmenistä vs. tuhansista vaipoista per lapsi. Kestovaippojen myötä myös lapsi altistuu pienemmälle kemikaalikuormalle.

Sähköä ja vettä tietysti kuluu kestovaippoja pestessä, mutta ympäristötietoinen kestovaippailija varmaan käyttää uusiutuvaa sähköä. Sähköä ja vettä kuluu myös kertakäyttövaippojen valmistuksessa. Olen kuullut väitteen, että yhden kertakäyttövaipan valmistamiseen kuluu yhtä paljon vettä kuin yhden pyykkikoneellisen pesemiseen. Väitteen todenperäisyydestä en tiedä, mutta ainakin sellunkeitto kuluttaa paljon vettä, joten saattaa väitteessä olla perääkin.

Jotkut kertakäyttövaipat mainostavat itseään biohajoavina. Biohajoavuudella ei kuitenkaan ole todellisuudessa merkitystä, kun vaipat joka tapauksessa poltetaan. Kertakäyttövaipoista kannattaa valita kotimainen ja ymmärtääkseni melko vähäkemikaalinen Muumi-vaippa.

Siinäpä ne! Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja toivottavasti löysit vastauksia mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin. Mahtavinta olisi, jos innostut jopa kokeilemaan kestovaippoja tämän postauksen luettuasi!

Jos teurastamoissa olisi lasiseinät…

Tämän blogitekstin voit myös kuunnella.

Ihminen, tuo luomakunnan kruunu, on nostanut itsensä luonnonresurssien kaikkivaltiaaksi, jolla tuntuu olevan oikeus ja jopa velvollisuus hallita luontoa. Ihminen harjoittaa metsänhoitoa, kannansäätelyä, eläinteollisuutta, fossiilisten polttamista, lajinjalostusta ja geenimanipulointia. Ihmisellä on sormensa pelissä lähes kaikissa maapallon ekosysteemeissä ja ne sormet ovat hyvin likaiset.

Nykyihmisen vieraantuneisuus luonnosta näkyy karulla ja julmalla tavalla eläintuotannossa. Eläintuotteet ovat länsimaisessa ruokavaliossa niin tuttuja ja jokapäiväisiä, että harva pysähtyy koskaan miettimään niiden alkuperää sen kummemmin. Lehmän kuva maitopurkin kyljessä voi saada kuluttajan suomaan ajatuksenhäivähdyksen sille iloiselle, onnelliselle, vapaana kasvaneelle lehmälle, joka luonnostaan tuottaa maitoa ihmisen ravinnoksi. Naapurin maalaiskana tuo mieleen tuulessa humisevat viljapellot ja aamutuimaan reippaana kiekaisevan kukon. Viljapossu varmasti röhkii onnellisena ja kylpee poikastensa kanssa mudassa ulkoilmasta nauttien. Syvällisemmät pohdinnat voi kuitata sillä, että onhan meillä Suomessa hyvä eläinsuojelulaki ja valvonta.

Tuo on se satu, jota meille ruoan alkuperästä yhä edelleen kerrotaan. Sitä toisinnetaan lastenkirjoissa, ruoan markkinoinnissa ja oppikirjoissa. Totuus ei kuitenkaan voisi olla kauempana noista mielikuvista.

Kysyin Instagramissa, minkä ikäisenä ihmiset ovat ymmärtäneet, että lehmä tuottaa maitoa vasta synnytettyään poikasen, että kuluttamalla maitotuotteita itse asiassa tulee tukeneeksi lihantuotantoa, että eläintuotannossa emot eivät saa hoivata poikasiaan ja että kananmunantuotannossa kukkotiput tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen. Nuo kaikki seikat ovat eläintuotannon lainalaisuuksia, mutta niistä ei juurikaan kuule puhuttavan. Hyvin moni kertoikin ymmärtäneensä kyseiset asiat vasta aikuisena. Muutama oli jopa päässyt vierailemaan tuotantotiloille lapsena, mutta sielläkin kyseiset käytännöt olivat jääneet kertomatta. Taitaakin olla niin, että tietoa on itse osattava kysyä tai etsiä, koska ei sitä kukaan tule suoraan vapaaehtoisesti tarjoilemaan, ellei nyt satu päätymään juttusille eläinoikeusaktivistin kanssa. Lihanormi on yhteiskunnassamme niin vahva, että päiväkodista vanhainkotiin liha on yhtä kuin jokapäiväinen leipämme. Normin rikkominen on suurinpiirtein pyhäinhäväistys.

Minä jätin lihan lautaseltani 15–vuotiaana, kun satuin näkemään telkkarista tehotuotantoa käsittelevän dokumentin. Hämärästi muistelen, että sen nimi olisi ollut Ihminen ja eläin, mutta googlaamalla en tuon nimistä ohjelmaa löytänyt. Tuolloin oli vuosi 1998 ja internet vasta teki tuloaan, joten tiedon äärelle ei päässyt yhtä helposti kuin tänä päivänä. Koska tuon dokkarin nähtyäni en syönyt lihaa vaan ainoastaan maitotuotteita ja kalaa, koin omatuntoni olevan puhdas eläinten hyväksikäytön suhteen. Lehmien tehtävähän on tuottaa maitoa ja kalat kasvoivat käsitykseni mukaan vapaina merissä ja järvissä, joten minä en enää osallistunut eläinten tehotuotantoon. Näin kuvittelin ja elelin tyytyväisenä kasvissyöjänä seuraavat parikymmentä vuotta. Olin siis reippaasti yli kolmenkymmenen, kun tajusin, että niin muuten, eihän sen lehmän kuuluisikaan tuottaa maitoa ihmiselle vaan omalle poikaselleen! Tämä oivallus syntyi, kun imetin esikoistani ja tajusin, että minäkin olen nisäkäs ja nisäkkäät imettävät poikasiaan. Oivalluksen myötä koin vahvaa samaistumista lehmiin ja tajusin, kuinka julmaa maidontuotanto on. Lisäksi kun maidontuotanto on Suomessa vahvasti yhteydessä lihantuotantoon, tukee maitotuotteiden ostaja väistämättä lihantuotantoa. Kananmunien tuotantoon liittyvän kukkotipujen karun kohtalon tajusin vasta pari vuotta sitten.

Teolliseen eläintuotantoon kuuluvien rutiinien piilottelu palvelee niin eläintuottajien ja ruoka-alan yritysten kuin tavallisen sekasyöjän etua. Ainakin jos edulla tarkoitetaan vallitsevan asiaintilan säilyttämistä. Kun ihmiset eivät liikaa ajattele ruoan alkuperää, heille ei ole ongelma syödä kananmunia, juustoa tai pekonia. Eikä kukaan joudu hankalaan tilanteeseen, kun ei turhia kysellä ja kyseenalaisteta.

Kahvilassa työskentelevä seuraajani kertoi, kuinka hän oli erehtynyt kysymään, haluaako asiakas lattensa kaura- vai lehmänmaitoon. “Hyi, onpa ällöttävä sana toi lehmänmaito, ihan normimaitoon haluan!” oli asiakas kivahtanut. Kun oppilas joskus kouluruokalassa on kysynyt minulta, miksi en syö lihaa, olen kokenut, että vastaus on pakko antaa kieli keskellä suuta, varoen järkyttämästä lasta totuudella – tai perästä kuuluu. Tiedän tapauksen, jossa luokanopettaja kutsui Animalian kouluvierailijan luokkaansa kertomaan oppilailleen ruoantuotannosta. Hommasta nousi valtava haloo ja opettaja joutui rehtorin puhutteluun. Vanhemmat eivät pitäneet siitä, että lapsille oli kerrottu totuus. Minun on vaikea kuvitella, että Animalia alakouluun suunnitelluilla kouluvierailuillaan mässäilisi julmuuksilla eli syy älähdykseen ei ollut siinä. Kun eläintuotannon arkipäivä on jotain, mistä kenenkään ei haluta tietävän ja minkä alkuperästä ei haluta edes vahingossa muistutettavan, onkohan käytännöissä silloin kenties jotain kyseenalaista? Paul McCartney onkin sanonut, että jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä.

Ote eläintiloilla työharjoittelussa olleen, eläintenhoitajaksi opiskelleen Evelina Lundqvistin kirjoituksesta Vegaaniliiton sivuilla ei jätä tulkinnanvaraa:

Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon. Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation: 

”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.” 

Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.

Ylen kolmiosainen dokumenttisarja, Riikka Kaihovaaran ohjaama Kaikki irti eläimistä, kuvaa tuotantoeläinten historiaa viime vuosisadalta nykypäivään. Tarkasteltavana on lehmä, sika ja kana. Ohjelmassa näytetään suur- ja pientilojen tuotantoa ja haastatellaan tilallisia. Kaikesta piirtyy kuva siitä, kuinka eläimistä halutaan saada kaikki irti. Jalostuksella eläinten koko ja tuotosmäärät ovat kasvaneet vuosikymmenestä toiseen. Lehmä on jalostettu säyseäksi ja mahdollisimman huomaamattomaksi poistamalla ihmisen mittapuulla hankalat yksilöt suvunjatkamisketjusta. Kanoista on sukua jatkamaan valittu eniten ja isoimpia munia munivat yksilöt. Lehmien maitotuotos on kasvanut niin paljon, että lypsysuoritusta voi verrata siihen, että juoksisi maratonin joka päivä. Tuottaa lehmä maitoa kuinka paljon tahansa, ihminen ei koskaan kuitenkaan ole tyytyväinen vaan aina olisi hyvä saada tuotantoa hiukan lisättyä. “Satatonnari” eli satatuhatta maitokiloa elämänsä aikana tuottanut lehmä on saavutus, josta lehmä ansaitsisi palkinnon. Mikä mahtaisi olla sopiva palkinto? Kenties eläkkeelle pääsy? Eläkepäivät vain lienevät vähän ikävät lihapullan olomuodossa.

Sika on ihmisen älykkyyden mittarein mitattuna koiraa älykkäämpi eläin. Tutkimuksissa on osoitettu sian älykkyyden olevan samalla tasolla kuin viisivuotiaan ihmislapsen. Länsimaisessa kulttuurissa koira nähdään ihmisen parhaana ystävänä ja koiria syöviä kiinalaisia pidetään kammottavina, epäinhimillisinä raakalaisina. Moraalisessa mielessä sillä ei kuitenkaan ole mitään eroa, onko lautasella koiraa vai sikaa. Ero on ainoastaan kulttuurimme luomissa mielikuvissa. Miltä tuntuisi ajatus viisivuotiaan lapsen pitämisestä häkissä? Niin, sitähän minäkin ajattelin. Moraalimme venyy ja taipuu, kun puhutaan tuotantoeläimistä. Ihmisen parasta ystävää koiraa ollaan valmiita puolustamaan kaltoinkohtelulta, kuten suojelukoirakohu paljasti, mutta tuotantoeläimet… no, nehän elävät tullakseen syödyksi, joten ei niillä niin väliä.

Broilerintuotanto on ehkä kaikesta eläintuotannosta epäeettisintä. Broilerit on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti ja nopea kasvu aiheuttaa linnuille monenlaisia terveydellisiä ongelmia. Broilerilinnun lyhyeen elämään ei mahdu mitään luonnollista eikä lajityypillistä. Suomessa tapetaan vuodessa yli 76 miljoonaa broileria. Tämänkin päivän aikana siis keskimäärin yli 200 000 lintua. Lisäksi tuotantoprosessissa kuolee vuosittain noin miljoona lintua, joihin viitataan termillä itsestään kuolleet. Yle MOT:n artikkeli Eläinroskat kuvaa broilerintuotannon synkkiä epäkohtia. Erityisen kuvaavaa tuotannossa on se, että broilerien kohdalla ei puhuta yksilöistä vaan kiloista. Broilereita ei ajatella elävinä ja tuntevina olentoina. Lihatalot myyvät meille perhetilan kanaa, kärsimystä brändättynä lempeän luonnonläheisellä nimellä.

Tottakai voidaan ajatella, että eläintuotannolla on myös hyvät puolensa. Eläinten ei tarvitse ikinä nähdä nälkää, huolehtia ravinnonsaannista tai pelätä saalistajia. Niille taataan lämmin paikka nukkua ja ruokaa nenän eteen joka päivä. Terveydestäkin yleensä huolehditaan, sillä terve eläin on hyvä tuotantoeläin. Kuitenkin hyvinvointi on paljon enemmän kuin pelkkä fyysinen terveys. Hyvinvointiin pitäisi sisältyä mahdollisuus lajityypilliseen käytökseen. Tehotuotanto ei palvele eläimen hyvinvointia vaan ihmisen halua saada eläimen tuotantokyvystä irti maksimaalinen teho. Kun tehot on saatu irti, eläin on elämäntehtävänsä tehnyt ja suunta on kohti teurasautoa. Oikeutta eläimille -järjestön kuvaamat videot teurastamoista paljastavat, että tuotantoeläinten elämän viimeiset hetket ovat täynnä pelkoa, kauhua ja kipua. Kun kysytään, olisiko lihaa syövä ihminen valmis itse tappamaan syömänsä eläimen, kysymys on lähinnä retorinen. Ei tietenkään, mutta on hienoa voida maksaa siitä, että joku muu tekee sen kuluttajan puolesta.

Karua on sekin, että nykyisenkaltainen tehotuotanto ei palvele myöskään tuottajien etua. Tuottajan siivu tuotannosta on niin pieni, esimerkiksi broilerintuotannossa noin 15 prosenttia per broileri, että eläinmääriä on jatkuvasti kasvatettava, jos tuotannon halutaan tarjoavan elanto tilalliselle. Ruoan jatkuva halpuutus on johtanut siihen, että ruoka ei saisi maksaa mitään, mutta siitä pitäisi saada maksimaaliset tuotot, jotka käärii kaupat ja isot ruoka-alan yritykset. Sen lisäksi, että nykymuotoinen eläintuotanto tuhoaa ympäristön ja aiheuttaa kärsimystä eläimille, se ajaa myös tuottajien hyvinvoinnin ja toimeentulon hyvin ahtaalle.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola esitti Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa väitteen, että tuotantokäytössä olevat eläimet elävät huonompaa elämää kuin koskaan ja nykyinen eläinsuojelulaki sallii eläinten kaltoinkohtelun. Samaa mieltä eläinsuojelulaista oli Oikeutta eläimille -järjestön Maija Aro Ylen Takaisin Pasilaan -podcastissa. Elisa Aaltola nostaa esimerkiksi eläinten oikeuden vanhemmuuteen. Eläinten vahvaa hoivaviettiä ja biologista tarvetta esimerkiksi pesän rakentamiseen ei ole jalostuksella saatu hävitettyä. Jos kuka tahansa lapsen saanut tai lapsesta haaveileva ihminen kuvittelee, miltä tuntuisi menettää oma lapsi heti tai hyvin pian synnytyksen jälkeen, on sanomattakin selvää, että kyse olisi äärimmäisestä väkivallasta, josta seuraisi syvä suru. Miltä sitten tuntuisi, kun tämä sama kaava toistettaisiin elämän aikana pari–kolme kertaa? Eläintuotannossa myös avuton poikanen jää vaille emonsa hoivaa, kun ne säännönmukaisesti riistetään emoiltaan. Tutkimukset osoittavat, että vasikat kärsivät apatiasta ja masennuksesta. Vaikka lainsäädäntö sallii tällaisen rutiinin, niin ei kukaan tunteva ja ajatteleva ihminen kai voi väittää sen olevan moraalisesti oikein.

Kenen syy tämä kaikki sitten on? Tilalliset osoittavat syyttävän sormensa lainsäätäjiin, lainsäätäjät syyttävät kuluttajia, jotka tahtovat halpaa lihaa ja maitoa. Kuluttajat näkevät ongelman tuottajissa, jotka eivät tarjoa eläimille parempia oloja. Tällainen kehämäinen syyttely ei tietenkään hyödytä ketään osapuolta. Eikä syy ole yksin kenenkään. Syyllinen löytyy eläinkäsityksestä. Jotta tapamme alistaa eläimet tuotantokoneiston osasiksi voisi muuttua, tarvitaan ajattelun ja kulttuurin muutos. Täyskäännös siinä, miten eläimet nähdään: ei ruokaketjun osasina vaan tuntevina ja tiedostavina yksilöinä, joiden hyväksikäyttö on yksiselitteisesti väärin. Ei pitäisi olla olemassa erikseen sellaista kategoriaa kuin tuotantoeläin. Eläin on eläin ja niillä kaikilla kissoista kanoihin on samat halut, tarpeet ja tunteet.

Eläinten rutiininomaisen kärsimyksen vähentämisen voit aloittaa suosimalla kasviperäistä ruokavaliota. Kenenkään ei tarvitse ryhtyä yhdessä yössä tai sataprosenttisesti vegaaniksi, mutta niin ilmaston, ympäristön kuin eläinten kannalta ajateltuna tavoite on selvä. Sen voi tehdä yksi askel kerrallaan eikä sen tarvitse johtaa totaalikieltäytymiseen. Avainasemassa on myös tiedonhankinta ja –jakaminen. Aloita vaikka käyttämällä elämästäsi kaksi tuntia katsomalla nämä kolme ohjelmaa:

Yle: Kaikki irti eläimistä

Akuutti – Kuinka jättää liha lautaselta?

Oikeutta eläimille: Eläintehtaat (5-minuuttinen lyhytdokumentti)

Jos videomateriaalin katsominen tuntuu liian pahalta, tutustu eläintuotantoon Vegaaniliiton tai Animalian sivujen kautta.

Lasten kanssa aiheesta voi keskustella esimerkiksi kirjojen kautta. Eläinten syömisen etiikkaa käsittelee mm. Ruby Rothin kirja Miksi emme syö eläimiä? ja Antti Nylénin teos Eino ja suuri possukysymys.

Lisää katsottavaa löydät täältä: https://oikeuttaelaimille.fi/elainaiheisia-elokuvia-ja-dokumentteja

Syvällistä ajateltavaa ihmisen ja eläimen suhteesta tarjoaa Elisa Aaltolan haastattelu.

Valokuva: Jo-Anne McArthur | Unsplash

Pienesti paremmin – miltä näyttää pallon kokoinen arki?

Tämä blogiteksti on kuunneltavissa.

Kun vakavissani heräsin ilmastokriisin olemassaoloon syksyllä 2018 IPCC:n raportin myötä ja tein Sitran elämäntapatestin, oli hiilijalanjälkeni silloin suomalaista keskivertoa eli kymppitonnin luokkaa. Vähitellen rupesin tekemään toimenpiteitä oman hiilijalanjälkeni pienentämiseksi. Saatat miettiä, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan.

No, vastataan tuohon kysymykseen heti: en juuri mistään. Olen samaa mieltä Maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen kanssa siitä, että ilmastonmuutoksen torjunta on yksilön kannalta helppoa ja kivaa, kuten hän Ylen haastattelussa kertoi. Hieman eri mieltä olen siitä, että yksilön arjen ei tarvitse muuttua juuri lainkaan. Tavallaan allekirjoitan väitteen, koska eihän ihmisen arkea muuta se, ajaako hän polttomoottoriauton sijaan sähköautolla tai lämmittääkö asuntonsa fossiilisen sähkön sijasta uusiutuvalla sähköllä. Taalas kuitenkin tuntuu olevan sitä mieltä, että suurimmat muutokset on tehtävä energiantuotannossa ja erityisesti teollisuudessa eikä niinkään yksilötasolla. Suurimmat päästöjen aiheuttajasektorit energia, liikenne ja asuminen eivät kuitenkaan ole yksilöistä irrallisia osa-alueita, joten meillä kaikilla riittää kyllä tehtävää näissä talkoissa. Lisäksi Ilmastopaneelikin kehottaa suomalaisia kotitalouksia pienentämään hiilijalanjälkeään 70 prosenttia ja Sitran mukaan suomalaisten on pienennettävä hiilijalanjälkeään 93 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Nykyisistä elämäntavoista riippuen on joillakin enemmän hommaa kuin toisilla.

Oman osuuden hoitaminen ei kuitenkaan tarkoita ankeuden maksimointia. Minun elämänlaatuni ei ole laskenut hiilijalanjäljen kutistumisen myötä. Saattaa olla, että on käynyt jopa päinvastoin! Koen iloa siitä, että käyttäytymiseni ei ole merkittävässä ristiriidassa arvomaailmani kanssa.

Mikä kaikki on muuttunut ja miltä elämäni nyt näyttää?

Kymppitonnista lähdettiin liikkeelle reilu kaksi vuotta sitten ja nyt tulos näyttää tältä.

2300 kilon päästökuormalla pääsin kestävän arjen sankariksi.

Asumisen suhteen tilanne on muuttunut parin vuoden takaisesta siten, että nyt asumme isommissa neliöissä ja vanhan kerrostalon sijaan uudessa paritalossa. Voisi luulla, että isommat neliöt (sata neliötä) tarkoittaa isompaa hiilijalanjälkeä, mutta paljon riippuu lämmitysenergian lähteestä. Aikaisempi asuntomme lämpeni kaukolämmöllä eli kivihiilen voimin. Nykyisessä kodissa meillä on sähkölämmitys ja poistoilmalämpöpumppu ja uusiutuva sähkö tulee Ekosähköltä. Nyt meitä on myös yksi asukas enemmän, joten neliöitä per henkilö on vähän vähemmän kuin kolmen hengen kesken kerrostalossa asuessamme. Hieman nurinkurisesti siis perheenlisäys pienentää asumisen osalta jokaisen perheenjäsenen hiilijalanjälkeä.

Asumisen osalta hiilijalanjälkeni on vain 100 kg CO2e.

Liikenteen ja matkailun päästöni ovat laskeneet myös ratkaisevasti parin vuoden takaiseen. Edellisen lentomatkani tein lokakuussa 2018 ja sen jälkeen olen ollut lentolakossa. Syistä voit lukea tästä postauksestani. Koronan vuoksi ei vuoden sisään ole mahtunut yhtään Tallinnan tai Ruotsin reissuakaan. Kun tilanne taas sallii, teemme varmasti jossain vaiheessa reissun Göteborgiin mummini luokse, sillä emme ole voineet tavata häntä pitkään aikaan. Autoa en itse käytä arjessa juuri ollenkaan. Kesällä saatan pari mökkimatkaa tehdä ihan itse autoillen, mutta yleensä istun kyydissä ja silloin meitä on kyydissä useimmiten koko perhe ja usein vielä äitinikin. Ainakin mökille mennessä. Myös puolisoni vanhemmille Pohjois-Pohjanmaalle ollaan kuljettu huonojen junayhteyksien vuoksi autolla, mutta nyt niitäkään reissuja ei ole ollut tavalliseen tapaan. Yksi reissu on edestakaisin noin 500 kilometriä ja keskimäärin noita reissuja tulee tehtyä vuoden aikana kolmisen kertaa. Laitoin elämäntapalaskuriin, että autoilen alle 100 km viikossa, mikä varmasti pitänee paikkansa. Sadan kilometrin viikkotahdilla vuoteen mahtuisi 5000 kilometriä autoilua. Meillä on toistaiseksi dieselauto. Olen ehdotellut kaasuautoa tai jopa kokonaan autosta luopumista. Toistaiseksi puolisoni ei ole lämmennyt autottomuudelle.

Liikkumisen osalta hiilijalanjälkeni on 400 kg CO2e.

Ruokavaliossani ei ole mitään hirveän isoja muutoksia tapahtunut parissa vuodessa. Paitsi juuston ja muiden maitotuotteiden osalta! Oikeastaan kaikki lehmänmaitotuotteet taloudessamme ovat vaihtuneet kaura- tai soijapohjaisiin tuotteisiin. Juusto on jäänyt ruoanlaitosta pizzaa lukuunottamatta. Ennen meillä kului iso paketti juustoa viikossa pelkästään leivän päällisinä ja siihen päälle vielä ruoanlaittoon aurajuustoa, vuohenjuustoa, juustoraasteita, mozzarellaa… Nyt ei oikeastaan enää kokkailla sellaisia ruokia, joihin juustoa olisi pakko laittaa – paitsi sitä jo mainittua pizzaa. Sitäkin tosin harvemmin kuin ennen, jolloin meillä oli joka viikonloppu tapana tehdä pari pellillistä pizzaa.

Olen ollut lakto-ovo-pesco-vegetaristi (tietääkö kukaan edes nykyään tuollaista termiä?) 15–vuotiaasta asti. Nykyisin pyrin noudattamaan planetaarista ruokavaliota. Kananmunia kuluu harvakseltaan, ehkä kuuden munan paketti parissa kuukaudessa. Monista ruoista kananmuna on helppo jättää pois tai sitten olla yksinkertaisesti tekemättä ruokia, joissa kananmuna on pakollinen. Ravintoloissa vedän rennompaa linjaa ja syön sitä, mitä on tarjolla tai mitä tekee mieli, kunhan siinä ei ole lihaa. Vegaanisuuteen haluaisin pyrkiä eläinten oikeuksien vuoksi, mutta toistaiseksi planetaarinen ruokavalio on tuntunut helpoimmalta.

Ruokavalion osalta hiilijalanjäljessäni olisi vielä eniten tiputtamista. Se on nyt 1300 kg CO2e.

Kuluttamisen suhteen olen muuttanut tapojani merkittävästi. Aiemminkin suosin kirppiksiä, mutta ostelin surutta myös pikamuotia. Nyt ostan pääsääntöisesti kaiken tarvitsemani niin itselle kuin lapsille käytettynä. Rakastan hyvien löytöjen tekemistä ja sitä, kun löydän tarvitsemani tuotteen käytettynä ekologisesti ja edullisesti. Siitä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli eikä useimmiten haittaa, jos hankinnan eteen joutuu näkemään hiukan vaivaakin. Sitä suurempi ilo!

Kuluttamisen hiilijalanjälkeen vaikuttaa myös kesämökin omistaminen. Meillä on kesäkäytössä suvun vanha perintömökki. Mökillä on onneksi useampia käyttäjiä (yli 10) ja sitä lämmitetään vain kesäkaudella. Ja se sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä.

Kuluttamisen osalta hiilijalanjälkeni on 600 kg CO2e eli yhteensä neljän osa-alueen hiilijalanjäljeksi tulee 2300 kg CO2e.

Kuten näkyy, ei pienen hiilijalanjäljen saavuttaminen ole mitenkään hankalaa saati luopumista. Voin edelleen silloin tällöin syödä juustoa, ostella tarvitsemiani/haluamiani juttuja käytettynä, matkailla maata pitkin, asua viihtyisästi ja riittävän tilavasti ja ennen kaikkea nauttia elämästä.

Jos vielä epäröit, onko juuri sinunkin tehtävä jotain vai eikös tätä nyt voisi muut hoitaa, niin lue Ilmastopaneelin tiedote “Suomalaisten kotitalouksien hiilijalanjäljen pienennyttävä 70 prosenttia” ja Sitran selvitys 1,5 asteen elämäntavoista. Meidän kaikkien on otettava osaa ilmastonmuutoksen hillintään, sillä meistä jokainen osallistuu päästöjen tuottamiseen. Kotitaloudet tuottavat Suomen kulutusperäisistä päästöistä 66 prosenttia ja noiden päästöjen olisi pienennyttävä 70 prosenttia. Siksi sinuakin tarvitaan ja onneksi näissä talkoissa jokainen voittaa.

Jos haluat tehdä näkyväksi sitä, että pienellä hiilijalanjäljellä voi elää täysipainoista, mukavaa elämää, jaa oma hiilijalanjälkesi sosiaalisessa mediassa tägillä #pienestiparemmin. Tehdään vähemmän kuluttavasta elämäntavasta normi.

Mikä on luonnon hinta?

Tällä viikolla julkaistiin Cambridgen yliopiston taloustieteen professorin Partha Dasguptan jättiraportti talouden ja luonnon monimuotoisuuden suhteesta. Tiivistetysti raportin viesti on, että ihmiskunta pitää nähdä osana luontoa ja luonnon käytölle pitää asettaa hintalappu.

Koska yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu rahan ympärille ja käytännössä taloudellisuus ja tuottavuus on kaiken mittari, on ymmärrettävää, että ekokriisejäkin yritetään ratkoa talouden kautta. Olen samaa mieltä, että luonnonvarojen hyödyntämiselle ja erityisesti ympäristön tuhoamiselle täytyy asettaa hintalappu. Mutta mikä on tarpeeksi korkea summa?

Mikä on sulavan ikiroudan hinta? Paljonko maksaa hehtaari nousevan merenpinnan alle peittyvää rannikkokaistaletta? Mitä maksaa 90-prosenttisesti kuollut koralliriutta, entä 100-prosenttisesti tuhoutunut? Minkä arvoinen on kalaverkkoihin kuollut saimaannorppa, kotimetsänsä menettänyt hömötiainen, emonsa menettänyt supikoirapentue? Mikä hintalappu laitetaan elintärkeille pölyttäjille? Mikä on mikroskooppisen pienen viruksen hinta, kun se laittaa koko ihmiskunnan polvilleen? Mitä maksaa pilaantunut pohjavesi, rehevöitynyt lampi, metsäpalossa kärventynyt koala, sukupuuttoon kuollut kovakuoriaislaji, rannalle ajelehtinut valas vatsa täynnä muovia? Entä sairauksia ja ennenaikaisia kuolemia aiheuttava määrä ilmansaasteita, sulava mannerjää, palava sademetsä?

Mitä maksaa puhdas juomavesi, ravinteikas maaperä, luminen talvi? Mitä maksaa suru kaadetusta puusta, iäksi hävitetystä lähimetsästä? Minkä arvoinen on sininen taivas, välkehtivä meri, mustarastaan laulu, lumihankeen hyppäävän lapsen nauru? Paljonko maksaa tuulen humina puiden latvoissa, metsämansikan tuoksu, käen kukunta ja palokärjen nakutus? Kevätauringon ensimmäiset lämmittävät säteet, poskea puraiseva pakkanen, pulahdus mökkijärveen saunan laiturilta?

Ihminen ja luonto on väärin sanottu. Luonto voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei ilman luontoa. Siksi voikin olla vaarallista, jos luonto nähdään hintalapun myötä kauppatavarana. Luonto on meidän tärkein pääomamme, jolle kaikki muu pääoma on alisteista. Miten mikään hintalappu voisi olla tarpeeksi jollekin, jota ei voi rahassa mitata?

Puhuisimmeko kriisistä kriisinä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Medialla on häkellyttävän suuri rooli siinä, millaista kuvaa meille maailmasta välitetään. Media voi inspiroida, voimauttaa, tarjota vertaistukea ja samaistumisen kohteita, luoda toivoa tai lamauttavaa maailmantuskaa. Media voi myös edistää valheellisen tiedon leviämistä synnyttämällä valeuutisia tai harjoittamalla sananvapauden rajoittamista – hyvänä viime aikaisena esimerkkinä Kirkko ja kaupunki -lehdessä julkaistun lihantuotantoa käsittelevän kolumnin poistaminen MTK:n suuttumisen ja uhkailun jälkeen.

Median tärkein rooli on välittää mahdollisimman totuudellista kuvaa maailmasta ja ihmisten pitäisi voida luottaa journalismiin. Kun puhutaan ilmaston lämpenemisestä, voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko media yksi syyllinen siihen, että ilmastonmuutosta ei ole alettu torjua silloin, kun tehtävä vielä olisi ollut hieman helpompi. Ilmastonmuutoksesta on tiedetty vuosikymmeniä. Vasta aivan viime vuosina ilmastouutiset ja näkökulmat ovat nousseet mediassa päivittäisiksi uutisaiheiksi, mutta miksi tämä tapahtui vasta niin myöhään? Jos lähestyvästä ilmastokriisistä olisi kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten puhuttu samalla volyymilla ja vakavuudella kuin nyt, tilanne voisi näyttää tällä hetkellä paljon valoisammalta.

Toimittaja Riikka Suominen on kiitettävästi pitänyt esillä median keskeistä roolia ilmastokriisin hillinnässä ja lanseerannut jopa #entäsilmasto -tägin. Suominen peräänkuuluttaa median vastuuta sekä ilmastouutisoinnissa että inklusiivisena osana kaikkea journalismia. Suominen on mm. osuvasti sanonut, että mikäli mediassa jatketaan juttujen tekemistä kuten aina ennenkin, huomioimatta ilmastokysymystä, media betonoi kuluttavan elämäntapamme osaksi ihmiskuntaa. Kun ulkomaanmatkailusta, lihansyönnistä, talouskasvusta, yritysmaailman menestystarinoista ja julkkisten megalukaaleista pienen kylän vaatettamiseen riittävine vaatekokoelmineen puhutaan mainitsematta ilmastoa ja kestävää elämäntapaa, tehdään tuosta kaikesta normaalia ja haluttavaa. Eikä mikään ikinä muutu, jos mitään ei ikinä kyseenalaisteta. Sitä ei käy kiistäminen, että kaikkialle tavallisen ihmisen arkeen juurtunutta tuhoavaa kulutuskulttuuria eivät maapallon luonnonvarat kestä ja silti yhä vain ihannoimme siihen kietoutuvaa elämäntapaa.

Kokonaan oma lukunsa on mainonta, josta ilmastokriisiin vedoten voisi kieltää suuren osan. Jotkut edelläkävijät, kuten The Guardian ja Amsterdamin kaupunki ovat jo kieltäneet esimerkiksi öljy-yhtiöiden ja lentoyhtiöiden mainokset. Sitä vielä odotellaan, milloin ilmastokriisistä aletaan uutisoida samaan tapaan kuin nyt koronasta. Alkaisiko ilmastotoimet edistyä, jos ilmastokriisi olisi koronan tapaan ykkösuutinen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ja lehtien etusivuilla olisi päivittyvä laskuri jäljellä olevasta hiilibudjetista ja ilmastokriisin kuolonuhrien määrästä?

Siitä voidaan olla montaa mieltä, minkä verran tulisi uutisoida edistysaskelista ja minkä verran synkistä tutkimustuloksista. Positiivisia uutisaiheita ja näkökulmia täytyy ilman muuta tuoda julkisuuteen, mutta liiallinen positiivisuus voi olla uhka ilmastolle, koska se jättää ilmastokriisin vakavuuden varjoonsa. Jos vain tuudittaudumme esimerkiksi Esko Valtaojan sanoihin, että ihmisellä on pohjaton kyky keksiä uutta ja ratkaista ongelmia tai Petteri Taalaksen yltiöoptimistisiin maalailuihin valoisasta tulevaisuudesta, saatamme upota optimismiharhaan, joka ei tietenkään kanna pitkälle ilman ripeitä ja vaikuttavia toimia. 

Miten ilmastonmuutoksen uhkasta sitten pitäisi puhua? Millaiset sanavalinnat ovat todenmukaisimpia? The Guardian teki jo keväällä 2019 ilmastouutisoinnin terminologiaan liittyvän periaatepäätöksen. Kaikkien heidän toimittajiensa oli päätöksen myötä korvattava termi ‘climate change’ termeillä ‘climate emergency’, ‘climate crisis’ tai ‘climate breakdown’. Myös sana ‘global warming’ tuli korvata sanalla ‘global heating’. Kuultuani The Guardianin linjauksesta, otin itsekin kirjoituksissani käyttöön ilmastokriisi-termin. Puhuessani saatan vielä käyttää ilmastonmuutos-sanaa. Olen odottanut terminologista linjausta suomalaisiin medioihin, mutta toistaiseksi ainoastaan Apu-lehti on siirtynyt säännönmukaisesti puhumaan ilmastokriisistä. Kriisi-sanan käyttöä ei nykytiedon valossa tarvinne perustella. Ei kulu viikkoa, ettemme kuulisi kuumenevalla pallolla jo tapahtuneista katastrofeista ja tulevaisuuden uhkakuvista, jotka eivät ole tällä toimettomuuden määrällä ainoastaan todennäköisiä vaan suurella todennäköisyydellä väistämättömiä. Termi ‘ilmastokriisi’ kommunikoi asian kriittisyyttä ja tärkeyttä.

Haluan tällä kirjoituksella haastaa sinut kiinnittämään huomiota omaan kielenkäyttöösi puhuessasi ilmastoasioista. Myös toimittajia ja poliitikkoja voi kannustaa terminologian päivitykseen. Voit auttaa tämän sanoman eteenpäin viemisessä jakamalla tätä kirjoitusta ja muuttamalla itse sitä, millä termillä ilmastokatastrofista puhut.

Kuvat USGS | Unsplash

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia

Blogitekstin voit kuunnella tästä

Suomi on pitkien etäisyyksien mutta lyhyiden automatkojen maa. Joka viides automatka on alle kaksi kilometriä ja joka neljäs alle kolme kilometriä. Etsimättä aiheesta sen kummemmin mustaa valkoisella veikkaan, että auton omistaminen passivoi ja vähentää arkiliikuntaa. Muun muassa Helsingin kaupungin “Anna arjen liikuttaa” -kampanja korostaa lasten ja nuorten riittävän liikkumisen edellytyksenä päiväkoti-, koulu- ja harrastusmatkojen kulkemista kävellen tai pyörällä autokyydin sijasta. Vanhemmat voivat siis arkisilla tottumuksillaan joko lisätä tai vähentää lasten – ja itsensä – luontaisen arkiliikunnan määrää.

Auto on kaiken kaikkiaan hyvin järjetön kapistus. Monen tonnin painoisen möhkäleen liikuttamiseen tarvitaan paljon energiaa, jotta se voisi kuljettaa noin 75–kiloisen ihmisen paikasta A paikkaan B. Auto ei siis ole kovin energiatehokas kulkuneuvo, sillä suurin osa käytetystä energiasta kuluu raskaan kulkuvälineen kuljettamiseen.

Autot seisovat käyttämättöminä noin 95 prosenttia ajasta, mikä on järjetöntä hukkaa. Olemassa olevat autot pitäisi saada tehokkaampaan käyttöön, jolloin jokaisen ei ehkä olisi pakko omistaa autoa ja tarvitsisimme myös paljon vähemmän parkkipaikkoja. Vähemmän parkkipaikkoja mahdollistaisi kaupunkiympäristön suunnittelun ihan eri tavoin viihtyisyys ja luontoarvot edellä. Enemmän puita, enemmän puistoja ja muita viheralueita. Vähemmän saasteita ja liikenteen melua. Ruuhkatkaan eivät vähene rakentamalla lisää autoteitä vaan parantamalla pyöräilyinfraa ja panostamalla julkiseen liikenteeseen. Kun oman auton käyttö on muita vaihtoehtoja vähemmän houkutteleva, jää auto helpommin parkkiin tai jopa kokonaan hankkimatta.

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. EU:n alueella jokainen autolla kuljettu kilometri tuottaa yhteiskunnalle haittoja 11 sentin edestä. Vastaavasti jokainen kävelty kilometri tuottaa yhteiskunnalle hyötyä 37 senttiä ja pyöräilty kilometri 18 senttiä. Jos karkeasti arvioidaan, että liikennekäytössä on 2,5 miljoonaa autoa, joista jokaisella ajetaan keskimäärin 14 000 kilometriä vuodessa, koituu noista ajoista vuosittain lähes neljän miljardin haitat yhteiskunnalle. Jo tästä syystä ajoneuvo- ja polttoaineverot ovat enemmän kuin perusteltuja. Näiden lukujen valossa henkilöauto on jopa suorastaan haitallinen kulkuväline.

Kaikesta tästä huolimatta ihmisissä – ainakin suomalaisissa – istuu syvässä halu omistaa auto. Onhan se statussymboli, varsinkin, jos se on hienompi kuin naapurilla. Jotta autoilu aletaan nähdä vähiten houkuttelevana vaihtoehtona muihin liikkumistapoihin verrattuna, monen asian pitää muuttua. Yhteiskäyttöpalveluiden pitää olla kaikkien saatavilla ja helppokäyttöisiä. Jos sopivan auton kulloiseenkin tarkoitukseen voi saada käyttöönsä helposti ja kohtuuhinnalla, kuinka moni kaupunkilainen enää edes haluaa omistaa autoa? Kävelyn ja pyöräilyn hyvinvointivaikutukset pitää nostaa entistä vahvemmin esiin. Ulkoilu ja liikkuminen tukevat hyvinvointia ja mikäpä olisi oivallisempi tapa lisätä arkeensa liikuntaa kuin työmatkapyöräily? Tämä vannoutunut työmatkapyöräilijä ei ainakaan keksi parempaa. Pidempikin matka sujuu sähköpyörällä helposti ja pahemmin hikoilematta, mikäli niin tahtoo. Laatikkosähköpyörän kyydissä kulkevat myös ostokset ja lapset.

Laatikkopyörä oli perheemme paras hankinta vuonna 2019

Monissa kaupungeissa kaupunkipyörät ovat saavuttaneet suuren suosion ja niiden käyttöalueita ja kauden kestoa laajennetaan joka vuosi. Julkisen liikenteen suosio on laskenut koronan myötä, mutta toivottavasti palautuu ennalleen, kun pandemia hellittää otteensa. Toivoisin vielä näkeväni kimppakyytien tulemisen. Olisi aivan mahtavaa, kun tarvitsemansa kyydin voisi tilata kotiovelle yhtä näppärästi kuin sushiannoksen lempiravintolastaan.

Kun ilmastokriisin torjunta pakottaa meidät muuttamaan yhteiskuntamme rakenteita, ei autoilukaan säästy muutoksilta. Hallitus on sitoutunut kovaan tavoitteeseen: puolittamaan liikenteen päästöt tämän vuosikymmenen aikana. Se vaatii toimia monella liikenteen sektorilla. Työsuhdeautoetuja täytyy muuttaa, päästöttömien ja vähäpäästöisten autojen hankintaa tukea, tulee ottaa käyttöön ruuhkamaksuja ja työmatkojen verotuksen täytyy kannustaa joukkoliikenteeseen. Jotta autoilu oikeasti vähenisi, polttoaineen hinnan pitäisi nousta merkittävästi. Jotta taas tästä ei aiheutuisi kohtuuttomia kustannuksia haja-asutusalueiden ihmisille, on ehdotettu, että tietyillä alueilla sijaitsevien kuntien tuloveroprosenttia alennettaisiin niin, että se kompensoisi polttoaineen hinnan korotuksesta aiheutuneet kasvavat kulut. Toimien on oltava tehokkaita, mutta samalla sosiaalisesti oikeudenmukaisia.

Kun asenteet muuttuvat ja rakenteet kehittyvät tukemaan joustavampaa, yksityisautoilusta vähemmän riippuvaista liikennettä, voimme pärjätä kymmenesosalla nykyisestä automäärästä, oleellisesti pienemmillä kustannuksilla.

Jos autosta luopuminen ei ole vaihtoehto, näppärän autokalkulaattorin avulla voit laskea, mikä käyttövoima olisi sinun ajokilometreilläsi ilmastoystävällisin ja edullisin.

Kiitos inspiraatiosta Arto O. Salonen. https://impulssilvm.fi/2019/06/11/kulkutaparatkaisujen-uudistaminen-ei-ole-pelkkaa-liikennetta/

Kuvituskuvat: Ed 259 ja Nabeel Syed | Unsplash

Voisiko tässä olla hyvä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä

Varmasti meistä moni kamppailee samojen ajatusten kanssa kuin seuraajani, jolta sain seuraavan viestin:


Taistelen jatkuvasti lentohimon tai pikemminkin matkustamisen/ kokemisen/ näkemisen himon kanssa. 😢Miten olla tyytyväinen ihan vaan koti-Suomessa..? Paljon teen muita asioita ilmastokriisin ehkäisemisen hyväksi (vegaanius, ostamisesta kieltäytyminen, kestotuotteet yms.) mutta miten pääsen tuosta himosta eroon? Miten se sinulla kävi? Ihan järkeilemällä itselle? Vai löytyykö joku taikakeino? 🙏🏼


En usko, että mitään taikakeinoa löytyy, mutta alle listaamistani pohdinnoista voi olla apua. Itselleni elämäntapojeni tuottaman hiilijalanjäljen laskeminen konkretisoi lentämisen ison päästökuorman ja sen tajuttuani ei lentäminen tuntunut enää hyvältä eikä oikeutetulta. Kun yltiöpäinen lentäminen ei enää lomilla tullut kyseeseen, se sai pohtimaan koko suhtautumistani matkailuun.

Tässä muutama ajatus, joiden äärelle suosittelen pysähtymään:

✨Pysähdy ja laita omat arvosi tärkeysjärjestykseen. Ovatko omat halut ja mieliteot tärkeämpiä kuin luonnon ja elinkelpoisen planeetan säilyminen?

✨Mieti, mitä pakenet. Raskasta työarkea, sotkuista kotia, pimeää talvea, kiirettä? Voisiko asioita paeta lähempänä, pienemmillä päästöillä?

✨Kysy itseltäsi, mitä matkustelu sinulle antaa. Hetken hengähdystauon, uusia näkökulmia, uusia elämyksiä? Voisiko noita asioita saavuttaa lähempänä? Kenties lukemalla kirjoja, meditoimalla, kulkemalla luonnossa, tekemällä vapaaehtoistöitä, tutustumalla eri kulttuureihin Suomessa, käymällä museoissa tai ravintoloissa, kokeilemalla uutta harrastusta tai juomalla pullon viiniä ihan itsekseen?

✨Laske oma hiilijalanjälki. Se onnistuu muun muassa Sitran elämäntapatestillä. Henkilökohtaisen hiilijalanjäljen selvitettyäsi laske esimerkiksi atmosfair.de-laskurilla, kuinka paljon lennot haaveilemaasi matkakohteeseen tuottavat päästöjä. Suhteuta päästöt kestävän hiilijalanjäljen tavoitetasoon (vuonna 2030 kaksi ja puoli tonnia vuodessa). Katso peiliin ja mieti, miten oikeutat itsellesi lennon aiheuttamat päästöt, jotka pahimmassa tapauksessa syövät koko kestävän tason hiilibudjettisi.

✨Mieti, mistä halu matkustaa tulee. Somessa näkemistäsi kuvista, matkailumainoksista, ystävien matkakertomuksista, matkailuohjelmista? Tuleeko halu aidosti sinun sisältäsi vai onko se markkinavoimien sinulle myymä keinotekoinen tarve? Uskalla kyseenalaistaa tuo pakko.

✨Jos huomaat, että somessa näkemäsi matkakuvat herättävät matkakuumeesi, lakkaa seuraamasta matkailuhimoa ylläpitäviä tilejä. Ota niiden sijasta seurantaan esimerkiksi tägit #lähimatkailu #maatapitkin ja #kotimaanmatkailu ja inspiroidu ekologisemmasta matkustamisesta. Lentämisen vähentäminen tai edes lopettaminen ei tarkoita matkailun lopettamista.

✨Jos omasta elämästä täytyy säännöllisesti saada hengähdystauko, mieti, miten arjesta saisi sellaisen, että siitä ei tarvitse jatkuvia irtiottoja. Voisitko tehdä vähemmän töitä, meditoida päivittäin, mikrolomailla arjen keskellä vaikka käymällä joskus yksin elokuvissa tai ravintolassa keskellä viikkoa? Voisiko elämiseen tarvittavaa rahasummaa pienentää ja omaa työviikkoa keventää? Keventyisikö arki sillä tavalla? Onko oravanpyörässä pakko juosta niin kovaa?

✨Keskustele ystävien kanssa matkailuun liittyvistä asenteista. Pohtikaa, mihin perustuu se tarve, että lomalla on lähdettävä kauas. Miettikää, olisiko mieltä matkustaa maailman toiselle puolelle, jos matkalla ei saisi ottaa yhtäkään kuvaa ja koko matkasta ei saisi kertoa kenellekään ennen eikä jälkeen reissun. Tekisikö matkalle silloin mieli edes lähteä? Kuinka suuri osa matkustelusta onkin vain sosiaalista näyttämisen tarvetta ja hyväksynnän hakemista?

✨Mikä auttaisi näkemään oman lähiympäristön kauneuden ja nauttimaan siitä? Valokuvaus, roskien kerääminen, lintuharrastus tai naapurin koiran ulkoiluttaminen?

✨Mieti, mistä tulee halu saada ja kokea aina vain enemmän. Miksi ei riitä se, mitä on nyt ja tässä?


Kuvat: Evi T. | Unsplash

Miksen minä muka saisi lentää?

Kun kritisoin Instagramissa suomalaisten halua lähteä ulkomaille heti, kun pandemia sallii, sain ihan validin kysymyksen: miksi nostan lentämisen tikunnokkaan, kun se on vain pieni osa globaaleista ilmastopäästöistä? On totta, että lentämisen päästöt eivät globaalissa mittakaavassa ole juuri mitään. Puhutaan muutamasta prosentista kaikista ilmastoa lämmittävistä kasvihuonekaasuista. Lentoliikenteen vaikutus ilmaston lämpenemiseen on siis verrattain olematon, paljon pienempi kuin esimerkiksi maanviljelyn ja ruoantuotannon, joiden päästöt muodostavat jopa lähes kolmanneksen kaikista päästöistä.

Onko sillä globaalilla tasolla merkitystä, jos muutama tuhat suomalaista lentää talvella pariksi viikoksi Thaimaahan? Ei. Mutta oleellisempaa onkin, onko globaalilla tasolla oikeudenmukaista olla vapaamatkustaja ilmastotalkoissa, joihin meidän kaikkien pitäisi osallistua? Meidän kaikkien pitäisi pyrkiä vuoteen 2030 mennessä 2,5 tonnin vuosipäästöihin ja pelkästään yksi Thaimaan matka ylittää tuon globaalisti kestävän hiilijalanjäljen yli tonnilla. Reilua? Mielestäni kaukana siitä.

Kuva: hyvamuoto.fi ‘Suomalaisten pitää pienentää hiilijalanjälkeään yli 90 %’

Suomalaisten lentomatkoista valtaosa on lomamatkoja, joten pakottavaa tarvetta näille lentelyille ei ole. Toki ihminen on hyvä perustelemaan itselleen, miksi juuri hänen on pakko päästä talvella etelään tai syödä vuodessa 80 kiloa lihaa (myös kestämätöntä, paitsi terveyden, myös hiilijalanjäljen kannalta) tai ostaa aina sesongin vaihtuessa pari uutta vaatekertaa tai kulkea kilometrin kauppamatka autolla. Myönnän itsekin olevani mestari tuollaisten selitysten keksimisessä. “Minä nyt vain tämän kerran…” tai “Kun oli niin huono sää…” tai “Kun tuli niin kiire lähtö…” tai “Kun teki niin kovasti mieli…” On olemassa vältämättömät perustarpeet ja ihmisillä on erilaisia elämäntilanteita. On täysin ymmärrettävää, että esimerkiksi maalla asuessa oma auto on välttämättömyys. Ja syömisestä syntyy väkisinkin päästöjä, vaikka olisi vegaani tai noudattaisi planetaarista ruokavaliota. On siis olemassa päästöjä, joita emme voi karsia kokonaan pois. Toki nekin päästöt pienenevät, kun yhteiskunta ja rakenteet muuttuvat vähähiilisemmiksi. Kun sähköautot yleistyvät tai kun maidontuotannosta joskus ehkä tulevalla vuosikymmenellä saadaan hiilineutraalia, tippuvat kyseisiin asioihin kytkeytyvät kotitalouksienkin päästöt. Mutta se lomalentäminen! Sen lisäksi, että siitä ei ole tulossa hiilineutraalia ihan lähitulevaisuudessa, se ei myöskään lukeudu kenenkään perustarpeisiin. Ilman hupilentelyä voi elää – ja niin itse asiassa elettiinkin vielä ihan muutama vuosikymmen takaperin.

Niillä, joilla on eniten rahaa, on myös eniten vastuuta. Ja he ovat usein myös eniten vastuussa. Maapallon suurituloisin prosentti aiheuttaa tuplasti sen verran päästöjä kuin vähävaraisin puolisko ja rikkain kymmenys tupruttelee ilmakehään yli puolet kaikista maailman päästöistä! Ja tuo kymmenesosa ei koostu mistään miljonääreistä vaan muun muassa ihan tavallisista keskituloisista suomalaisista. Maailman rikkaimpaan kymmeneen prosenttiin pääsee, jos ansaitsee vuodessa noin 30 000 euroa. Tämä havainnollistaa mielestäni erinomaisesti sen, miksi meidän jokaisen panos hiilijalanjäljen pienentämisessä on olennaisen tärkeä.

Kuva: Yle Uutiset

Mutta eikö ihmisillä ole oikeus käyttää työllä ja vaivalla tienatut roposensa ihan miten itse lystää? No, tottakai on. Ja niin kauan kuin esimerkiksi vaikkapa kaukomatkailu on hienoa ja tavoiteltavaa, ne joilla on varaa tekevät sitä. Ihmisten käyttäytymistä ohjaavat sosiaaliset normit ja niinpä me teemme niitä juttuja, mitkä ovat sosiaalisten normien mukaan hyväksyttyjä. Jokainen Thaimaan matka ja siitä sosiaaliseen mediaan julkaistu kuva ja kuvan keräämät ihastelevat kommentit pitävät yllä sosiaalista normia siitä, että kaukomatkailu on hyväksyttävä ajanviettotapa. Arvot ja normit eivät muutu hetkessä, mutta muuttumattomia ne sentään eivät ole. Kaikki meidän näkyvä toimintamme joko pitää yllä vallitsevia normeja tai muokkaa niitä uusiksi. Siksikään ei ole ihan sama, menetkö sinne Thaimaahan vai et. Jos et mene, kerro siitä ääneen yhtä suurella innolla ja ylpeydellä kuin kertoisit tekemästäsi reissusta. Postaa someen kuva kotisohvalta, jossa kerrot, että tänäkään talvena et matkustanut Thaimaahan, koska kotona on ihan yhtä ihanaa ja koska maapallomme ei kestä nykyisenkaltaista matkailua.

Kun kaikki päästöt pitäisi saada vähenemään nyt heti tai mieluiten jo vuosikymmeniä sitten, ja nollaan niin ripeästi kuin mahdollista, on selvää, että lentäminen tällaisenaan ei voi jatkua. Näköpiirissä ei ole, että lentoliikenne laajamittaisesti siirtyisi pois fossiilisista polttoaineista, joten ainoa mahdollisuus lentämisen päästöjen pienenemiselle on lentämisen väheneminen. Ilmailualan päästövähennyksetkin perustuvat lukemani perusteella pitkälti kompensointiin ja kompensaatioprojekteissa taas on tutkitusti paljon ongelmia – eikä kompensointi poista päästöjä, mikä on ensisijainen tavoite. Menemättä kompensointiin tässä sen enempää, kompensoinnin pitäisi niin yksilötasolla kuin yleisestikin koskea vain niitä päästöjä, minkä tuottamista ei pysty välttämään. Lentäminen huvin vuoksi lukeutuu sen sortin luksusharrastuksiin, mistä meidän on yksinkertaisesti vain kyettävä irtautumaan, jotta saamme pitää edes ne asiat, joita ilman emme pysty tulemaan toimeen. 

Thaimaan matkan hiilijalanjälki
Thaimaan matkan hiilijalanjälki. Kuvakaappaus atmosfair.de-sivuston päästölaskurista

Mene siis peilin eteen ja kysy itseltäsi: Miksi minulla on oikeus tuottaa kestämätön määrä päästöjä? Mikä tekee minun mielihaluistani merkityksellisempiä kuin meidän kaikkien oikeus siedettäviin elinolosuhteisiin? Miksi minä saan syödä kakusta yhdeksän palaa kymmenestä, kun jollekin toiselle jää vain yksi pala?

Artikkelin pääkuva: Leonardo Yip | Unsplash

Miksi toiset lajit ovat tärkeämpiä kuin toiset?

Kumpi on suurempi katastrofi: miljardi kuollutta eläintä vai 63 miljardia kuollutta eläintä? Kumman vuoksi olet valmis lahjoittamaan rahaa, vaatimaan päättäjiltä toimia, allekirjoittamaan lakialoitteita tai muuttamaan omia elämäntapojasi?

Ensimmäinen luku on suunnilleen se määrä eläimiä, joiden arvioidaan kuolleen alkuvuoden rajuissa metsäpaloissa Australiassa. Jälkimmäinen luku on se määrä eläimiä, joka teurastetaan vuosittain eläintuotannon vuoksi – eikä tämä luku pidä sisällään turkiseläimiä, kaloja tai riistaa. Jokaisen lukemasi sanan aikana eläintuotannossa kuolee noin 10 000 eläintä. Tätä lausetta lukiessasi eläimiä teurastetaan noin 70 000.

Miksi me pidämme tätä kaikkea ihan normaalina? Miksi eläintuotannon – eli ihmisten – eläimille luvallisesti ja tietoisesti tuottama kärsimys ei hetkauta valtaosaa ihmisistä? Rasismi on yleisesti tuomittavaa, mutta spesismi eli muunlajisten eläinten sorto on moraalisesti hyväksyttävä laillinen elinkeino. Kuitenkin tiedämme, että muunlajiset eläimet ovat samalla tavoin tuntevia ja tietoisia olentoja kuin ihmisetkin.

Tuotantoeläimistä puhuttaessa eläinten kokemukset ja tarpeet sivuutetaan eikä eläimiä nähdä yksilöinä vaan niistä puhutaan kappalemäärinä. Samaan aikaan, kun EU:ssa kiistellään siitä, saako kasvismakkaraa tai -pihviä myydä nimellä makkara tai pihvi, ei kyseenalaisteta sitä, miksi eläimen ruhon osien nimet on hyväksyttävää naamioida leikkeeksi, kyljykseksi tai nugetiksi häivyttäen yhteys eläimeen. Eläinkunnan tuotteita myydään meille onnellisilla mielikuvilla höystettynä: naapurin maalaiskana, viljapossu ja vapaa lehmä – siinähän tuntee itsensä melkein hyväntekijäksi, kun ostaa noin eettisiä tuotteita.

Minä en ole eläinrakas ihminen. En mene sekaisin nähdessäni koiranpentuja tai mangusteja. Silti jätin lihan pois lautaseltani yli 20 vuotta sitten ja viimeisen parin vuoden aikana on ruokavalioni ottanut vielä aimo harppauksen vegaanisempaan suuntaan. Ei tarvitse olla eläinrakas ymmärtääkseen eläintuotantoon liittyvän riiston ja moraaliset ongelmat. Sen sijaan tarvitsee osata nähdä oman kognitiivisen dissonanssinsa taakse ja ymmärtää omien tietojen ja asenteiden välinen ristiriita. Itseltään kannattaa kysyä, että jos en kerran hyväksy eläinten rutiininomaista kärsimystä, miksi pidän eläintuotantoa kuitenkin moraalisesti hyväksyttävänä tai miksi en kyseenalaista omaa ruokavaliotani?

Kuvat | Unsplash: Kameron Kincade

Kuten sanoin, en ole eläinrakas ihminen, mutta koen jollain tavalla samaistuvani eläimiin. Imettäessäni esikoistani muutama vuosi sitten koin hyvin vahvasti olevani nisäkäs. Pystyin samaistumaan lehmän hoivaviettiin enkä hetkeäkään epäile, ettei lehmäemo kärsisi ja kokisi syvää tuskaa, kun vastasyntynyt vasikka riistetään sen luota pois. Enkä halua edes ajatella pienen vasikan kauhua ja pelkoa. Ja kun Lina Gustafsson kuvailee kirjassaan Eläinlääkärinä teurastamossa sikojen matkaa teurasautosta teurastamon linjastolle, pystyn kuvittelemaan mielessäni yhtä hyvin linjastolle sikojen sijaan riippumaan ihmislapset. Sillä lapsia siat vielä ovat siinä iässä, kun päätyvät teuraaksi. En näe suurta eroa ihmisen ja muiden eläinten välillä, päinvastoin.

Mitä ajatuksia eläintuotanto herättää?

%d bloggers like this: