Pikamuodin karu hinta

Tällä viikolla vietetään kansainvälistä vaatevallankumousviikkoa. Fashion Revolution Week eli vaatevallankumousviikko sai alkunsa, kun Rana Plazan vaatetehdas Bangladeshissa romahti huhtikuussa 2013. Onnettomuudessa kuoli yli 1130 ihmistä ja loukkaantuneita oli yli 2500. Rakennuksessa, jota ei alunperinkään ollut rakennettu kestämään teollisuuskäyttöä, oli ennen onnettomuutta havaittu halkeamia ja työntekijät olivat kieltäytyneet menemästä töihin. Heidät oli kuitenkin pakotettu takaisin työpaikalle.

Pikamuodin bisnesmalli on tuottaa mahdollisimman halvalla mahdollisimman paljon vaatteita – joiden laatu ei yleensä kestä lähempää tarkastelua – ja mallistot vaihtuvat jatkuvasti. Parin sesongin takaiset vaatteet näyttävät pian armottoman epämuodikkailta ja päätyvät äkkiä kuluttajan kaapista kaatopaikalle tai poltettavaksi. Ja sitten kauppaan onkin taas helppo marssia ostamaan uusi halpa vaate tilalle.

Vaateteollisuus tuottaa noin 10 % maailman hiilidioksidipäästöistä, enemmän kuin kaikki lento- ja laivaliikenne yhteensä ja ala sekä samalla päästöt jatkavat kasvuaan.
Viimeisen 15 vuoden aikana vaatetuotanto on tuplaantunut ja samaan aikaan vaatteiden käyttöikä on puolittunut. Vaatteita tuotetaan niin paljon, että kaatopaikalle tai poltettavaksi päätyy maapallolla joka sekunti rekkalastillinen vaatteita. Pikamuotiketjut ovat myös jääneet kiinni myymättä jääneiden vaatteiden polttamisesta.

Tehtailla ompelijoiden työolosuhteet ovat karut: ei lomia, ei vapaapäiviä, ei sosiaaliturvaa, ei työturvallisuudesta huolehtimista, ei oikeutta ammatilliseen järjestäytymiseen. Monet vaatetyöläiset joutuvat kokemaan ahdistelua ja henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Global Slavery Indexin mukaan vaateteollisuus on toiseksi pahin modernin orjuuden riskiala. Ykkösenä on elektroniikkateollisuus. Myös lapsityövoimaa käytetään yhä.

Kuva | @truecostmovie

Rikkaat johtajat ja osakkeenomistajat rikastuvat samaan aikaan kun ompelijoille ei makseta elämiseen riittävää palkkaa. H&M lupasi vuonna 2013, että alkaa maksaa ompelijoilleen elämiseen riittävää palkkaa. Viime vuonna yhtiökokouksessa H&M päätti olla lunastamatta lupausta.

Vaatekuitujen tuotantoprosessi vaatii valtavat määrät kemikaaleja, joista osa tiedetään myrkyllisiksi. 20 prosenttia maailman vesien saastumisesta johtuu vaateteollisuudesta. Yhden tekstiilikuitukilon valmistamiseen tarvitaan keskimäärin kolme kiloa kemikaaleja. Työntekijöillä on harvoin riittävää suojavarustusta myrkyllisten aineiden käsittelyä varten eikä aina välttämättä edes tietoa käsittelemiensä kemikaalien haitallisuudesta. Jätevesien käsittely on usein heikolla tolalla ja kemikaalit valuvat suoraan maaperään ja vesistöihin vaarantaen ekosysteemin ja pohjavesivarannot.

Yhden puuvillaisen t-paidan valmistaminen kuluttaa noin 2500 litraa vettä. Se riittäisi yhdelle ihmiselle juomavedeksi kolmeksi vuodeksi.

Kaiken huippuna on koronan mukanaan tuomat ongelmat. Osa vaateketjuista on laittanut tuotannon halpamaissa jäihin jättäen vaatetehtaiden työntekijät vaille toimeentuloa. Sosiaaliturvaahan heillä tietenkään ei ole. Jopa jo valmistettuja tilauksia on jätetty lunastamatta, maksuja on haluttu lykätä ja tuotantoeristä on vaadittu alennusta. Eli jo valmiiksi työntekijöitä riistävä bisnes on hädän tullen valmis uhraamaan ne ihmiset, jotka heidän liiketoimintansa mahdollistavat.

Luomupuuvillan käyttö, kierrätysmateriaalien osittainen hyödyntäminen tai merkintä “conscious” ei riitä tekemään pikamuotivaatteesta vastuullista. Mieti siis aina kaksi kertaa ennen ostopäätöstä ja ole tarkkana sekä ympäripyöreiden vastuullisuuslupausten kanssa että etenkin siinä, millaisille yrityksille rahasi annat.

Miten matkailu muuttuu?

“Huolettoman matkailun aikakausi on ohi! Pandemia ajaa lentoyhtiöitä konkurssiin! Matkailusta tulee harvojen luksusta!” Tällaisin sanakääntein ennusteli Yle Uutiset 18.4. matkailun tulevaisuutta.

Lentomatkailua pidetään yhtenä syyllisenä siihen, että koronavirus levisi niin vauhdilla ympäri maailmaa. Nyt ilmailuala on pulassa, kun maat ovat sulkeneet rajojaan ja kieltäneet kansalaisiltaan ulkomaille matkustamisen. Samaan aikaan kun lentoyhtiöille satelee valtion tukea, jotta liiketoiminta saadaan pysymään pystyssä yli vaikeiden aikojen, vaativat monet tahot kansalaisjärjestöistä Maailmanpankkiin vihreää elvytystä.

Päästöjen kannaltahan nykytilanne on pelkästään positiivinen. Tosin siinäkin saattaa piillä sudenkuoppia, sillä esimerkiksi ilmailuala on jo nyt esittänyt lievennysvaatimuksia päästövähennystavoitteisiinsa kriisin vuoksi. Lentoalan päästövähennysjärjestelmä CORSIAn (Carbon Offsetting and Reduction Scheme for International Aviation) tavoitteeksi on asetettu, että lentoliikenteen hiilidioksipäästöt eivät kasva yli vuosien 2019–2020 keskiarvon. Jos päästöt ylittävät keskiarvon, ylimenevä osuus täytyy kompensoida ostamalla päästöoikeuksia muilta sektoreilta. Nyt kun vuoden 2020 keskiarvo onkin romahtanut ennakoidusta, ovat lentoyhtiöt alkaneet vaatimaan helpotuksia päästövähennystavoitteisiin.

Monesti sanotaan, että eihän lentäminen ole edes saastuttajien pahimmasta päästä, sillä sen hiilidioksidipäästöt ovat vain noin 2 % globaaleista hiilipäästöistä. Kun mukaan lasketaan kaikki ilmastoa lämmittävät tekijät, on lentoliikenteen osuus ilmakehän lämmittämisessä neljän prosentin luokkaa. Alan kasvu on myös varsin hurjaa ja viime vuosien kasvutahdin pohjalta on ennustettu, että ilman päästövähennyksiä vuonna 2050 lentoliikenteen tuottamat päästöt söisivät jopa lähes puolet globaalista päästöbudjetista. Sanomattakin siis pitäisi olla selvää, että alan päästöjä on merkittävästi hillittävä.

Vaikka itse lentoliikenteen hiilijalanjälki on toistaiseksi verraten pieni, aiheuttaa turismi jopa kahdeksan prosenttia globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä. Päästöistä suurin osa syntyy suurituloisten toimesta rikkaissa maissa. Hiilidioksidipäästöjen lisäksi suositut kohteet kärsivät liikaturismista monin tavoin ja matkailun tuomista tuloista huolimatta paikalliset asukkaat esimerkiksi Barcelonassa, Venetsiassa ja Dubrovnikissa vaativat matkailijamäärien rajoittamista. (Em. aiheesta on tehty mainio Ulkolinja-dokkari, mutta se ei valitettavasti ole enää katsottavissa Areenassa.) Matkailun väheneminen väliaikaisesti tai pysyvästi on tietysti henkilökohtainen tragedia turismibisneksestä toimeentulonsa saaville. Hyvinvointivaltioissa toimeentulonsa menettäneet vielä jotenkuten selvinnevät, mutta kehittyvissä maissa kyse voi olla jopa elämästä ja kuolemasta. Silti myöskään matkailun jatkaminen business as usual -meiningillä ei yksinkertaisesti voi jatkua, sillä pian meillä ei ole paikkoja, joihin matkustaa eikä edes elinkelpoista planeettaa.

Matkailualan kehityksen kannalta suotavaa ja pitkällä tähtäimellä välttämätöntäkin olisi, että matkailun tulot hyödyttäisivät enemmän paikallisia yhteisöjä. Nyt esimerkiksi valtavasti saastuttavat risteilyalukset vievät kohteisiin mukanaan vain haitat, kun rahat käärii isot risteily-yhtiöt. All-inclusive-hotelleissa majoittuvat turistit puolestaan eivät hekään juuri paikallisia hyödytä, kun voitot valuvat usein ulkomaisten omistajien jo valmiiksi pulleisiin taskuihin. AirBnb:n nerokas idea on kääntynyt monessa kaupungissa asukkaiden haitaksi, kun paikallisten asumistarpeisiin mitoitettu asuntotarjonta onkin yhtäkkiä vaihtunut turisteille vuokrattaviin ylihintaisiin loma-asuntoihin ja vuokra-asuntojen hinnat ovat karanneet paikallisten ulottumattomiin.

Minä ehdin jo ennen koronaa haaveilla kotimaanmatkailun uudesta noususta. Kuinka mahtavaa olisikaan, että sen sijaan että kannamme työllä ja vaivalla tienaamamme eurot muiden maiden turismibisneksen rahakirstuihin, ne jäisivätkin hyödyttämään kotimaan taloutta. Nyt on tietysti kotimaan matkailukin suurissa vaikeuksissa, mutta toiveikkaasti ajattelen, että kun rajoituksia lopulta höllätään, voisi lähimatkailu nousta ihan uudenlaiseen suosioon. Ulkorajat kuitenkin pysynevät pidempään kiinni ja lentojen hinnatkin voivat kallistua merkittävästi. Ja onhan nyt ollut nähtävissä ennen näkemätöntä halua auttaa pienyrittäjiä ja tukea kotimaista tuotantoa. Toivottavasti kotimaisuuden suosiminen ulottuu myös matkailualan palveluihin!

Kuten monessa muussakin asiassa, on korona osoittanut myös matkailun suhteen entisen elämäntapamme kestämättömyyden ja sen, että pakon edessä käyttäytyminen muuttuu. Kriisi pakottaa meidät muuttumaan eikä matkailu varmasti pitkään aikaan palaa entiselleen. Toivon, että ei koskaan.

Jutun kuvat ovat Samarianrotkosta Kreetalta, kesältä 2017. Ajalta, jolloin meidän perhe vielä huolettomasti reissaili ympäri maailmaa päästöistä piittaamatta. Entisenä himoreissaajana tiedän, että matkailun vähentäminen tai lentämisen lopettaminen ei ole helppoa. Mutta mahdollista se on eikä se myöskään tarkoita matkailun loppua vaan uutta alkua.

Ajatuksia koronaviruksesta ja ilmastokriisistä

Koronavirus on herättänyt paniikkia ympäri maailmaa ja lyhyessä ajassa saanut Kiinan päästöt tippumaan merkittävästi, maailmantalouden sekaisin, lentoyhtiöt konkurssien partaalle ja ihmiset mielipuolisesti hamstraamaan vessapaperia ja käsidesiä.

Koronavirus on herättänyt myös minussa paljon ajatuksia. Olen lukenut koronavirusuutisointia hyvin pitkälti ilmastolasien läpi. Niin surullista kuin onkin, että tarvitaan tällainen välitön uhka, että saadaan maailman päättäjät heräämään, ovat koronaviruksen torjumiseksi tehdyt massiiviset toimenpiteet herättäneet minussa toivoa. Koska välittömän ihmisten terveyttä – ja maailmantaloutta – uhkaavan vaaran vuoksi voidaan sulkea tehtaita, perua kansainvälisiä konferensseja, urheilutapahtumia, luksusristeilyjä ja tuhansia lentoja sekä kieltää ihmisiä matkustamasta tiettyihin kohteisiin, on sama mahdollista tehdä myös ilmastokriisin hillitsemiseksi. Koska ihmiset saadaan muuttamaan toimintaansa – pysymään karanteenissa, pesemään käsiä, välttämään massatapahtumia ja matkustamista – ylhäältä päin annetuilla käskyillä, on samoja oheita mahdollista antaa myös ilmastotoimien suhteen. Toki huomioon on otettava monia seikkoja, kuten talouden tasapaino, työllisyys jne., mutta periaatteessa koronaviruksen torjunta on osoittanut, että nopeat ja vaikuttavat toimet ovat mahdollisia toteuttaa.

Samalla kun em. näkökulma tuo toivoa, luen koronauutisia myös toisella tavalla ilmastolasit päässä. En voi olla ajattelematta, että samanlaisia seuraamuksia kuin nyt koronan vuoksi, joudumme tulevaisuudessa kokemaan ilmastokriisin, luonnonvarojen kiihtyvän ylikulutuksen ja kuudennen sukupuuttoaallon vuoksi. Vessapaperin ja käsidesin loppuminen ovat murheista pienimpiä, kun entistä useampi joutuu taistelemaan puhtaasta juomavedestä, lääkkeiden saatavuus heikkenee, elintarvikkeista tulee pulaa (esim. kahvin, kaakaon ja banaanin tuotanto saattaa loppua kokonaan, kun ilmasto lämpenee), virusepidemioita tulee lisää ja erilaiset raaka-aineet loppuvat (viime aikoina on uutisoitu mm. mullan ja hiekan loppumisesta). Yltyvä pula ihmiskunnalle tärkeistä raaka-aineista ja elintarvikkeista johtaa ympäristörikoksiin, mustan pörssin kasvuun, lääkeväärennöksiin, elintarvikehuijauksiin, taisteluihin ja sotiin. Toisaalta myös pandemioita tulee lisää muuttuvan ilmaston ja elinympäristöjen kapenemisen vuoksi.

Paljon olen myös pohtinut sitä, että vaikka päästöt nyt globaalisti tippuvat koronan vuoksi, niin voiko seuraukset ilmastolle lopulta olla kuitenkin haitalliset… Voiko käydä niin, että talousjärjestelmän sakkaamisen vuoksi ilmastorahoitus on se, mikä ensimmäisenä kärsii ja rahaa ilmastoinvestointeihin ei yhtäkkiä ole sitäkään vähää, mitä nyt?

Tuntuu hurjalta, että näinkin lyhyt ajanjakso, muutama viikko, on saanut koko talousjärjestelmän tutisemaan. Minulle tämä osoittaa, että ilmastokriisin hillinnän vaatimat toimenpiteet eivät tule olemaan nykyisellä talousjärjestelmällämme millään tavoin helppoja. Lyhytkin tuotannon ja kysynnän notkahdus jossain päin maailmaa pistää koko maailmantalouden polvilleen. Koko globaali talousjärjestelmä tulee luultavasti koronan myötä muuttumaan – toivottavasti kestävämmälle pohjalle.

Toisaalta kriisi on aina mahdollisuus. Voi olla, että tämä on juuri se herätys, jonka ihmiskunta on tarvinnut kääntääkseen kehityksen kelkan. Kriisin jälkeen meillä voikin olla entistä paremmat mahdollisuudet ekologiseen jälleenrakennukseen ja kriisi voi parhaimmillaan mahdollistaa sen, että fokus siirtyy asioihin, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä. Optimistisesti ajatellen voi käydä niin, että tämä on oppitunti ihmiskunnalle. Voimme oppia, että pärjäämme vähemmällä, matkustaminen ei useinkaan ole pakollista ja päästöjä tosiaan on mahdollista hillitä. Ehkä jos risteily-yhtiöt menevät konkurssiin, havaitsemme, että hei, voimmekin ihan hyvin elää ilman luksusristeilyjä! No, tämä on toiveajattelua – ihan näin optimistisesti en pysty valitettavasti ajattelemaan.

Yhteinen kokemus voi auttaa meitä asettumaan toisten ihmisten asemaan ja parhaimmillaan lisätä empatiaa. Ehkä osaamme tämän kriisin myötä asettua paremmin toisen asemaan. Ymmärrämme, miten epävarmalta pätkätöiden varassa eläminen tuntuu. Osaamme samaistua paremmin köyhyydessä eläviin kanssaihmisiin, joille edes kaurapuuron tai vessapaperin olemassaolo ei ole itsestäänselvyys. Ymmärrämme perussairauksien kanssa eläviä, joille tavallinenkin flunssa voi olla vaarallinen. Henkilökohtaisesti toivon, että ihmiset ymmärtäisivät myös miltä ilmastoahdistusta potevista tuntuu joka päivä, kun sekä oma että koko maapallon tulevaisuus näyttää pelottavalta ja sekavalta.

Kun huomaamme, että pärjääminen ei olekaan täysin omissa käsissämme, saamme mahdollisuuden ymmärtää heitä, joita elämä on itsestä riippumattomista syistä kuljettanut väärään suuntaan. Ymmärrämme yhteiskunnan tukiverkon merkityksen, kun huomaamme, että kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä tipahtaa korkealta niin, että selviytyminen on täysin muiden ihmisten hyväntahtoisuuden varassa.

Toivottavasti osaamme myös arvostaa heitä, jotka tätä yhteiskuntaa pitävät pystyssä: hoitoalan ammattilaisia, opettajia, varhaiskasvattajia, bussikuskeja, ruoantuottajia, siivoojia ja muita yhteiskunnan toiminnan kannalta välttämättömiä ammattiryhmiä. Toivon, että arvostus tulisi näkymään myös palkoissa. Lähetän täältä suuren suuret tsempit ja kiitokset kaikille teille, jotka näin kriisin keskelläkin pidätte maatamme pystyssä!

Kun tunnemme empatiaa kriisistä kärsiviä kohtaan, voimme herätä toimimaan ja auttamaan. Ja kun empatia ja auttamisenhalu herää, oivallamme toivottavasti, että meillä on velvollisuus toimia ja auttaa – kriisistä riippumatta.

Kohdellaan kaikkia kriisejä kriiseinä. Toimitaan luotettavien viranomaisten ohjeiden mukaan. Kunnioitetaan ja uskotaan tiedettä, tutkijoita ja asiantuntijoita. Tehdään kaikkemme, jotta kriiseistä selvittäisiin pienimmillä mahdollisilla vahingoilla. Ja otetaan tämä kriisi mahdollisuutena kääntää kehityksen suunta, sillä paluuta entiseen ei kestä maapallo eivätkä sen asukkaat.

Ilmastokeskustelun ikuisuusaihe: yksilönvalinnat vai rakenteet?

Onko yksilöiden pienillä teoilla mitään merkitystä, kun koko systeemin pitäisi muuttua?

Tämä on ikuisuusaihe, josta ilmasto- ja ympäristökeskustelussa on kiistelty luultavasti aina. Globaalissa mittakaavassa yksilöiden teot ovat mitätön pisara meressä. Mitä väliä sillä siis on, teenkö neljä vai nolla lomalentoa vuodessa, laitanko lautaselle nyhtökauraa vai naudanlihaa tai jätänkö kertakäyttöiset muovipillit kaupan hyllyyn?

Sillä on väliä monessakin mielessä. Ensinnäkin yhteiskunta koostuu yksilöistä. Yksilön vaikuttamismahdollisuutta voi ajatella vähän kuin äänioikeutena vaaleissa. Äänestämismahdollisuuksia on vaan useammin kuin parin vuoden välein, sillä jokainen valintamme vaikuttaa. Jokainen euro, jonka kulutamme, on ääni sille elämäntavalle, jota eurollamme tuemme. Ja kuten sanottu, ilman yksilöitä ei ole yhteiskuntaa. Me jokainen rakennamme ympärillä olevasta maailmasta sellaista kuin haluamme, jokaisella isolla ja pienellä valinnallamme.

Rahan valta

Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kuulostaa karulta ja kylmältä, mutta mitäpä sitä kiistämään. Pienituloisen voi olla vaikea valita aina vastuullisimpia mahdollisia tuotteita, jos rahat eivät yksinkertaisesti riitä kuin juuri ja juuri siihen halvimpaan jauhelihapakettiin. Suurituloisemmalla on mahdollisuus vaikuttaa enemmän, koska yleensä kulutuskin on suurempaa ja rahat riittävät vastuullisempiin vaihtoehtoihin. Pienituloinen yleensä elää silti kestävämmin, kun turha kulutus karsiutuu pois jo taloudellisen tilanteen vuoksi.

Jos asiaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, on meillä länsimaalaisilla sitäkin kautta suurempi vaikutusvalta. Korkean bruttokansantuotteen maissa hyvinvointi on jo rakennettu ja rahaa ekologiseen jälleenrakennukseen, ainakin teoriassa, pitäisi olla. Yksilötasolla puolestaan keskimäärin kymmenen tonnin hiilijalanjäljestä on myös helpompi nipistää kuin tonnin tai parin tonnin päästöistä.

Kuva: Pauline Loroy | Usplash

Ekologinen ja ylisukupolvinen vastuu

Minulla vanhempana on suuri vastuu. Vastuu paitsi kasvattaa lapsestani fiksu ja muut huomioon ottava tyyppi, kasvattaa hänet myös elämään kestävästi. Olin joskus himoreissaaja, ostin pikamuotia ja alkuun lapsemme noudatti sekaruokavaliota. Sitten ilmastoherätykseni myötä tajusin, että eihän tämä näin voi jatkua! Olisi ihanaa lentää lapsen kanssa joka talvi jonnekin lämpimään ja ostaa joskus söpö paita H&M:stä. Mutta ei, en mitenkään voi opettaa lapselleni tapoja, joiden tiedän olevan haitallisia ja totaalisen vastuuttomia. Koska koko länsimaisen elämäntyylin täytyy muuttua, olisi täysin absurdia kasvattaa uusi sukupolvi pitämään vastuutonta elämäntapaa normaalina.

Ajattelen myös, että minulla ei ole oikeutta syödä yhteisestä kakusta suurempaa palaa kuin muut. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutus. On siis selvää, että ihailtu ja ylistetty suomalainen elämäntapa ei olekaan niin kestävä kuin on annettu ymmärtää. Selvää on myös, että elämäntapoja on pakko muuttaa. Helpointa se on aloittaa omasta itsestä ja omasta perheestä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta omat tavat on mahdollista muuttaa vaikka tältä istumalta.

Nuoret ilmastolakkoilijat julistavat, että aikuisilla on näytön paikka. Meidän on vastattava nuorten hätään ja tulevien sukupolvien oikeuteen elää elinkelpoisella planeetalla. Emme voi jättää tätä sotkua tulevien sukupolvien käsiin, koska silloin on jo myöhäistä.

Yksilöstä rakenteisiin

Jokainen päättäjä valtioiden ja yritysten johdossa on ihminen ja yksilö. Yksilöiden äänet kuuluvat siis yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Mitä äänekkäämpinä kuuluvat vastuullisuutta ja ilmastoystävällisyyttä vaativat äänet, sitä voimakkaampi vaikutus niillä on. Yritykset eivät voi olla vastaamatta kuluttajien vaatimuksiin ja ainakin täällä demokratiassa poliitikot ovat juuri niitä, jotka me yksilöt olemme päättäneet päättäjien paikoille valita.

Jokaisen yksilön valinnat muokkaavat myös esimerkin kautta vallitsevaa kulttuuria ja asenteita. Jos joskus oli outoa mennä ravintolaan oman take away -astian kanssa, ei siinä mielestäni enää ole mitään noloa tai erikoista. Kaupassa kiikutan irtohedelmät suurieleisesti vaa’alle ja siitä punnituksen jälkeen kestokassiin ja toivon, että mahdollisimman moni banaaneja muovipussiin sullova kanssa-asiakas huomaa tapani. Koska koen itseni myös jonkinlaiseksi vaikuttajaksi, olisi epäuskottavaa elää täysin eri tavalla kuin opetan. Uskon, että inspiraatiolla ja esimerkillä on vahva voima! Kun kestävä elämäntapa alkaa näyttäytyä ituhippeilyn sijaan normaalilta ja täysipainoiselta elämältä, ei ole enää montaakaan askelta siihen, kun entinen tuhlaileva elämäntapa alkaa näyttää… noh, juurikin siltä, tuhlailevalta pröystäilyltä.

Syytämme myös ehkä joskus turhaankin rakenteita, vaikka toimimme puhtaasti oman hedonismimme ohjaamina. Ei ole sellaista rakennetta, joka pakottaisi meidät lentämään kerran vuodessa Thaimaahan, kulkemaan kahden kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan autolla tai lappamaan ostoskärryymme kilokaupalla punaista lihaa. Joskus ne parjatut “rakenteet” ovatkin vain kaavoihin kangistuneissa aivoissamme ja tarvitsemme asenteiden perinpohjaista ravistelua. Toki sitä en kiellä, etteikö rakenteissa riitä muutettavaa. Siinä on kyllä työsarkaa, mutta muutos lähtee yksilöistä. Rakenteet eivät muutu ilman yksilöistä lähtevää painetta ja vaatimuksia.

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Arvojen mukaista elämää

Kun ymmärrys ja tieto ilmastokriisistä sekä muista uhkaavista ekokatastrofeista kasvaa, on minun henkilökohtaisesti vaikea kuvitella, että en yrittäisi tehdä kaikkeni katastrofien lievittämiseksi. Oman lapseni hyvinvointi ja onnellinen tulevaisuus ovat seikkoja, joiden puolesta olen valmis, en luopumaan mukavuuksista, vaan elämään arvojeni mukaista elämää. Koska myös jokaisen muun lapsen elämä on tasan yhtä arvokas, teen kaikkeni, että ainakaan minun takiani heidän kotinsa eivät jää nousevan merenpinnan alle tai he eivät joudu näkemään nälkää ilmastonmuutoksen aiheuttamien sadonmenetysten vuoksi. Kun elän oikeudenmukaiseksi kokemallani tavalla, voin elää onnellista ja täysipainoista elämää, antaen muidenkin elää.

Jokainen meistä valitsee, haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa.


Kuvat: Pauline Loroy ja Markus Spiske| Unsplash

Pallon kokoista elämää vuodesta 2018

Vaikka tämä blogi ei varsinaisesti kerro minusta, haluatte luultavasti kuitenkin tietää jotakin minusta.

Pallon kokoinen elämä -blogia kirjoittelen minä, itähelsinkiläinen Ami, kolmenkympin tuolla puolen oleva yrittäjä, ilmastovaikuttaja, luokanopettaja ja äiti. Toimin tällä hetkellä yrittäjänä ja rakastan kirjoittamista. Ilmastoasiat ja vastuullisuus tulivat kertaheitolla sydämen asiakseni lokakuussa 2018, jolloin IPCC:n ilmastoraportti herätti minut ilmastokriisiin ja jonka julkaisun jälkeisenä päivänä perustin Instagramiin ilmastoaiheisen tilin, joka kulki alkuun nimellä Ilmastoahdistus, mutta jonka nimen sittemmin tämän blogin aloittaessani muutin Pallon kokoiseksi elämäksi.

Tuosta hetkestä lähti liikkeelle oma henkilökohtainen muutokseni kohti kestävämpää elämäntapaa ja lisääntyvää ilmastotietoisuutta. Alkuun epäilin, riittääkö minulla postausaiheita Instagramiin, mutta niistä ei ole kyllä ollut kuin runsaudenpulaa. Blogin perustaminen ei aiemmin tuntunut ajankohtaiselta, mutta nyt asiaa harkittuani päätin, että miksei! Instan julkaisuissa on rajallinen merkkimäärä ja joskus – useinkin – olisi kiva kirjoitella vähän pidemmin ja syvällisemmin. Toivottavasti tätä kautta myös uutta yleisöä löytäisi ilmastoasioiden ja vastuullisuusteemojen pariin.

Blogini kirjoitukset käsittelevät kestävää elämäntapaa, vastuullisuutta, kulutustottumuksia ja ympäristönäkökulmia. Käsittelen teemoja niin arkielämän tasolla kuin yhteiskuntaan ja globaaliin kokonaisuuteen peilaten. Luvassa on sekä puhtaasti omia mielipiteitäni ja ajatuksiani että tieteellistä tutkittua tietoa, toisinaan varmasti ilmastoahdistusta, mutta toivottavasti enemmän kuitenkin toiveikkuutta ja ratkaisuja. Itsellenikin on vielä pienoinen arvoitus, millaiseksi kokonaisuudeksi blogi tulee muodostumaan, mutta tässähän se selviää matkan varrella.

Tervetuloa seurailemaan, jakamaan ajatuksia ja elämään mukanani pallon kokoista elämää!