Featured

Ilmastokeskustelun ikuisuusaihe: yksilönvalinnat vai rakenteet?

Onko yksilöiden pienillä teoilla mitään merkitystä, kun koko systeemin pitäisi muuttua?

Tämä on ikuisuusaihe, josta ilmasto- ja ympäristökeskustelussa on kiistelty luultavasti aina. Globaalissa mittakaavassa yksilöiden teot ovat mitätön pisara meressä. Mitä väliä sillä siis on, teenkö neljä vai nolla lomalentoa vuodessa, laitanko lautaselle nyhtökauraa vai naudanlihaa tai jätänkö kertakäyttöiset muovipillit kaupan hyllyyn?

Sillä on väliä monessakin mielessä. Ensinnäkin yhteiskunta koostuu yksilöistä. Yksilön vaikuttamismahdollisuutta voi ajatella vähän kuin äänioikeutena vaaleissa. Äänestämismahdollisuuksia on vaan useammin kuin parin vuoden välein, sillä jokainen valintamme vaikuttaa. Jokainen euro, jonka kulutamme, on ääni sille elämäntavalle, jota eurollamme tuemme. Ja kuten sanottu, ilman yksilöitä ei ole yhteiskuntaa. Me jokainen rakennamme ympärillä olevasta maailmasta sellaista kuin haluamme, jokaisella isolla ja pienellä valinnallamme.

Rahan valta

Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kuulostaa karulta ja kylmältä, mutta mitäpä sitä kiistämään. Pienituloisen voi olla vaikea valita aina vastuullisimpia mahdollisia tuotteita, jos rahat eivät yksinkertaisesti riitä kuin juuri ja juuri siihen halvimpaan jauhelihapakettiin. Suurituloisemmalla on mahdollisuus vaikuttaa enemmän, koska yleensä kulutuskin on suurempaa ja rahat riittävät vastuullisempiin vaihtoehtoihin. Pienituloinen yleensä elää silti kestävämmin, kun turha kulutus karsiutuu pois jo taloudellisen tilanteen vuoksi.

Jos asiaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, on meillä länsimaalaisilla sitäkin kautta suurempi vaikutusvalta. Korkean bruttokansantuotteen maissa hyvinvointi on jo rakennettu ja rahaa ekologiseen jälleenrakennukseen, ainakin teoriassa, pitäisi olla. Yksilötasolla puolestaan keskimäärin kymmenen tonnin hiilijalanjäljestä on myös helpompi nipistää kuin tonnin tai parin tonnin päästöistä.

Kuva: Pauline Loroy | Usplash

Ekologinen ja ylisukupolvinen vastuu

Minulla vanhempana on suuri vastuu. Vastuu paitsi kasvattaa lapsestani fiksu ja muut huomioon ottava tyyppi, kasvattaa hänet myös elämään kestävästi. Olin joskus himoreissaaja, ostin pikamuotia ja alkuun lapsemme noudatti sekaruokavaliota. Sitten ilmastoherätykseni myötä tajusin, että eihän tämä näin voi jatkua! Olisi ihanaa lentää lapsen kanssa joka talvi jonnekin lämpimään ja ostaa joskus söpö paita H&M:stä. Mutta ei, en mitenkään voi opettaa lapselleni tapoja, joiden tiedän olevan haitallisia ja totaalisen vastuuttomia. Koska koko länsimaisen elämäntyylin täytyy muuttua, olisi täysin absurdia kasvattaa uusi sukupolvi pitämään vastuutonta elämäntapaa normaalina.

Ajattelen myös, että minulla ei ole oikeutta syödä yhteisestä kakusta suurempaa palaa kuin muut. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutus. On siis selvää, että ihailtu ja ylistetty suomalainen elämäntapa ei olekaan niin kestävä kuin on annettu ymmärtää. Selvää on myös, että elämäntapoja on pakko muuttaa. Helpointa se on aloittaa omasta itsestä ja omasta perheestä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta omat tavat on mahdollista muuttaa vaikka tältä istumalta.

Nuoret ilmastolakkoilijat julistavat, että aikuisilla on näytön paikka. Meidän on vastattava nuorten hätään ja tulevien sukupolvien oikeuteen elää elinkelpoisella planeetalla. Emme voi jättää tätä sotkua tulevien sukupolvien käsiin, koska silloin on jo myöhäistä.

Yksilöstä rakenteisiin

Jokainen päättäjä valtioiden ja yritysten johdossa on ihminen ja yksilö. Yksilöiden äänet kuuluvat siis yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Mitä äänekkäämpinä kuuluvat vastuullisuutta ja ilmastoystävällisyyttä vaativat äänet, sitä voimakkaampi vaikutus niillä on. Yritykset eivät voi olla vastaamatta kuluttajien vaatimuksiin ja ainakin täällä demokratiassa poliitikot ovat juuri niitä, jotka me yksilöt olemme päättäneet päättäjien paikoille valita.

Jokaisen yksilön valinnat muokkaavat myös esimerkin kautta vallitsevaa kulttuuria ja asenteita. Jos joskus oli outoa mennä ravintolaan oman take away -astian kanssa, ei siinä mielestäni enää ole mitään noloa tai erikoista. Kaupassa kiikutan irtohedelmät suurieleisesti vaa’alle ja siitä punnituksen jälkeen kestokassiin ja toivon, että mahdollisimman moni banaaneja muovipussiin sullova kanssa-asiakas huomaa tapani. Koska koen itseni myös jonkinlaiseksi vaikuttajaksi, olisi epäuskottavaa elää täysin eri tavalla kuin opetan. Uskon, että inspiraatiolla ja esimerkillä on vahva voima! Kun kestävä elämäntapa alkaa näyttäytyä ituhippeilyn sijaan normaalilta ja täysipainoiselta elämältä, ei ole enää montaakaan askelta siihen, kun entinen tuhlaileva elämäntapa alkaa näyttää… noh, juurikin siltä, tuhlailevalta pröystäilyltä.

Syytämme myös ehkä joskus turhaankin rakenteita, vaikka toimimme puhtaasti oman hedonismimme ohjaamina. Ei ole sellaista rakennetta, joka pakottaisi meidät lentämään kerran vuodessa Thaimaahan, kulkemaan kahden kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan autolla tai lappamaan ostoskärryymme kilokaupalla punaista lihaa. Joskus ne parjatut “rakenteet” ovatkin vain kaavoihin kangistuneissa aivoissamme ja tarvitsemme asenteiden perinpohjaista ravistelua. Toki sitä en kiellä, etteikö rakenteissa riitä muutettavaa. Siinä on kyllä työsarkaa, mutta muutos lähtee yksilöistä. Rakenteet eivät muutu ilman yksilöistä lähtevää painetta ja vaatimuksia.

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Arvojen mukaista elämää

Kun ymmärrys ja tieto ilmastokriisistä sekä muista uhkaavista ekokatastrofeista kasvaa, on minun henkilökohtaisesti vaikea kuvitella, että en yrittäisi tehdä kaikkeni katastrofien lievittämiseksi. Oman lapseni hyvinvointi ja onnellinen tulevaisuus ovat seikkoja, joiden puolesta olen valmis, en luopumaan mukavuuksista, vaan elämään arvojeni mukaista elämää. Koska myös jokaisen muun lapsen elämä on tasan yhtä arvokas, teen kaikkeni, että ainakaan minun takiani heidän kotinsa eivät jää nousevan merenpinnan alle tai he eivät joudu näkemään nälkää ilmastonmuutoksen aiheuttamien sadonmenetysten vuoksi. Kun elän oikeudenmukaiseksi kokemallani tavalla, voin elää onnellista ja täysipainoista elämää, antaen muidenkin elää.

Jokainen meistä valitsee, haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa.


Kuvat: Pauline Loroy ja Markus Spiske| Unsplash

Tuleeko Suomeen eläinten hyvinvointi- vai pahoinvointilaki?

Suomeen ollaan säätämässä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista. Se määrittää, miten eläimiä kohdellaan jatkossa. Nyt kenellä tahansa on mahdollisuus jättää oma lausuntonsa uudistettavasta laista – paitsi eläimillä itsellään. Lakiin on tulossa pieniä parannuksia nykytilanteeseen verrattuna, mutta isoimmat eläinten hyvinvointia koskevat seikat eivät nykyehdotuksella tulisi muuttumaan.

Poimin alle Suomen Eläinsuojeluyhdistys SEY:n verkkosivuilta ja Eläinoikeudet-Instagram-tililtä sekä Elisa Aaltolan Instagram-julkaisusta keskeisimmät vaatimukset, jotka lakiin mielestäni pitää kirjata. Näitä saa vapaasti käyttää oman lausuntonsa pohjana.  Ilmeisesti suositeltavaa on kuitenkin esittää asiat omin sanoin.

  1. Tuotantoeläinten häkissä pitäminen on kiellettävä. Eläinten pitää päästä toteuttamaan lajityypillisiä tarpeitaan kuten liikkumiseen, lepäämiseen, sosiaalisiin suhteisiin, ympäristön tutkimiseen, ruokailuun, leikkimiseen ja emojen kohdalla poikasten hoivaamiseen liittyviä tarpeita, jotka eivät häkkikasvatuksessa toteudu. Kaikki kanojen häkkikasvatus tulee ajaa alas siirtymäajan puitteissa, samoin kuin parsinavetat ja sikojen porsitushäkit. Uudessa eläinsuojelulaissa ei puututa häkkikasvatukseen, vaikka Euroopan komissiokin on jo suunnittelemassa häkkikasvatuksen kieltämistä.
  2. Turkistarhaus pitää lakkauttaa. Turkistarhaus on räikeästi eläinten hyvinvointia rikkova tuotantoala. Lisäksi se on kuoleva ala, mikä näkyy jo ympäri Eurooppaa turkistuotannon alasajamisena. Suomen pitää hypätä samaan kelkkaan pikimmiten. Turkiseläinten kasvatus ei kuulu nykypäivään.
  3. Kaikkien nautojen on päästävä laiduntamaan ja ulkoilemaan ympäri vuoden.
  4. Kaikille eläimille on taattava oikeus jatkuvaan juomaveteen. Puhdas juomavesi on perustavanlaatuinen tarve eikä sitä voi evätä turkiseläimiltä.
  5. Eläinten itseisarvo on kirjattava lakipykäliin. Eläin on arvokas sellaisenaan, riippumatta sen arvosta ihmiselle. Eläin ei saa lakitekstissä rinnastua esineeseen, jonka ainoa arvo on ihmisen omaisuutena.
  6. Parsinavetat on kiellettävä. Vanhoista parsinavetoista on luovuttava siirtymäajalla ja uusien rakentaminen kielletään.
  7. Porsaiden kirurginen kastraatio on kiellettävä. Kastraatio tuottaa eläimille turhaa kärsimystä vain ihmisten makutottumusten vuoksi. 
  8. Broilerien hyvinvointia pitää parantaa. Teurastamolla tehtävä hyvinvointiarviointi ei riitä vaan hyvinvointia pitää seurata ja edistää jo tuotantotilalla. Tutkimukset osoittavat, että nykyisenlainen broilerintuotanto aiheuttaa eläimille valtavaa psyykkistä ja fyysistä kärsimystä.
  9. Kalojen elinolosuhteille tuotantolaitoksissa pitää asettaa selkeät hyvinvointimittarit. Kalojen massatukehduttamiselle pitää etsiä vaihtoehtoja. Turhaa kärsimystä ja kivun tuottamista kaloille pitää kaikin keinoin pyrkiä vähentämään.
  10. Uusia eläinlajeja ei saa määritellä tuotantoeläimiksi. Niin ympäristö-, eläinten hyvinvointi -kuin ravinnontuotannon tehokkuussyytkin puhuvat tuotantoeläinten vähentämisen puolesta. Siksi ei ole mitään perusteita lisätä tuotantoeläinten määrää, kun määrää tulisi nimenomaan pyrkiä vähentämään. 
  11. Eläinsuojeluvalvonta tulee järjestää myös päivystysaikaan. Tarvitaan lisää valvontaeläinlääkärin virkoja, jotta eläinten hyvinvoinnista voidaan huolehtia nykyistä paremmin. Eläinsuojeluvalvonnan resursseja on lisättävä.
  12. Löytöeläinten kuljetus eläinten talteenottopaikkaan on järjestettävä kunnan toimesta eikä vapaaehtoispohjalta.
  13. Loukkaantuneiden ja emottomien luonnonvaraisten eläinten hoito on järjestettävä kunnan toimesta eikä vapaaehtoispohjalta. 

Kuka tahansa voi jättää lausunnon laista lähettämällä sähköpostilla mieluiten word-muotoisen tiedoston osoitteeseen kirjaamo@mmm.fi. Toivon, että jaksaisit nähdä sen pienen vaivan, että kopioit näistä ylläolevista kohdista mielestäsi tärkeimmät ja lähetät lausuntosi Maa- ja metsätalousministeriölle. 

Mikäli sähköpostin lähettäminen tuntuu liian työläältä, vähintä mitä voit tehdä, on allekirjoittaa SEY:n vetoomus, joka luovutetaan maa- ja metsätalousministeriölle.

Kiitos, kun olet heidän puolellaan, jotka eivät voi itse oikeuksiaan puolustaa!

Artikkelin kuva Diego San / Unsplash

Äitiyspakkaus – hyvinvointivaltion ikonista ylikulutuksen symboliksi?

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Äitiyspakkaus, tuo ikoninen hyvinvointivaltion symboli ja vanhemmuuden siirtymäriitti! Äitiyspakkaukseen instituutiona on kietoutunut niin paljon positiivista painolastia, että sen kyseenalaistaminen tuntuu muurahaispesään sohaisulta. Uskaltaako äitiyspakkausta laisinkaan kritisoida vai saako maineen hyvinvointivaltion halveksijana, jos väittää, että aika on ajanut nykymuotoisen äitiyspakkauksen ohi? Moni nimittäin ajattelee, että koska äitiyspakkaus on niin hieno instituutio, ei sitä yksinkertaisesti saa arvostella. Pakkauksen historiallista arvoa ei tietenkään käy kiistäminen. Äitiyspakkauksen avulla vähävaraiset perheet saatiin aikanaan terveydenhuollon piiriin ja lapsikuolleisuus laskuun. Äitiyspakkaus on olemassaolonsa ensimmäisinä vuosikymmeninä kirjaimellisesti pelastanut henkiä.

Kaikesta huolimatta tarkastelen tässä kirjoituksessa äitiyspakkausta melko kriittisestä näkökulmasta. Näkemykseni ja kokemukseni kumpuavat pääosin henkilökohtaisesta elämäntilanteestani, keskiluokkaisesta ekokuplasta. Tiedostan tottakai, että äitiyspakkaus on joillekin perheille tarpeellinen. Suomessa on vähävaraisia perheitä, joille äitiyspakkaus on aidosti iso taloudellinen apu. Äitiyspakkauksessa on suloisia vaatteita – eikö kaikki vauvanvaatteet ole söpöjä? – ja hyödyllisiä tuotteita. Voi olla vauva-arkea helpottavaa, että pakkaus sisältää tärkeimmät vauvatarvikkeet helposti ja ilmaiseksi, melkein kotiin kannettuna. Toisaalta etenkin some luo tuleville vanhemmille nykyään mielikuvan, että vauva tarvitsee unipesän, kantoliinan, kantorepun, yhdistelmävaunut, parvekevaunut, matkarattaat, kasan erilaisia tutteja, sähköisen rintapumpun, tuttipulloja, tuttipullon steriloijan, Vaavi-sängyn, matkasängyn, kätkythälyttimen, imetystyynyn, kylpyammeen, pesuaineita, voiteita, sitterin, itkuhälyttimen, leikkimaton, suhisevan nallen, kehittäviä leluja, oman huoneen ja trendivärisen tupsupipon viimeisimmästä lastenvaatedropista. Ilmoittautukoon siis se perhe, joka ei ole hankkinut äitiyspakkauksen lisäksi kymmeniä muita vauvatarvikkeita. Oman kokemukseni mukaan hyväkuntoisia vauvan vaatteita ja tarvikkeita liikkuu lapsiperheestä toiseen kassikaupalla jopa ilmaiseksi ja niin paljon, että osasta on pakko kieltäytyä, jos ei itse halua hukkua vaatteisiin ja hautautua tavaratyön alle.

Ajat muuttuvat ja elämme nyt kaikin tavoin erilaisessa maailmassa kuin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Nykyisessä yltäkylläisyydessä ja tavarapaljouden maailmassa pahvilaatikollinen tavaraa ei ehkä enää olekaan asia, joka edistää kansanterveyttä ja vauvaperheiden hyvinvointia vaan koko konsepti voi alkaa näyttäytyä ylikulutuksen symbolilta. Koska valtio kuitenkin tarjoaa maailman mittakaavassakin täysin ainutlaatuisen tervetuliaislahjan tulevalle kansalaiselle ja ikään kuin sitä kautta vihkii vauvaa odottavat vanhemmat lapsiperheeksi, jopa 95 % ensimmäistä lastaan odottavista perheistä ottaa pakkauksen. Pakkauksen odottamiseen, saapumiseen ja avaamiseen liittyvä tunnelataus ja symbolinen arvo on niin valtavan suuri, että suurin osa ensiodottajista haluaa kokea tämän “heimorituaalin”, kuten Aku Varamäki Planetaarinen vaatekaappi -Instagram-tilillään äitiyspakkauksen saamista osuvasti nimitti.

Hamstrasin joskus meille kaksi varapupua, sillä vuoden 2016 äitiyspakkauksen unilelusta tuli jo varhain esikoisemme suosikkiunilelu. Yksi pupu on sittemmin hävinnyt, mutta toinen on yhä päiväkodissa unikaverina ja toinen kotona.

Äitiyspakkauksen taloudellista arvoa perustellaan sillä, että se sisältää tuotteita reilusti enemmän kuin sen rahallinen vastine äitiysavustus, joka on tällä hetkellä 170 euroa. Eli pakkauksen mukana saa tarvikkeita enemmän kuin 170 eurolla voisi kaupasta hankkia. Tämä rahallinen arvo on kuitenkin tulkinnanvarainen asia. Jos tulevilla vanhemmilla on aikaa ja energiaa, 170 eurolla voi helpostikin hankkia kaikki pakkauksen tuotteita vastaavat ja itselle tarpeelliset tuotteet käytettynä. Kun tein aiheesta pari keskustelunavausta Facebook-ryhmissä, sain paljon kommentteja pakkauksen puolesta ja vastaan. Epätieteellinen ja mahdollisesti vastauksiltaan vinoutunutkin, mutta kuitenkin suuntaa-antava kysely osoitti, että suoranaista taloudellista tarvetta pakkaukselle ei useimmiten ole. 650 vastaajasta 614 sanoi, että olisi pärjännyt taloudellisesti ilman äitiyspakkausta ja 36 ilmoitti, ettei olisi pärjännyt. Moni pakkauksen ottanut myös harmitteli, että jälkeen päin olisi tehnyt eri päätöksen ja olisikin kokenut rahan hyödyllisemmäksi. “170 euroa oli aika kallis hinta kynsisaksista,” kommentoi eräskin äiti. Vaikka pakkauksen ottamista usein perustellaan taloudellisesti kannattavana, eräs äiti jopa kommentoi, että vähävaraisena oli pakko ottaa rahallinen avustus, koska se oli paljon tärkeämpi tuki kuin vaatteet ja tarvikkeet.

“Pidän ideasta.” “Siinä on vaan se juttu, että saa sen pakkkauksen hypisteltäväksi.” “Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, että pakkaus kannattaa ottaa jo pelkästään kynsisaksien takia.” “Halusin laatikon ja makuupussin muistoksi lapsilleni.” Muun muassa tällaisten syiden takia ihmiset ovat päättäneet ottaa äitiyspakkauksen. Kun itse olin vuonna 2016 pitkän lapsettomuustaipaleen jälkeen vihdoin raskaana, en muista, että olisin edes harkinnut äitiyspakkauksen ottamatta jättämistä. Olihan se odotettu ja toivottu hetki, tärkeä siirtymäriitti minullekin. Väitänkin, että yksi syy sille, että niin moni yhä tahtoo ottaa äitiyspakkauksen siitäkin huolimatta, että oman ja tuttavapiirini kokemuksen mukaan vauvatarviketta ja -vaatetta tulvii vauvaperheeseen ovista ja ikkunoista on siinä, että äitiyspakkaus on saavuttanut niin ikonisen aseman. Äitiyspakkauksen kautta tuleva vanhempi saa kokemuksen, että yhteiskunta odottaa ja arvostaa tulevaa vauvaa yhtä paljon kuin hän itse. Arvaatkin varmaan, että vuonna 2020 syntyneelle toiselle lapsellemme emme ottaneet äitiyspakkausta. Syynä oli paitsi se, että emme tarvitse emmekä halua hankkia uusia vaatteita, mutta myös se, että mielikuvani äitiyspakkauksen vastuullisuudesta olivat murentuneet edellisenä vuonna.

Tammikuussa 2019 yritysvastuujärjestö Finnwatch julkaisi raportin, jonka mukaan monen äitiyspakkauksesta löytyvän tuotteen tuotantoketjussa ilmeni vakavia puutteita työelämän oikeuksien toteutumisessa. Kaikista pakkauksen tuotteista eivät niiden valmistajat edes olleet suostuneet antamaan tietoa tuotanto-olosuhteista. Valtaosa pakkauksen tuotteista oli tuolloin valmistettu halpatyömaissa kuten Kiinassa, Bangladeshissa ja Pakistanissa (ja on itse asiassa edelleen). Ei siis ollut suoranainen yllätys, että tuotantoketjuista paljastui ihmisoikeusrikkomuksia. Tuolloin Kelan tärkein kilpailutuskriteeri oli hinta, joten on selvää, että halpa hinta ei pitänyt sisällään vastuullisuutta.

Sittemmin äitiyspakkaus on ottanut pieniä askeleita vastuullisempaan suuntaan ja Kela on hienosti ottanut sekä asiakaspalautteen että Finnwatchin esiin nostamat ongelmat huomioon. Minun silmissäni tuo vuoden 2019 vastuullisuusraportti löi kuitenkin äitiyspakkaukseen ikävän leiman. Jos elämän tasa-arvoisten lähtökohtien lippua kantava äitiyspakkaus on valmistettu ihmisoikeuksia riistäen, niin onhan se aikamoinen globaalin tasa-arvon irvikuva. Toisaalta yksin Kelaa vastuullisuusfloppauksesta ei voi syyttää, sillä vielä kolmisen vuotta sitten ei vaatteiden tai tuotantoketjujen vastuullisuudesta puhuttu siinä määrin kuin nyt. Kunnollisia kriteereitä tai prosesseja arvoketjun vastuullisuuden arviointiin ei yksinkertaisesti ollut olemassa eikä valtion laitosten hankintalaki antanut minkäänlaista painoarvoa sosiaaliselle vastuulle. Nyt työ vastuullisuuden eteen onneksi etenee, mutta Finnwatchin mukaan hyvin hitaasti. Ympäristönäkökulmat on jo jokseenkin hyvin huomioitu äitiyspakkauksen tuotteissa, mutta sosiaalisen vastuun osalta on vielä paljon tehtävää.

Äitiyspakkauksen makuupussi on ollut meidän perheen suosikkituote. Näitäkin löytyy käytettynä kirpputoreilta sekä alkuperäisessä asussaan että tuunattuna.

Ympäristönäkökulmien osalta Kela on petrannut siten, että pakkauksen tuotteista suurin osa on jo luomupuuvillaa ja myös kierrätysmateriaaleja on käytetty joissakin tuotteissa. Myös tuotteiden määrää on vähennetty ja laatuun panostettu, mikä on tärkeä edistysaskel. Riittävätkö nämä seikat tekemään pakkauksesta ympäristön kannalta kestävän? Mielestäni ei. Ongelman ydin ei ole materiaaleissa eikä nykyinen tapamme kuluttaa vaatteita muutu kestäväksi, vaikka vaihtaisimme kaiken materiaalin luomupuuvillaan. Isoin vaatteisiin ja kaikkeen muuhunkin kulutukseen liittyvä ongelma on ylikulutus. Jos kaikki maapallon ihmiset eläisivät ja kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme lähes neljä maapalloa. Olen sitä mieltä, että äitiyspakkaus osaltaan tuottaa maailmaan lisää tavaraa, jota on liikaa jo nyt.

Suomessa syntyy vuosittain noin 45 000 vauvaa ja kaksi kolmasosaa perheistä ottaa äitiyspakkauksen. Tämä tarkoittaa, että äitiyspakkauksia jaetaan vuosittain noin 30 000 kappaletta. Suurin osa pakkauksen tuotteista ehkä(!) tulee käyttöön ja kiertää useissakin perheissä tai useammalla vauvalla, mutta mukana on aina tuotteita, jotka eivät syystä tai toisesta päädy käyttöön. Ne eivät ole sopivan mallisia omalle lapselle, kuosi tai väri ei miellytä tai ulkovaatteiden tapauksessa vaate on sopivan kokoinen vääränä vuodenaikana. Ihan jo Toria selaamalla tai UFFissa pistäytymällä huomaa, että äitiyspakkauksen tuotteet ovat osittain ongelmajätettä. Monen lastenvaatekirppiksen säännöissä jopa kielletään äitiyspakkauksen vaatteiden myynti eikä niitä välttämättä saa kierrätysryhmissä tai -palstoilla annettua eteenpäin edes ilmaiseksi. Kuvaavaa on, että äitiyspakkauksen tuotteet liikkuvat parhaiten eteenpäin roskalavaryhmissä. Tästä näkökulmasta en pidä liioiteltuna väitettäni siitä, että äitiyspakkauksen tuotteet ovat ongelmajätettä. Jotkut keskustelunavauksiini kommentoineista kertoivat säästävänsä osan tai kaikki pakkauksen vaatteet muistoksi lapselle. Sinänsä kiva ajatus, mutta vaatteet ansaitsisivat päästä käyttöön mahdollisimman monta kertaa. Toivottavasti lapset aikuisina arvostavat säilöttyjä muistoja. Ainakin tekstiilien materiaalikierrätys on siihen mennessä kehittynyt niin, että tekstiilit voi kierrättää uudelleen raaka-aineeksi nykyistä helpommin, jos muistot osoittautuvatkin enemmän rasitteeksi kuin arvokkaaksi perintökalleudeksi.

Suomen Tekstiili- & Muoti ry julkaisi juuri selvityksen, jonka mukaan tekstiilialan hiilijalanjälki voidaan puolittaa tuplaamalla vaatteiden käyttöikä. Käyttöiän pidentämisen näkökulmasta vauvanvaatteiden kohdalla haasteeksi tulee se väistämätön tosiasia, että yhdellä lapsella yhden vaatteen käyttöikä on väkisinkin hyvin rajallinen. Ajatellaanpa vaikka äitiyspakkauksen toppahaalaria. Se hyvässä tapauksessa mahtuu vauvalle ehkä muutaman kuukauden ajan, jos haalari ylipäätään sattuu olemaan oikeaan vuodenaikaan vauvalle sopiva. Kun äitiyspakkauksia jaetaan vuosittain noin 30 000 kappaletta, on viimeisen kymmenen vuoden aikana äitiyspakkauksen haalareita siis valmistettu ja jaettu suomalaisiin lapsiperheisiin yhteensä 300 000 kappaletta. Koska pienen vauvan ulkohaalari ei käytännössä kulu ollenkaan, pitäisi kaikkien näiden 300 000 haalarin olla edelleen lähes priimakunnossa. Niistä riittäisi yksi second hand -haalari jokaiselle Suomessa syntyvälle vauvalle seuraavien noin kuuden vuoden ajaksi, jos vauvoja syntyisi 50 000 vuodessa. Mietinkin, missä ne kaikki haalarit ovat…? Lojumassa ihmisten varastoissa, poltettu energiaksi, dumpattu hyväntekeväisyysorganisaation tai tekstiilikierrätyksen kautta jonkun muun huoleksi? Puhumattakaan niistä kaikista muista pakkauksen mukana tulleista vaatteista, miljoonista pienistä bodeista ja potkuhousuista. Kun ottaa huomioon, miten paljon energiaa, työvoimaa ja luonnonvaroja jokaisen vaatteen valmistamiseen käytetään, on suorastaan rikollista, jos vaate päätyy poltettavaksi vain muutaman käyttökerran jälkeen.

Yksi iso tekijä, joka ruokkii jatkuvaa tarvettamme kuluttaa ja toisaalta lyhentää vaatteiden käyttöikää, on muoti. Arvaatko, miltä vuodelta alla oleva äitiyspakkaus on? Kun katsot alarivin vaatteiden värimaailmaa, pysähdy hetkeksi miettimään, pukisitko nämä vaatteet nyt syntyvälle vauvallesi.


Jos vastasit kyllä, niin hienoa! Väitän, että vaatevalintojasi eivät ohjaile muodin vaihtuvat virtaukset vaan ennemminkin toiminnallisuus ja ekologisuus tai sitten satut vain pitämään retroväreistä. Kuvan äitiyspakkaus ei ole oikeasti mitään retrokamaa vaan vuodelta 2015, mutta tuotteet valitettavasti näyttävät jo näin kuusi vuotta myöhemmin jotenkin, noh, vanhanaikaisilta – mikä on tietysti ihan järkyttävää. Vaikka äitiyspakkausta kehitetään jatkuvasti siihen suuntaan, että tuotteet olisivat pitkäikäisiä ja laadukkaita, niin lastenvaatetrendeille ei Kelakaan mahda mitään. Niin surullista ja pinnallista kuin se onkin, vanhat äitiyspakkauksen vaatteet eivät muutaman vuoden kuluttua kelpaa juuri kenellekään, olivat ne kuinka kestäviä ja käytännöllisiä hyvänsä, mikä jälleen tukee sitä väittämääni, että niistä tulee ennen pitkää ongelmajätettä, vaikka käyttöikää olisi vielä jäljellä vaikka kuinka.

Lisäksi vanhemmat tykkäävät käyttää lapsillaan eri tyyppisiä vaatteita ja äitiyspakkaus on aina kompromissi. Vaikka suurin osa pakkauksen tuotteista tulisikin käyttöön ainakin kerran, niin yksikin vaate, joka tuotetaan eikä päädy käyttöön, on tuotettu turhaan. Nykyään ongelmaa on pyritty ennaltaehkäisemään sillä, että tietyt tuotteet valitaan pakkaukseen yleisöäänestyksen kautta. Näin kuosit miellyttävät toivottavasti valtaosaa käyttäjistä. Suurimmassa osassa perheitä kuitenkin pakkauksen tuotteista osa jää käyttämättä erilaisista syistä. Ekokriisin yhä vain syventyessä meillä ei todellakaan olisi varaa tuottaa yhtäkään turhaa vaatetta. Paitsi että tekstiiliteollisuus tuottaa päästöjä jopa enemmän kuin kaikki maailman laiva- ja lentoliikenne yhteensä, se kuluttaa valtavan määrän luonnonvaroja. Yhden puuvillapaidan valmistamiseen kuluu noin 2500 litraa vettä, luomupuuvillaan jopa tätäkin enemmän, ja yhden vaatekilon valmistaminen vaatii kolme kiloa kemikaaleja. Nuo kemikaalit päätyvät usein kuormittamaan tuotantoalueiden vesistöjä, jos jätevesien puhdistus on heikolla tolalla. Lisäksi tekstiiliteollisuuteen kietoutuu paljon sosiaalisia ongelmia, globaalia epätasa-arvoa ja jopa pakkotyötä.

Äitiyspakkaus on tietenkin vain häviävän pieni osa globaalin tekstiiliteollisuuden kokonaisuutta, joten onko tähän nyt mielekästä takertua? Ajattelen, että jos nykypäivänä ei ole osa ratkaisua, on väistämättä osa ongelmaa. Ajatus siitä, että äitiyspakkaus on niin pieni osa isossa kokonaisuudessa, ettei sillä ole merkitystä, on vähän sama kuin ettei suomalaisten ilmastoteoilla ole merkitystä, kun suomalaiset muodostavat niin mitättömän osan maapallon väestöstä. Kaikella on merkitystä ja ajattelen, että äitiyspakkaus on juuri osa niitä rakenteita, joita pitäisi ensi sijassa pyrkiä muuttamaan sen sijaan, että vastuu sysätään yksilöille ja kannustetaan vaikkapa harkitsemaan äitiyspakkauksen tarpeellisuutta omalla kohdalla entistä tarkemmin.

Äitiyspakkauksen perustehtävä on kansanterveydellinen; sillä halutaan turvata vauvan perustarpeita sekä auttaa vauvaperhettä alkuun, muistutetaan Kelasta. Kansanterveydellinen tehtävä liittynee enemmän äitiyspakkauksen historialliseen merkitykseen. Minun on nimittäin vaikea uskoa, että vuonna 2021 Suomessa olisi kansanterveydellistä tarvetta laatikolliselle tavaraa ja vaatetta, ainakaan siinä määrin, missä äitiyspakkausta nykyään jaetaan. Väitettäni tukee ammattijärjestäjä Ilana Aallon kokemukset lapsiperheiden tavarahaasteiden äärellä. Vähävaraisissakaan perheissä ongelma ei hänen kokemuksensa mukaan ole tavaran puute vaan haasteet tulevat ihan muualta eikä niitä pääsääntöisesti helpoteta vauvanvaatelahjoituksilla. “Lapsiperheissä hukutaan muutenkin vaatteisiin ja tarvikkeisiin, myös pienituloisissa perheissä, jotka usein saavat toimia hyvätuloisempien kierrätyskeskuksina ja hoitaa tavaratyöt omien voimiensa kustannuksella,” kirjoittaa Ilana Aalto Instagramissa.

11 äitiyspakkauksen toppahaalaria UFFin rekillä.

Miten äitiyspakkausta sitten voisi kehittää entistä vastuullisemmaksi? Saisiko kiertotalousperiaatteita jotenkin ujutettua prosessiin mukaan? Finnwatch kehotti vuoden 2019 raporttinsa yhteydessä Kelaa selvittämään pakkauksen tuotteiden kierrätysmahdollisuutta ja Kela selvittikin asiaa. Noin 40 prosenttia asiakkaista olisi ollut kyselyn mukaan valmis vastaanottamaan ehjiä ja siistejä käytettyjä tuotteita sisältävän pakkauksen. 90 prosenttia kyselyyn vastanneista olisi myös valmis palauttamaan äitiyspakkauksen ehjät ja hyväkuntoiset vaatteet, jos palautus olisi ilmaista. Kynnyskysymykseksi ilmeisesti nousi prosessin työläys, sillä Kela esitti toiveen, että joku muu taho lähtisi keräämään, käsittelemään ja kierrättämään äitiyspakkauksia tai yksittäisiä äitiyspakkaustuotteita. Kela itse ilmoitti, ettei aio jatkaa kierrätysäitiyspakkauskonseptin työstämistä.

Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on, että äitiyspakkauksen juuret ovat alunperin kiertokoreissa, joihin Mannerheimin Lastensuojeluliitto hankki vauvantarvikkeita lainattaviksi vähävaraisille äideille. Palautettujen kiertokorien vaatteet pestiin ja paikattiin ja kierrätettiin seuraavalle tarvitsijalle. Veikkaanpa, että paikatut vaatteet äitiyspakkauksessa saisivat nykypäivänä aikaan niin valtaisan kohun, että idea lienee syytä kuopata vähin äänin. Kuitenkin juuri tähän kehityssuuntaan meidän pitäisi olla menossa kiireen vilkkaa. On harmillista, että kestovaippa poistettiin äitiyspakkauksesta. Vaikka se ei kaikissa perheissä tullut käyttöön, uskon monena vuonna pakkauksessa olleiden kestovaippojen lisänneen merkittävästi kestovaippojen suosiota ja madaltaneen kynnystä kestovaippojen testaamiseen. Kestovaippa on suurella todennäköisyydellä myös äitiyspakkauksen tuotteista se, joka on saanut eniten käyttökertoja, sillä pakkauksen vaipat ovat edelleen kysyttyä tavaraa kestovaipparyhmissä. Yhdelläkin lapsella yksittäinen vaippa saattaa saada jopa sata käyttökertaa ja vaipat kiertävät parhaimmillaan vuosikausia perheestä toiseen. Kestovaipan palauttaminen pakkaukseen olisi hieno kiertotalousteko.

Äitiyspakkauksen pupu on ollut esikoisemme tärkein unitelu.

Olisi upeaa, jos minulla olisi tarjota täydellinen suunnitelma äitiyspakkauksen korvaamiseksi tai kehittämiseksi, mutta valitettavasti niin pitkälle en ole pohdinnoissani päässyt eikä se liene minun tehtävänikään. Näen silti tärkeäksi, että pakkauksen nykymuotoon liittyvistä ongelmista keskustellaan. Minun näkemykseni mukaan ainakin sisävaatteiden määrää voisi pakkauksesta karsia reippaalla kädellä ja panostaa laadukkaaseen (kierrätysuntuva-)toppapukuun. Makuupussi taitaa olla pakkauksen monikäyttöinen ikisuosikki, joten sen säilyttäisin. Muiden tuotteiden kohdalla – kirja, kynsisakset, kylpylämpömittari jne. – olisi kätevää, jos perheet voisivat nettilomakkeesta rastittaa tarvitsemansa tuotteet. Ehkä pakkaus voisi myös olla maksullinen jonkin tulorajan ylittäville perheille ihan vain siksi, että se saattaisi karsia pakkauksen pelkästä saamisen ilosta ottavien määrää. Mielestäni on kuitenkin myös uskallettava tarkastella sitä vaihtoehtoa, että äitiyspakkauksen jakelu lopetettaisiin kokonaan. Uskoisin, että äitiyspakkaukseen käytettävillä miljoonilla voisi tarjota perheille jotain aidosti hyödyllistä ja hyvinvointia lisäävää, kuten kotihoidon palveluita, synnytysvalmennusta tai muuta vastaavaa.

Vaikka jokin asia olisi historian saatossa ollut mitä loistavin idea, ei se tarkoita, että maailman muuttuessa sen merkitys ei voisi muuttua. Soiden ojittaminen ja kivihiilen polttaminenkin ovat aikanaan olleet edistyksellisiä keksintöjä. Alleviivaan vielä, että en missään tapauksessa halua heikentää minkäänlaisia sosiaalietuuksia etenkään vähävaraisilta. On olemassa joukko ihmisiä, joille äitiyspakkaus on paitsi symbolina tärkeä myös sisältönsä puolesta arvokas lahja. Toisaalta on olemassa vielä isompi joukko ihmisiä, joille äitiyspakkaus on symbolina kiva, mutta sisältönsä puolesta lopulta yhdentekevä. Olisikin siis aika miettiä, kenen tarpeiden pohjalta pakkausta kehitetään ja mihin suuntaan eikä tehtävä tietysti ole helppo, koska aina joku joutuu häviäjäksi. Lapsiperheet tarvitsevat tukea, mutta apua tarvitsee myös ekokriisin kourissa kamppaileva planeetta.

Planetaarisen vaatekaapin Aku kirjoitti julkaisussaan Instagramissa: “Olemme saavuttaneet pisteen, jossa nyt syntyvien lasten tulevaisuus on uhattuna. Maapallo lämpenee ja elinolosuhteet heikkenevät. Emme voi jatkaa kuluttamista kuten tähän asti ja on erityisen surullista, että äitiyspakkaus, jonka tehtävä on tukea lapsia elämän alussa, itse asiassa heikentää lapsen selviytymisen edellytyksiä maapallolla.” Kunpa asiat olisivatkin niin hyvin, että hyvän elämän lähtökohdat mahtuisivat pahvilaatikkoon. Kun näin ei ole ja olemme ihmiskuntana matkalla kohti globaalisti heikkeneviä elinolosuhteita, on jokaista kriisiä ruokkivaa rakennetta uskallettava katsoa silmästä silmään ja oltava valmis radikaaleihinkin korjausliikkeisiin. Vain siten voimme aidosti tarjota nyt syntyville lapsille ja tuleville sukupolville mahdollisuudet hyvään elämään.

Tuhon merkit ovat jo täällä

”Toivon antaminen olisi rikollista, kun minkäänlaista toivoa ei ole näköpiirissä.”

 – Elokuvaohjaaja Rahul Jain –

Mustana marraskuisena iltana mustalla viikolla mustan perjantain aattona oli oivallinen hetki käydä katsomassa kutsuvierasensi-illassa Rahul Jainin elokuva Invisible Demons – Tuhon merkit. Intian Delhiin sijoittuva dokumentti maalaa katsojan silmien eteen sairaan kauniin visuaalisen maailman. Samaan aikaan se näyttää, kuinka sairaalloisen rumaksi olemme maailmamme muokanneet.

Säännösteltyä vettä, hirmuhelteitä, muovia jäystäviä lehmiä, roskavuoria, myrkyllisenä vaahtoava joki, ilmansaasteita, jotka sairastuttavat ja tappavat, lapsia hengittämässä vaarallisia pakokaasuja, ihmisiä happinaamareissa. Tavallisia kansalaisia, jotka toivovat ja ansaitsevat enemmän. Päättäjät jossain piilossa, ajamassa omia tai lopulta ei kenenkään etuja.

Täältä Suomesta käsin voisi elokuvan katsottuaan äkkiseltään ajatella, että meillä on asiat kuitenkin hyvin. Pinnalta katsottuna siltä ehkä näyttääkin. Intialaiseen suurkaupunkiin verrattuna vesistömme ovat puhtaita – vielä. Juomavettä ei tarvitse säännöstellä – vielä. Meillä ei ole koettu täysin sietämättömiä hellejaksoja – vielä. Koskematonta luontoakin löytyy – vielä. Delhiä ympäröivät suuret kukkulat ovat kaatopaikkoja. Ajatuskin puistattaa. Miten ihmiset saavat päähänsä tehdä roskista vuoren kaupungin liepeille? Ei Suomessa tulisi kuuloonkaan! Puolisoni muistuttaa, että nykyään kauniisti maisemoitu Vuosaaren huippu on entinen kaatopaikka. Se, mikä ensin tuntuu mahdottomalta toiminnalta meidän yhteiskunnassamme, onkin ihan arkista lähihistoriaa.

Kaikki ei ole sitä, miltä pinnalta näyttää. Nykyisenlaista infrastruktuuria ei ole meilläkään aina ollut eikä kehitys ole tapahtunut ilman fossiilisia polttoaineita ja luonnon uhraamista. Meidän hyvinvointimme hintaa maksetaan siellä, missä ilmastokriisin vaikutukset jo näkyvät jokapäiväisessä arjessa. Aivan kuten Intiassa, on meilläkin poliitikoilla suuret puheet ja pienet teot eikä suurinta osaa puolueista ilmastotoimet edes kiinnosta. Julistetaan ilmastohätätiloja, mutta julistukset eivät johda hätätilan mukaisiin päätöksiin. Suomalaisen keskimääräinen hiilijalanjälki on edelleen nelinkertainen kestävään tasoon nähden ja kulutamme luonnonvaroja lähes neljän maapallon edestä. Vaikka päälle päin Suomi voi näyttää hoitaneen asiat paremmin kuin Intia ja näin halutaan myös sekä omille että muiden maiden kansalaisille ja päättäjille uskotella, niin totuuspohjaa näillä väittämillä ei ole. Dokumentti kysyykin aiheellisen kysymyksen: miksi haluamme niin kovasti kehittyä, jos kehitys näyttää tältä?

Tuhon merkit ovat jo kaikkialla. Toisaalla ne ovat vielä niin huomaamattomia, että ne voi ajoittain unohtaa. Mutta eivät ne mihinkään katoa, vaikka emme niitä aktiivisesti ajattelisi.

Elokuva ei tuonut toiveikasta viestiä, kuten ilmastodokumenteilla on ollut tapana. Miksi olisikaan? Toivo syntyy teoista, ja niitä tekoja odotellessamme kuljemme yhä vain kohti mustempia aikoja.

Mitä on vastuullinen asuminen?

Kaupallinen yhteistyö // BoKlok

Kun pohditaan, mistä yksilön hiilijalanjälki koostuu, on asuminen yksi merkittävimmistä osa-alueista. Keskivertosuomalaisen hiilijalanjäljestä asuminen haukkaa noin neljänneksen. Halusinkin päästä BoKlok-kotilomailuni yhteydessä kertomaan siitä, mitä meistä kunkin on mahdollista tehdä omia asumisen päästöjä pienentääkseen.

Jos muuttaa uuteen taloon tai päättää jopa rakennuttaa oman talon, on puurakentaminen ympäristön kannalta paras vaihtoehto. BoKlok on Ruotsissa laskenut, että BoKlok-talojen hiilidioksidipäästöt ovat jopa puolet pienemmät verrattuna vastaavien muista rakennusmateriaaleista rakennettujen asuintalojen keskiarvoihin. Lisäksi puurakennus toimii myös hiilivarastona koko elinkaarensa ajan.

BoKlok Tuusulan Tähtipolku

Asuntoasioita pohtiessa ja erityisesti uutta kotia etsiessä on tärkeää kiinnittää huomiota neliöiden määrään. Kukapa meistä ei olisi haaveillut isommasta kodista, kun tuntuu, että tavaraa pursuaa joka paikasta, vaikka kuinka yrittäisi karsia. Asuntojen koot ovatkin viime vuosikymmeninä jatkuvasti kasvaneet, vaikka taloudessa asuvien henkilöiden määrä on pienentynyt. Yhtenä syynä isompiin asuntoihin on paisunut tavaramäärä. Energiankulutuksen kannalta isommat neliöt tarkoittavat suurempaa energiankulutusta. Asumisen hiilijalanjälkeä onkin helppo pienentää tehokkaalla tilankäytöllä ja fiksuilla tilaratkaisuilla – ja myös vaikka sitä tavaraa karsimalla. Me asuimme Tähtipolulla 61 neliön asunnossa, joka tuntui reippaasti kokoaan tilavammalta. Toki nautintoa lisäsi se, että nurkissa ei pyörinyt yhtään ylimääräistä tavaraa.

BoKlokin asunnoissa ei ole lainkaan huoneistokohtaisia saunoja vaan taloyhtiössä on asukkaiden yhteiskäytössä tilava sauna. Tämä jos mikä on fiksua tilankäyttöä! Sitä paitsi on ihan luksusta lähteä kotoa saunomaan. Tähtipolussa asukkaat pääsevät nauttimaan löylyistä pihasaunassa. Ne muutamat askeleet pihan poikki auttavat irtautumaan arjen pyörityksestä ja tekevät saunahetkestä spesiaalin. Yhteissaunassa on myös tilaa hengittää, löhötä, loikoilla ja rentoutua ihan eri tavalla kuin asunnon kylpyhuoneen yhteyteen rakennetuissa pikkusaunoissa. Tuusulan Tähtipolun saunarakennuksesta löytyy lisäksi kerhohuone, joka on sisustettu työskentelytilaksi. Kolmen työpöydän ääressä mahtuu hyvin pitämään etätoimistoa, mikä on varmasti tervetullutta nyt, kun etätyöskentely lienee tullut jäädäkseen. Tällaisia joustavia yhteiskäyttötiloja toivottavasti suunnitellaan taloyhtiöihin jatkossa yhä enemmän.

Vaihtaisin omassa asunnossamme sijaitsevan pikkusaunan milloin tahansa tilavaan pihasaunaan.

Meillä oli muuten edellisessä kodissamme – pienessä kymmenen asunnon kerrostalossa – saunavuorojen suhteen käytössä sellainen systeemi, että saunavuoro merkittiin vihkoon ja kukin sitten laittoi saunan lämpenemään silloin, kun sinne tahtoi mennä. Tämä toimi loistavasti eikä tällöin ainakaan käynyt niin, että sauna olisi seisonut tuntikausia kuumana ilman saunojia, kuten vakiovuorojen kanssa voi joskus käydä. Eli suosittelen kokeilemaan tällaista etenkin pienissä taloyhtiöissä! Erinomaista oli se, että saunaan pääsi aina silloin, kun tahtoi eikä saunominen ollut päivämäärään ja kellonaikaan sidottua. Laskutus tapahtui jälkikäteen varauskalenterin mukaisesti. 

Mikäli asunnon lämmitykseen pystyy vaikuttamaan, on maalämpö ekologisin vaihtoehto. Tuusulan Tähtipolun asuinalueella Rykmentinpuistossa on kaukolämpöverkosto. Kaukolämpö onneksi kovaa vauhtia vihertyy ja monesti kaukolämpöyhtiöiltä on valittavissa uusiutuva kaukolämpötuote. Heittäisin kuitenkin ilmoille toiveen rakennuttajien suuntaan, että maalämpöä suosittaisiin enemmän, sillä vaikka sen rakennusaikaiset kustannukset olisivat korkeammat, maksaa se edullisilla käyttökustannuksillaan itsensä ajan myötä takaisin ja tuo asukkaille selvää säästöä. Ja ilmastokin kiittää.

Rykmentinpuisto, Tuusula

Hyvällä energiatehokkuudella, huolellisella eristyksellä ja tiivistyksellä sekä lämmön talteenottojärjestelmällä saadaan aikaan energiaa säästävä koti. Jokaisen asukkaan on myös hyvä muistutella itselleen, että talvella ei tarvitse sisätiloissa pärjätä t-paidalla ja shortseilla vaan silloin vedetään ylle villasukkaa ja villapaitaa ja pidetään lämpötila korkeintaan 21 asteessa, makuuhuoneissa mieluusti vielä pari astetta viileämpänä.

Ruotsissa kaikkiin BoKlok-taloihin asennetaan aurinkopaneelit. Suomessa kehitystä on hidastanut lainsäädäntö, joka ei ole mahdollistanut tuotetun sähkön hyödyntämistä asunnoissa. Nyt lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja BoKlokin Tapaninkylään rakentuvaan kohteeseen on tulossa aurinkopaneelit. Toivottavasti nämäkin ratkaisut yleistyvät nyt, kun laki on päivittynyt tukemaan muutosta. Ruotsin Malmössä BoKlok testaa jo pilottiprojektina omavaraista taloa, jossa sekä lämmitys että sähkö tuotetaan aurinko– ja tuulivoimalla.

Asuinpaikkaa pohtiessa kannattaa tietysti aina miettiä myös sitä, miten kulkemiset töihin, harrastuksiin, ruokaostoksille ja muihin pakollisiin menoihin hoituu. Vaikka liikkuminen ei suoranaisesti liity asumisen päästöihin, on fiksulla ja itselle sopivalla asuinpaikan valinnalla mahdollista pienentää tuntuvasti omia liikkumisen päästöjä. Asumispäätöstä tehdessä kannattaakin ehdottomasti ottaa huomioon, mahdollistaako asuinpaikan sijainti arjessa pärjäämisen mahdollisimman vähäisellä auton käytöllä tai jopa kokonaan ilman autoa. Tuusulan Tähtipolulla polkupyörille on rakennettu iso katos, kun taas autot saavat olla taivasalla. Tämä on suunnittelua, jota minä arvostan.

Pikku juttu asumisen hiilijalanjäljen kokonaiskuvassa, mutta iso merkitys arjen sujuvuuden kannalta on riittävät tilat jätteiden lajittelulle niin asunnossa kuin taloyhtiön jätepisteellä. Asunnon roskiskaapissa on hyvin toimiva, tilava jätevaunu ja omasta pihasta löytyy jäteastiat kaikille kotitalousjätteille. Mahtavaa! Tällaisessa taloyhtiössä ei kukaan voi keksiä tekosyitä olla lajittelematta jätteitään.

Tuusulan Tähtipolussa minua miellytti korttelipiharatkaisu. Neljän luhtitalon keskelle jää suojaisa sisäpiha. Pieni leikkipaikka, pöytäryhmä ja viljelylaatikot luovat kivaa yhteisöllistä tunnelmaa. Rykmentinpuiston ympäristöstä viihtyisän tekee isot viljelypalstat, mieletön leikki- ja liikuntapuisto ja maisemointi vesielementteineen. Keskustan palvelut ovat vartin reippaan kävelyn päässä ja pyörällä sinne polkaisee hetkessä.

Puustellinmetsän leikki- ja liikuntapuisto on yksi hienoimmista näkemistäni puistoista.

Asumisen vastuullisuus ei tietenkään rajoitu pelkästään ympäristöasioihin. Myös sosiaalinen vastuu on tärkeää. BoKlokin periaatteena on alusta asti ollut tarjota ympäristötehokasta omistusasumista hyvien kulkuyhteyksien äärellä keskituloiselle yksinhuoltajalle ja edistää siten asumisen tasa-arvoa. Hieno periaate! Lisäksi asunnon BoKlok-asunnoissa ostamisen stressiä vähentää se, että osto-oikeudet arvotaan kaikkien kiinnostuneiden kesken valmiiksi ilmoitetun hinnan perusteella eikä asunnot mene sille, joka on nopein ja jolla on paksuin lompakko.

Tuusulan Tähtipolulla oli ihanaa lomailla! Neljävuotias esikoiseni unohti kolmen päivän aikana, miltä meidän oma koti näyttää. Minäkin kotiuduin väliaikaisasuntoon niin hyvin, että olisin mieluusti jatkanut kotilomailua vaikka toisenkin viikon.

Lisää vinkkejä energiatehokkaaseen asumiseen löydät täältä. BoKlokin vastuullisuudesta pääset lukemaan lisää täältä.

BoKlok on erilainen asumisen konsepti, jonka ovat kehittäneet yhteistyössä Skanska ja IKEA. Yhdessä rakennamme fiksuja ja ympäristötehokkaita koteja
ihmisille, jotka haluavat asua hyvin omassa kodissaan niin, että rahaa riittää vielä muuhunkin.

Vaikuttaja – vaikuta!

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Minä rakastin jo kauan sitten kuopattua ruotsalaistiliä Aningslösa Influencers, joka nosti tikunnokkaan julkkisten lentomatkojen tuottamia päästöjä. Mielestäni pienelle syyllistyksellekin on joskus paikkansa, koska päätä on tungettu niin pitkään ja niin syvälle pensaaseen tosiasioista välittämättä. Ja jollain keinolla ihmiset pitää saada heräämään.

Kun mietin keinovalikoimaa ihmisten herättelyyn, näen vaikuttajakentässä valtavan hyödyntämättömän potentiaalin. Eikä tietenkään pelkästään maksetuissa mainoksissa, vaikka sellainenkin kampanja olisi törkeän kova, jossa vaikuttajat aidosti sitoutuisivat tekemään pitkäaikaista, normeja ja asenteita muokkaamaan pyrkivää sisältöä. Mutta en puhu nyt maksetusta vaikuttajamarkkinoinnista vaan vaikuttajien tuottamasta ei-kaupallisesta sisällöstä. Some on valitettavasti pullollaan vaikuttajia, jotka eivät varmasti ikinä ole suoneet pienintäkään ajatusta arvomaailmalle, jota kanavallaan edistävät. Kestämättömän elämäntavan edistäminen onkin somessa enemmän normi kuin poikkeus. Mutta uskon ja toivon, että näin ei tule jatkumaan, koska se ei vaan yksinkertaisesti ole mahdollista. Kun liekit nuolevat kotimme seiniä, kuka silloin enää kiinnostuu halpisvaateketjun alekoodeista? Tai kun Suomi on pian niitä harvoja paikkoja, joissa kesällä vielä kykenee nauttimaan ulkoilmasta saamatta lämpöhalvausta tai talvella kokemaan lumen riemuja, niin kuka kaipaa “go before it’s too late” -kehotuksia? Ne ajat alkavat olla historiaa ja joka ei sitä suostu tajuamaan ripustautuu menneeseen kuin kepulainen lihaministeri.

Henkilökohtaisesti minua ei yhtään sytytä sellainen feelgood-some, jossa ei tehdä muuta kuin hehkutetaan omaa onnea ja elämän ihanuutta. Maailman ollessa kirjaimellisesti tulessa tuntuu vastuuttomalta ja itsekeskeiseltä päivästä ja viikosta toiseen tuupata oma feedi ja stoorit täyteen toitotusta siitä, kuinka onnellisen elämän avaimet löytyvät omasta hyvinvoinnista. Kun itse voi hyvin, kaikki on hyvin, on aika petollinen ja omahyväinen tapa ajatella. Onhan siinä vähän totuuttakin, koska ikäviltä asioilta silmät ummistaessa maailma tietysti näyttää upealta ja kauniilta, mutta jos oman kuplan sisään ei ikinä mahdu maailmassa vallitsevaa eriarvoisuutta, sortoa, valkoista ylivaltaa ja ekokriisin aiheuttamaa eksistentiaalista uhkaa – sitä tosiasiaa, että ekokriisi tappaa niin ihmisiä kuin muunlajisia joka ikinen päivä – niin mielestäni tällainen feelgood saa aikaan enemmän pahaa kuin hyvää. Ei meidän kaikkien tarvitse olla henkeen ja vereen aktivisteja, mutta laiska re-postailukin on parempi kuin totaalinen hiljaisuus. Minunn sormeni ainakin on alkanut herkästi klikkaamaan unfollow, jos jokin tili ei tarjoa muuta kuin näennäissyvällisiä, mutta pinnalliselta haiskahtavia hyvän olon päivityksiä. Joillekin ne voivat olla voimauttavia, mutta itse en saa niistä mitään irti. 

Pelottavasti tuossa skenessä on tuntunut myös alkavan itää tiedevastaisuus, transfobisuus, perinteisten sukupuoliroolien pönkitys sekä oman vapauden ja omien oikeuksien asettaminen yhteisen hyvän yläpuolelle. Tieteen kyseenalaistamiseen riittää se, että on tutkaillut itseään ja löytänyt vastauksen sisältään, “koska tärkein totuus on se, minkä itse tunnet oikeaksi”. Tämä alkaa olla jo vaarallista, sillä näen sen ruokkivan yhteiskunnallista sekasortoa ja kuilun rakentamista eri tavoin ajattelevien välille. Jos ajatellaan, että ilmastokriisikin johtuu vain siitä, että yksilöt kokevat tuhoa sisällään, niin tuskin on kauheasti motivaatiota alkaa tehdä mitään kriisin tieteellisesti todistetuille juurisyille. Nämä oman totuuden julistajat myös kiihkoilevat ja peräänkuuluttavat herätyksen tarvetta samaan tapaan kuin minä täällä. Toisen joukon totuudet vaan rakentuvat salaliittoteorioille ja toisen vertaisarvioiduille tieteellisille julkaisuille. Minkä viestin sanansaattajia me tarvitsemme ihmiskunnan suurimman kriisin edessä lisää? No, ei tästä aiheesta enempää, mutta haluan vaan muistuttaa, että jokainen tykkäys ja jako näille tieteenvastaisille vaikuttajille vie meitä kauemmas tieteen kuuntelemisesta. Ja mikään vaihtoehtoinen huuhaapropaganda ei meitä nyt pelasta, ei vaikka tilaisit symppikseltä, asioita sydämessään tutkineelta vaikuttajalta kuinka voimauttavan kirjekurssin.

Kun vaikuttaja lähtee yhteistyömatkalle Kreikkaan mittaushistorian kuumimpana kesänä mainitsematta sanallakaan maassa roihuavia maastopaloja, osallistuu lihansyönnin edistämiseen tai viikosta toiseen jakelee Bubbleroomin alekoodeja, ei voi kiistää, etteikö hänen työnsä kiihdyttäisi ilmastokriisiä. Olemme siinä pisteessä, että jokainen yritys, joka ei aktiivisesti pyri hillitsemään ilmastokriisiä, kiihdyttää sitä. Somevaikuttajatkin voidaan yrittäjinä lukea yrityskategoriaan. “Maailma on muuttunut ja sen pitää näkyä myös siinä, miten yritykset toimivat,” sanoo Finnwatchin ilmastoasiantuntija Lasse Leipola. “Joko yrityksesi tuottaa ratkaisuja ekologisen kriisin ratkaisemiseen tai se on osa ongelmaa.” Voikin pohtia, millä logiikalla someyrittäjä olisi jotenkin eri asia?

En tahdo jättää vaikuttajuutta vain työkseen somevaikuttajina toimivien kontolle vaan lasken vaikuttajiksi ihan kaikki, joilla on somessa tuhansia seuraajia. Muusikot, näyttelijät, urheilijat ja kirjailijat ovat kaikki vaikuttajia, jos heillä on yleisö, joka heitä kuuntelee.

Onko sitten epäreilua vastuuttaa vaikuttajia, jotka kuitenkin ovat myös yksityishenkilöitä, kun samaan aikaan perinteinen media jatkaa ekokriisin pitämistä marginaalissa? Tavallaan kyllä, mutta olisi whataboutismia osoitella sormella vain jotakin toista ongelmaa ja sulkea silmänsä toiselta.

Entäs sitten, jos kuitenkin syö silloin tällöin lihaa? Onko tekopyhää, jos somessa näkyy vain vegeruokia? Entä jos itsekin joskus ostaa pikamuotia, eikö silloin voi ihan hyvin tehdä myös yhteistyötä pikamuotifirmojen kanssa? Tai jos käy ulkomailla, niin eikö siihen ole fiksua yhdistää yhteistyö lentoyhtiön kanssa, jos sellaista mahdollisuutta on tarjottu? Mielestäni siinä on vissi ero, tekeekö asioita ns. omassa elämässään yksityishenkilönä vai saako tekemisestään rahaa. Pointti on se, että jokainen saa ilman muuta elää sellaista elämää, siis nimenomaan yksityiselämää, kuin hyväksi katsoo. Mutta kun kehiin astuu kaupallisuus, rahallinen hyötyminen ja jonkin tuotteen tai asian myyminen, olisi valtavan hienoa, jos jokainen vaikuttaja kirkastaisi arvomaailmansa sekä itselleen että seuraajilleen eikä antaisi rahan olla ensisijainen arvo. Puhumattakaan siitä kokonaisuudesta, siitä elämäntavan ideaalista, jota jokainen somepäivitys rakentaa.

En myöskään pidä kaksinaismoralistisena sitä, jos omalta lautaselta löytyy silloin tällöin lihaa, mutta somessa näkyy pääasiassa kasvisruokia. Voihan asian avata seuraajille ja kertoa rehellisesti, että 

hei, mä en oo täydellinen, mutta teen oman osani ja pyrin parempaan ja yritän inspiroida siihen myös muita. Kulissien takana, siellä privaattielämässä, sorrun tyhmyyksiin, mutta eihän meistä kukaan muutenkaan jaa KOKO ELÄMÄÄNSÄ somessa vaan jokainen valitsee yleisön nähtäväksi aina sen pienen osan todellisuutta, jonka tahtoo näyttää. Niin teen minäkin, joten älkää kauhistuko, jos näätte mut joskus ravintolassa syömässä pihviä tai henkkamaukassa ostamassa alushousuja. Olen valinnut, että somessa haluan olla luomassa uusia normeja, koska se on vähintä, mitä voin vaikuttajana tehdä.

Edelleenkin muistutan ja yritän itsekin muistaa, että me kaikki olemme tällä polulla eri kohdissa. Joku on vasta aloittelemassa matkaa ja joku toinen on jo kulkenut pitkän tien, risukossa rämpien, ehkä samalla tehden perässä tulevien matkasta vähän helpompikulkuisen tai ainakin viitoittamalla tietä oikeaan suuntaan. Vastuullisen vaikuttamisen polulle astuminen voi olla tosi rankkaa. Jos profiloituu vastuulliseksi, saattaa käydä niin, että seuraajat edellyttävät överivastuullisuutta ja jokaiseen lillukanvarteen takerrutaan. Eikä kukaan voi eikä jaksa olla sataprosenttisen vastuullinen. Siispä koitetaan tukea ja tsempata toisiamme tällä matkalla, jos huomataan, että jollakin vaikuttajalla on alkanut kyteä halu muuttaa omaa toimintaa. Ei sammuteta sitä liekkiä heti alkuunsa vaatimalla täydellisyyttä.


Kaikkein isoin ja merkittävin vaikutus voisi olla heillä, joilla on paljon nuoria seuraajia. Nuoret vasta etsivät omaa identiteettiään ja somella on valtava vaikutus siihen, millaista elämäntapaa pidetään tavoittelemisen arvoisena. Nuoret kokevat myös paljon ilmastoahdistusta. Jos nuoret näkisivät, ihan tavallisten vaikuttajien kautta, että ilmastohuoli on jaettu huoli, se voisi lieventää ahdistusta merkittävästi. Itse olen ainakin huomannut, että mitä enemmän ilmastosta puhutaan kaikkialla, sitä vähemmän ahdistaa, koska syntyy vähintäänkin mielikuva, että jotain tapahtuu ilmastorintamalla. Pelkkä puhuminen ja mielikuvat ei tietenkään vielä ihmiskuntaa pelasta, mutta jo henkisen jaksamisen buustaaminen on tärkeää. Ei kukaan jaksa taistella paremman maailman puolesta yksin, epätoivoisena ja asennemaailman vastatuulessa. 

Kun kysyin IG-stooreissa, mitä ajatuksia herättää ilmastokriisi ja somevaikuttaminen,  kommentoivat seuraajani esimerkiksi näin:

“En ylipäätään ymmärrä, miksi ihmiset, joilla on kymmeniä tuhansia seuraajia, harvoin käyttää näkyvyyttään mihinkään hyvään.” 

“Olemme sodassa. Miten siitä voi olla puhumatta?”

“Mun on välillä vaikea ymmärtää, miten kukaan voi olla puhumatta ilmastokriisistä.”

Kysyin, ovatko seuraajieni suosikkivaikuttajat ekosomegenren ulkopuolella ottaneet koskaan kantaa ilmastokriisiin. Yli 700 vastaajasta 62 prosentin vastaus oli “ei”. Erittäin yksimielisiä seuraajani olivat siitä, että jokaisen vaikuttajan pitäisi puhua ilmastokriisistä edes joskus. 1140 vastaajasta 97 prosenttia sanoi, että jokaisen pitäisi aiheesta puhua.

Koska vaikuttajilla on vaikutusvaltaa, nyt jos joskus olisi aika valjastaa se maailman pelastamiseksi! Olisi varmaan hienoa kolmenkymmenen vuoden päästä tehdä someen päivitys, jossa voisi kertoa, että silloin kun 2020-luvun alussa ihmiskuntaa uhkasi lopun ajat ilmastokriisin takia, niin minä päätin käyttää ääntäni ja vaikutusvaltaani, sillä halusin olla osa muutosta, halusin olla rakentamassa parempaa, oikeudenmukaisempaa maailmaa. Sillä minulla oli siihen avaimet, minulla oli yleisö, minua kuunneltiin, minä pystyin vaikuttamaan. Minä tein oman osani, kuten teki miljardit muutkin ihmiset.

Minua ei niinkään kiinnosta, millaiselta some näyttää 30 vuoden kuluttua vaan että kukahan tällaisia päivityksiä tekee 2050-luvulla. Tuskin maltan odottaa.

Kuvat: Rodion Kutsaev ja Karsten Winegeart | Unsplash

Mitä yksi ihminen voi tehdä ilmastokriisin edessä?

Blogikirjoituksen voit kuunnella tästä.

Jos sinä heräsit ilmastokriisin todellisuuteen tuoreen IPCC:n raportin myötä, niin onneksi olkoon! Jos tunnet juuri nyt ahdistusta, pelkoa, epävarmuutta, lamaannusta, surua, suuttumusta, raivoa tai syyllisyyttä, niin hyvä! Tiedän, ei tunnu mukavalta. Olin itse samassa tilanteessa vajaa kolme vuotta sitten, kun IPCC julkaisi yhden raporteistaan. Yöunet menivät, tunsin voimattomuutta, surua ja pelkoa, kun ilmastoahdistus asettui lupia kyselemättä asumaan minuun. Tuntui pahalta katsoa pientä lastani ja miettiä, millaista perintöä – roihuavia metsiä, merenpinnan alle katoavia kaupunkeja, nälkää, vesipulaa, tukahduttavia helleaaltoja ja konflikteja – olimme hänen sukupolvelleen jättämässä. Ja valitettavasti, kuten hyvin tiedämme, nämä eivät ole vain jotain kaukana tulevaisuudessa siintäviä kauhukuvia vaan totisinta totta jo tälläkin hetkellä osalle maapallon väestöstä.

Hänen takiaan mitä vain.

Koska raportin viesti nyt ja silloin on selvä – meillä on valtava kiire, mutta kaikkein pahimpien skenaarioiden välttäminen on vielä mahdollista – koin välittömästi ja voimakkaasti, että minun on tehtävä oma osani. Niin omien lasteni kuin kaikkien maailman ihmisten, muiden lajien ja koko ekosysteemin puolesta. Ei enempää eikä vähempää kuin kaikki, mitä suinkin pystyn. Seuraavana päivänä perustin Instagramiin ilmastoaiheisen tilin ja se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Koska olen itse kokenut, että toiminta auttaa lieventämään ahdistusta ja minulta aina kaivataan konkreettisia vinkkejä siihen, mitä yksi pieni ihminen voi tehdä jättimäisen haasteen edessä, niin haluan jakaa nyt muutaman neuvon, joilla pääset alkuun. Voit aloittaa mistä tahansa osa-alueesta ja toteuttaa neuvoja toistensa lomassa tai etenemällä yhdestä osa-alueesta seuraavaan. Lupaan, että tekeminen ei seuraavien vuosikymmenien aikana tule loppumaan, joten parasta on kääriä hihat ja ryhtyä hommiin saman tien.

Arvomaailman uudelleen järjestely

No niin, hypätään suoraan syvään päähän. Tämä ei tule olemaan se helpoin rasti, mutta tämä on pakollista. Arvomaailman kriittinen reflektointi ei tapahdu hetkessä, vaan se vaatii pitkää ja sinnikästä, usein varsin tuskallistakin oman käyttäytymisen tarkastelua. Arvomaailmaa peratessa tulee törmäämään ristiriitoihin sisäisten arvojen ja ulkoisten toimintamallien välillä. Meistä suurin osa tietää, mitä pitää tehdä, mutta suurin osa ei silti tee yhtään mitään tai tarpeeksi. Ekokriisi on niin kokonaisvaltainen, kaiken olevaisen ylitse vyöryvä haaste, että sitä ei ratkaista pienillä teoilla. Tarvitaan systeemitason muutosta ja asenteiden, normien ja arvojen uudelleenjärjestelyä. Systeemitasolla on irtauduttava jatkuvan kasvun tavoittelusta, koska maapallon rajat ovat tulleet vastaan jo aikaa sitten ja resurssit yksinkertaisesti uhkaavat loppua hyvin pian. Älkää kysykö minulta, miten tämä muutos tapahtuu, sillä se on maailman parhaille taloustieteilijöillekin vaikea kysymys. Yksilötasolla meistä jokainen voi pysähtyä pohtimaan, mitä elämässä oikeasti arvostaa ja mikä on pohjimmiltaan kaikkein tärkeintä. Onko se menestys, materia, ulkoiset puitteet, raha ja ulkonäkö vai voisiko onni löytyä pintaa syvemmältä, ihan elämän perusasioista? Jos uskaltaa alkaa pohtia, mitä onnelliseen elämään lopulta tarvitsee, voi huomata, että ennen merkityksellisenä näyttäytyneet asiat menettävät vähitellen merkitystään. Muodin mukaiset vaatteet, kauneusihanteisiin istuva ulkomuoto, suuri pankkitilin saldo, nouseva uraputki ja sisustuslehtiin sopiva koti saattavat alkaa tuntua toissijaisilta seikoilta, jos tajuaa, että vaakakupissa on jo lähivuosikymmeninä meitäkin hyvinvointivaltion asukkaita uhkaava ruoan ja veden puute ja koko ihmiskunnan tulevaisuus. Tämä muutos on radikaali ja se voi parhaimmillaan tai pahimmillaan laittaa uusiksi koko maailmankuvan. Ammatti-identiteetti tai rakkaat harrastukset voivat joutua kyseenalaistetuiksi. Oma aiempi elämä saattaa alkaa tuntua itsekkäältä ja pinnalliselta. Älä silti soimaa itseäsi. Mennyttä et voi muuttaa, mutta tulevaisuutta voit alkaa kirjoittaa nyt.


Kuluttaminen ja oma hiilijalanjälki

Vaikka vastuullisesta kuluttamisesta puhutaan paljon, ilmastotoimet eivät saa eivätkä voi pelkistyä kulutusvalintoihin. Ei siihen, ostanko sähköauton, luomukosmetiikkaa, kuukupin tai luomupuuvillaisen t-paidan. Kuluttamisen muutos on pieni osa ilmastotoimia, mutta pääpainon pitää olla siinä, että ei kuluteta paremmin vaan vähemmän. Kiertotalouskaan ei ratkaise päästöjen ongelmaa kokonaan, sillä myös kiertotalousteknologiat voivat tuottaa päästöjä. “Tarvitaan radikaali mielenmaiseman muutos, ja se lähtee meistä kaikista”, sanoo aktivisti ja tutkija Oksana Dutchak Maailman Kuvalehden tekstiiliteollisuutta käsittelevässä artikkelissa.

Aku Varamäki kirjoitti juuri hyvin viisaita sanoja Planetaarinen vaatekaappi -Instagram-tilillään: “On miljoona tapaa olla aktivisti, mutta valitettavasti ainoa, jonka moni tuntee, on kuluttaminen. Tässä yksi radikaali keino: Ole tyytyväinen itseesi ja kaikkeen siihen, mitä sinulla jo on!” Asiaa ei voisi juuri paremmin ilmaista. Mainonta yrittää saada meidät kuluttamaan jatkuvasti enemmän luomalla tarpeita, jotka eivät ole tarpeita vaan haluja, ja tuomalla eteemme aina vain hienompia, nopeampia, tehokkaampia, hiljaisempia, isompia, pienempiä, kauniimpia ja vastuullisemmaksi väitettyjä tuotteita, joita me sitten kuvittelemme tarvitsevamme. Älä mene tähän lankaan! Älä edes silloin, kun tuotteen luvataan olevan “kestävää kehitystä tukeva” tai “ympäristöä säästävä”. Me emme tule selviämään ekokriisistä vaihtamalla nykyiset kulutushyödykkeet vihreämpiin versioihin. Kulutuksen on vähennyttävä, etenkin luonnon monimuotoisuuden ja planeetan rajojen näkökulmasta tarkasteltuna.

Voit kuitenkin tehdä kulutussektorillakin paljon. Aloita selvittämällä oma hiilijalanjälkesi Sitran tai Ilmastodieetin laskurilla. Sitran laskuri on suuntaa-antava, Suomen Ympäristökeskuksen Ilmastodieetti tarkempi. Kumpi vaan on hyvä keino selvittää, millaisen hiilijalanjäljen sinun elämäntapasi jättää. Lähtötilanteen selvitettyäsi keskity olennaisiin ja vaikuttaviin tekoihin: asuminen, liikkuminen, ruokavalio sekä tuotteiden ja palveluiden kuluttaminen muodostavat suurimman osan hiilijalanjäljestä. Asu tiiviisti, lämmitä uusiutuvalla energialla jos suinkin mahdollista, pidä asunnon lämpötila talvella alle 21 asteessa. Liiku lihasvoimalla tai julkisilla kulkuneuvoilla. Vältä yksityisautoilua ja lentämistä. Valitse lautasellesi kasviperäistä ravintoa niin usein kuin mahdollista. Aloita vaikka yhdestä ateriasta päivässä tai yhdestä päivästä viikossa. Kun tutustut pikku hiljaa ympäristön kannalta parempiin vaihtoehtoihin ja löydät uusia herkullisia makuja, ei muutoksen tekeminen tunnukaan enää mahdottomalta. Jos rakastat lihaa tai juustoja, säästä ne luksusherkutteluun ja nauti niistä esimerkiksi kerran viikossa. Kuluttamisen suhteen vähemmän on enemmän. Älä osta mitään turhaa paskaa, neuvoo toimittaja ja tietokirjailija Julia Thurén tyhjentävästi. Jos sinulla on lapsia, opeta heille alusta lähtien kestävämpi tapa elää. Näin heidän ei tarvitse myöhemmin oppia pois ylikuluttavasta elämäntavasta.


Itsensä sivistäminen 

Lue ilmastokriisiin liittyviä kirjoja, kuuntele podcasteja, seuraa somessa aiheeseen keskittyviä tilejä. Seuraa ilmastouutisia (kaikki uutiset eivät ole huonoja!) ja ilmastopolitiikkaa. Kuuntele tiedettä, älä salaliittoteoreetikkoja tai ilmastovitkuttelijoita. Juttele ihmisten kanssa. Jokainen päivä on mahdollisuus oppia lisää, ja vaikka tieto usein lisää tuskaa, se myös auttaa tekemään parempia päätöksiä.


Vaikuttaminen 

Juuri nyt on erittäin ajankohtaista vaikuttaa syksyn budjettiriiheen. Hallituksessa istuu puolueita, joille ilmastotoimet eivät ole etusijalla. Siksi on äärimmäisen tärkeää lähettää poliitikoille viestiä, että ilmastotoimia tarvitaan kiireellisesti eikä mikään muu saa ajaa niiden edelle. Ole yhteydessä sähköpostilla, puhelimitse tai somen kautta erityisesti ilmastotoimia jarruttavien hallituspuolueiden edustajiin (keskusta, RKP ja demarit) ja kannusta myös muiden puolueiden edustajia pitämään ilmastoasiat prioriteettilistan kärjessä. On selvää, että lobbarit pitävät eturyhmiensä puolia, joten vastavoimana tarvitaan myös kansalaisten ilmastotoimia vaativaa viestiä. Vaadi kotikuntasi päättäjiä, kansanedustajia ja europarlamentaarikkoja tekemään ilmaston eteen enemmän ja nopeammin.

Vaikutatko sinä mieluiten kirjoittamalla, laulamalla, maalaamalla, luennoimalla, somettamalla, istumalla Elokapinallisten kanssa kadunvaltauksessa tai järjestämällä jonkin tempauksen? Valitse se väylä, joka tuntuu itselle luontaisimmalta. Lisäksi allekirjoita aloitteita. Tue järjestöjen työtä rahallisesti tai antamalla aikaasi. Jaa somessa ilmastoaiheista sisältöä. Kirjoita mielipidekirjoituksia. Anna yrityksille palautetta. Nosta ilmastokysymyksiä sinnikkäästi esiin omalla työpaikallasi, koulussa, harrastusryhmässä, taloyhtiössä, perheessä ja ystäväpiirissä. Lisää vaikuttamistapoja löydät Ilmastotoiminnan verkkosivuilta.


Verkostoituminen

Etsi ympärillesi samanhenkisiä ihmisiä. Verkostoidu työpaikalla, vapaa-ajalla, puoluepoliittisesti, somessa tai järjestöissä tai vaikka kaikissa niissä. Tutkaile esimerkiksi somessa, millaisia vaihtoehtoja verkostoitumiseen ja järjestäytymiseen on tarjolla ja kokeile, mikä tuntuu omalta tavalta. Yksin huutaessa ääntä on vaikea saada kuuluville, mutta isosta joukosta lähtee jo huomattavasti enemmän ääntä. Järjestäytymisessä on voimaa! 


Muista omat resurssit

Vaikka jokaisen on tärkeää toimia, ensisijaisesti muutosta vaatimalla ja omia arvoja ja asenteita pohdiskellen, niin itseään ei pidä uuvuttaa taakan alle. Meillä jokaisella on omat yksilölliset lähtökohdat ja myös jaksamisen ja pystymisen rajat. Ilmastotoimet eivät ole kilpailu siitä, kuka tekee eniten ja täydellisimmin. Pidetään huolta omasta jaksamisesta, annetaan vertaistukea, kuunnellaan, tehdään yhdessä. Ei masennuta omista huonoista valinnoista ja yritetään olla syyttelemättä muita (tämä on itselleni vaikeaa). Toisin kuin päättäjillä, yksityishenkilöinä meillä on lupa pitää vapaata ilmastokriisin ajattelusta ja ilmastotoimista. Sen sijaan paineen päättäjien ja yritysten suuntaan on kasvettava, mutta se tapahtuu juuri aiemmin mainittujen osa-alueiden kautta, yhdessä, toistemme taakkaa jakaen. Käännetään katse omasta navasta ulospäin, vähennetään minä-minää ja lisätään we can do it -asennetta. WE CAN DO IT!

Lisää arvojen ja asenteiden ravistelua erityisesti matkailuun liittyen voit lukea täältä.

Oman hiilijalanjälkeni pienentämisprojektista olen kirjoittanut tänne.

Kuluttamista käsittelee kirjoitukseni Tuomittuja kuluttamaan.

Yksilönvalintojen ja rakenteiden suhdetta olen pohtinut täällä.


Pääkuva: Rod Long | Unsplash

Hyttystorjuntalaitteet – nerokas keksintö vai silkkaa hölmöyttä?

Tämän blogitekstin voit myös kuunnella.

Ah, kesä ja kärpäset!

Epäkaupallinen antimainos // Thermacellit sun muut

Kesä toi iloksemme auringon ja lämmön, mutta samalla saapuivat riesaksemme kaiken maailman ärsyttävät öttiäiset. Inhotuimman ötökän kärkipaikkaa taitaa Suomessa pitää iki-inhottava, inisevä verenimijäystävämme hyttynen. Markkinarako ei ole jäänyt huomaamatta ja niinpä kauppojen hyllyille onkin taas kasattu hyllymetreittäin kovasti suosiotaan kasvattavaa Thermacell-hyttystorjuntalaitetta ja muita vastaavia vekottimia, jotka lupaavat kesän ilman ininää ja paukamia. Laite tietysti myy kuin häkä, koska kukapa ei hyttysiä vihaisi! Ajatuskin mökkeilystä ja retkeilystä ilman raivostuttavaa ininää ja yötä päivää kutisevia paukamia tuntuu taivaalliselta.

Mutta! – niin, kaikkeen hyvään taitaa aina kuulua se mutta – hyttysten torjunnassa on ilmeisten plussien lisäksi monia miinuspuolia.

Thermacell-laite väittää olevansa hyttystorjuntalaite, mutta todellisuudessa se on hyttystentappolaite. Hyttyset taas ovat hyönteisiä eikä laite erittele, minkä hyönteisen keskushermoston se lamauttaa, joten itse asiassa laite on hyönteistentappolaite. Vaikka laite toimii vain paikallisesti pienellä alueella ja sen luvataan olevan täysin turvallinen, ei laitteen sisältämää hermomyrkkyä pralletriiniä (tai joissain laitteissa käytettävää d-alletriiniä) ole tutkittu kovinkaan paljon. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin viime kesänä näin: “Valmisteet on luokiteltu Suomen kemikaalilain mukaan turvallisiksi, mutta niiden tehoaineista ollaan parhaillaan tekemässä tarkempaa arviointia EU-tasolla, kertoo ylitarkastaja Hannu T. Mattila Turvallisuus- ja kemikaalivirastosta. “Näistä kahdesta pralletriini on tutkimusten mukaan terveydelle hieman turvallisempi [kuin d-alletriini]”, Mattila sanoo. “Voi käydä niinkin, että tehoainetta ei biosidiasetuksen mukaan voidakaan hyväksyä, ja valmisteet pitää poistaa markkinoilta siirtymäajan jälkeen”, Mattila jatkaa.”

Eli toisin sanoen tällä hetkellä hyttystorjuntalaitteet sisältävät aineita, joiden turvallisuus on vielä epäselvä ja saattaa olla, että tulevaisuudessa niitä ei välttämättä saakaan myydä. Kuulostaako järkevältä? Tuntuuko turvalliselta? Itse huutelisin varovaisuusperiaatteen perään: jos tuotteen turvallisuudesta ei ole takeita, voisiko sitä olla myymättä, kunnes turvallisuus on varmistettu? Asiantuntijat myös sanovat, että karkottimen vieressä istuminen tai mukana kantaminen ei välttämättä ole suositeltavaa. Laitteen käyttöohjeissa myös neuvotaan siirtämään pois tai peittämään tiloissa oleva ruoka. Jotain kertoo sekin, että sisätiloissa käytettäviä, verkkovirralla toimivia hyttyskarkottimia ei suositella käytettäväksi alle 3–vuotiaiden lasten ja raskaanaolevien läsnäollessa. Näissä toki vaikuttava aine on eri, mutta tämä oli se seikka, joka sai minut alunperin tutkimaan tarkemmin näitä hyttysmyrkkyjä.

Lemmikit – ja kaiken järjen mukaan myös pienet lapset – on syytä pitää etäällä ulkotiloissakin käytettävistä hyönteismyrkyistä. Maaseudun Tulevaisuudessa kerrottiin Suomessa sattuneesta tapauksesta, jossa koira oli nuuhkaissut hyönteistorjuntalaitetta. Nuuhkaisun jälkeen koira oli alkanut voida pahoin, oksennella ja kouristella. Voimakkaat oireet menivät nopeasti ohi, mutta koira oli voimaton pitkän aikaa. 

Thermacellin pakkauksen käyttöohjeissa mainitaan, että tuotetta ei saa käyttää kukkivien kasvien läheisyydessä. Näytä minulle kesämökki tai pihapiiri, jossa ei ole kukkivia kasveja! Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes on viime kesänä Twitterissä sanonut, että tänä vuonna kaikissa hyttystorjuntalaitteissa tulee olla merkintä “Vaarallista mehiläisille”. Sellaista merkintää en kuitenkaan myynnissä olevista Thermacelleistä löytänyt. Sain Twitterissä Tukesilta vastauksen, että merkintä on päivitetty syksystä 2020 eteenpäin kaikkiin pakkauksiin, mutta myynnissä voi vielä olla vanhempia eriä, joissa merkintää ei ole. Vaikkei pakkauksessa siis niin lukisi, ovat hyttysmyrkyt myrkkyä ihan kaikille hyönteisille.

Luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on hiljalleen nousemassa ilmastokriisin veroiseksi huolenaiheeksi, kun biodiversiteetin merkitys on ymmärretty. Tänäkin vuonna on jo useaan otteeseen uutisoitu yhä pahenevasta hyönteiskadosta. Sensaatiohakuisilta kuulostavat otsikot huutavat, että jos pölyttäjät kuolevat sukupuuttoon, kuolee myös ihmiskunta. Moni on aiheesta huolissaan ja syystäkin. Ihmiset ovat kilvan ryhtyneet pörriäistenpelastuspuuhiin. Hyönteishotellien nikkarointi, niityn perustaminen ja nurmikon leikkuun vähentäminen on ollut monen to do -listalla kuluvana ja menneenä vuonna. Samaan aikaan tyhjennämme kuitenkin kauppojen hyllyt hyönteismyrkyistä. Aika hassua, mutta näin ristiriitaisesti ihminen toimii. Luonnon etua ajatellaan yhtäällä, mutta toisaalla se unohdetaan täysin. Tiesitkö muuten, että myös hyttyset toimivat pölyttäjinä?

Ihmisen pyrkimykselle hallita luontoa ei näy loppua. Luonto joutuu yhä ahtaammalle ja lopulta siitä kärsivät kaikki.

Tukes muistuttaa nettisivuillaan, että hyönteiset ovat tärkeä osa ympäristömme monimuotoisuutta ja oleellisia ekosysteemimme toiminnan kannalta. Hyönteismyrkkyjen vaikutukset eivät rajaudu torjuttavaan lajiin vaan myrkky vaikuttaa kaikkiin käsittelyalueen hyönteisiin. Hyönteisten torjuntaa on siis aina harkittava tarkkaan. Kun pyrkimys on eliminoida hyttyset, tullaankin tuhonneeksi samalla myös muut hyönteiset, jotka yhteistuumin toimivat pölyttäjinä ja hajottajina, ehkäisevät haitallisten vieraslajien leviämistä, parantavat maaperää ja ovat tärkeä ravinnonlähde muun muassa linnuille, lepakoille ja sammakoille. Kävin läpi jo tapahtumaketjun, jossa ihminen hyönteismyrkyillä ja -ansoilla hävittää hyönteiset jonkun pienen ja suositun mökkijärven rannoilta. Hyönteisten vähentyessä myös linnut ja muut hyönteisiä syövät eläimet vähenevät kyseiseltä alueelta. Yksi hömötiaispesue popsii suihinsa vuoden aikana kymmenen kiloa hyönteisiä, joista osa on hyttysiä, kertoo Kainuun ELY-keskuksen vieraslajikoordinaattori Reima Leinonen Helsingin Sanomissa. Ajatuskulussani muutaman vuoden kuluttua tarkemmat tutkimukset osoittavat nykyiset hyönteismyrkyt vaarallisiksi ja niiden käyttö kielletään. Hyttyset alkavat taas runsastua, koska ne ovat kuitenkin hyviä lisääntymään. Etenkin kun siellä mökkijärvellä ei enää ole niille luontaisia vihollisia entisessä määrin. Sittenpä onkin mökkeilijä pulassa, kun pitäisi taas pärjätä hyttysparvien kanssa ilman thermacellejä!

Think globally, act locally sanotaan kun tarkoitetaan, että luonnon monimuotoisuuden puolesta tehtävät toimet tehdään nimenomaan paikallistasolla. Meidän kaikkien kotipihoilla ja kotikunnissa. Kuitenkin oman mukavuuden nimissä paikallisen tason tekojen merkitys sivuutetaan. Hyvin ristiriitaiselta kuulostaa Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön professorin Ilari Sääksjärven lausunnot Kuluttaja-lehden artikkelissa. Siinä Sääksjärvi toisaalta sanoo hyttysten olevan monelle eliöryhmälle tärkeää ravintoa ja hyttystorjunnan vaikuttavan lähialueen hyönteissyöjälintujen ravinnon määrään ja sitä kautta niiden elämään. Toisaalta hän heti perään toteaa vaikutuksen olevan melko paikallinen ja arvelee, että laitteen vaikutuksesta pihapiirin biodiversiteettiin ei tarvitse olla huolissaan. Kyseisessä artikkelissa käsiteltiin Mosquito Magnet -hyttysansaa. Professori kuitenkin toteaa laitteiden suosion heijastelevan ihmisten luontosuhteen muutosta ja peräänkuuluttaa sopeutuvaa rinnakkaiseloa muiden lajien kanssa.

Vesistöjen lähellä täytyy hyttysmyrkkyjen kanssa olla erityisen tarkkana. Pralletriini ja muut hyönteismyrkyt ovat erittäin myrkyllisiä vesieliöille ja aiheuttavat vesistöön joutuessaan pitkäaikaisia haittavaikutuksia. En tiedä, minkälaisia, enkä ehkä välitäkään tietää. Sanon vain, että muistakaa, ettei torjunta-aineita saa ikinä missään tilanteissa päätyä vesistöihin.

Hyönteismyrkkyjen pakkauksista löytyy tämä merkintä, joka kertoo tuotteen olevan erittäin myrkyllistä vesieliöille.

Jokaisella luontokappaleella on paikkansa ekosysteemissä ja ravintoketjussa, olivat ne ihmisen näkökulmasta kuinka ärsyttäviä tahansa. Tämä yhtäkkiä herännyt innostus hävittää hyttyset kertoo paljon ihmisen luontosuhteesta. Kaikkea, mitä ympäröivässä luonnossa voidaan suinkin pyrkiä hallitsemaan, taatusti yritetään valjastaa ihmisen ohjailtavaksi. Minä jään miettimään, onko siitä koskaan seurannut mitään hyvää, kun ihminen on ruvennut sorkkimaan luonnon tasapainoa.


Edit. Koska kirjoitus on saavuttanut hurjan suosion, lisään vielä muutaman hyödyllisen linkin kiinnostuneille!

Metsähallituksen ohjeet luonnossa liikkujalle hyönteisten torjuntaan liittyen

Tukesin ohjeistus hyönteiskarkotteiden käytöstä

Erä-lehden artikkeli hyönteismyrkkyjen käytöstä luonnossa liikkuessa

Luonnonvarakouluttaja Tiia Saveliuksen blogikirjoitus hyönteismyrkyistä erityisesti luontoalan ammattilaisen näkökulmasta

Tuomittuja kuluttamaan?

Tämän blogitekstin voit kuunnella tästä.

Vuosittain huhtikuun alkupuolella vietetään Suomen ylikulutuspäivää. Kun vuodesta on kulunut vasta reilu neljäsosa, olemme laskennallisesti käyttäneet loppuun oman osamme maapallon luonnonvaroista. Tänä vuonna koronaepidemia siirtänee päivämäärää hiukan eteenpäin, mutta tarkkojen laskelmien tekeminen on tässä vaiheessa vuotta mahdotonta. Näin ollen Earth Overshoot Day on määrittänyt Suomen ylikulutuspäiväksi vuonna 2021 huhtikuun kymmenennen päivän.

Uutiset kertovat säännölliseen tahtiin valtionvelan hälyttävästä kasvusta, mutta paljon sitä vakavampaa uhkaa, luontovelkaa, ei käsitelty valtamedioissa viikonloppuna ylikulutuspäivästä huolimatta lainkaan. Luontovelkaa ei voi kuitata rahalla vaan se maksetaan peruuttamattomilla vahingoilla, ihmishengillä ja iäti menetetyillä eliölajeilla, luonnonvaroilla, jotka eivät uusiudu meidän elinaikanamme tai enää koskaan.

Me suomalaiset olemme ylikulutuksen mestareita. Kulutamme kuin meillä olisi käytössä 3,8 maapalloa. Jatkuvasti rohmuamme yhteisiä, rajallisia luonnonvaroja moninkertaisesti enemmän kuin planeetan rajat sallisivat. Koko maapallon ylikulutuspäivä on elokuussa, mikä sekin on liian aikaisin, mutta globaalilla tasolla me suomalaiset olemme joukko onnekkaita paskiaisia, jotka sattuivat syntyessään saamaan lottovoiton ja ottavat siitä todella kaiken irti, myös sen jälkeen kun viimeinenkin voittoeuro on jo aikaa sitten tuhlattu.

Meidän kaikkien, niin yksilöiden kuin valtioidenkin, on yksinkertaisesti pakko saada kulutuksemme kestävälle tasolle. Rajallisella planeetalla ei voi toteuttaa rajatonta kasvua, vaikka uutisotsikot kilpaa huutavatkin talouskasvua ja hehkuttavat kulutuksen piristysruiskeista, joita kieli pitkällä odotetaan pandemian hellittäessä. Maapallon kantokyvyllä on rajat eikä niitä voi loputtomiin venyttää. Holtiton kulutus on saatava kuriin. Ainoa mahdollinen tie on kohti hiilineutraaliutta ja siitä vielä hiilinegatiiviseksi. Hiilinegatiiviselle planeetalle ei mahdu ylikulutusta.

Kun puhutaan kuluttamisesta, katse kääntyy tietysti syylliseen. Missä on kuluttaja, joka on tästä ylikulutuksesta vastuussa? Aika moni kulutustavara on made in China, joten osoitammeko syyttävän sormen Kiinaan? Tuottaahan Kiina valtavan määrän päästöjäkin. Syyllistä on kuitenkin tällä kertaa etsittävä lähempää. Yritysten voiton maksimointi, kuluttajien halu maksaa mahdollisimman vähän ja globaalin markkinatalouden lainalaisuudet ovat johtaneet siihen, että suomalaisten (ja muiden rikkaiden, suuripäästöisten, paljon kuluttavien teollisuusmaiden) päästöistä ja luontohaitoista iso osa on ulkoistettu Kiinaan ja muihin Aasian maihin. Kun ostamme ulkomailla tuotettuja hyödykkeitä, lasketaan päästöt tuottajamaan päästöihin. Todellisuudessa Suomen kulutusperustaiset päästöt ovatkin 33 prosenttia suuremmat kuin maakohtaisesti lasketut päästöt. Aiheesta kannattaa lukea kaksi erinomaista artikkelia:

Finnwatch: Kiina ja Intia tupruttelevat kivihiiltä ilmaan – kenen syy?

Maailman Kuvalehti: Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?

Vaikka me emme voi omasta ylikulutuksestamme syyttää Kiinaa, Intiaa tai muuta ulkopuolista tahoa, ei syyllisyyden viittaa pelkästään yksilön vastuullekaan pidä laskea. Paljon on kiinni rakenteista, normeista ja ylipäätään siitä kulttuurista, jonka keskelle olemme syntyneet ja kasvaneet. Osa kulutuksesta on sellaista, mitä yksilön on vaikeampi itse vähentää ja osaan taas on helppo itse vaikuttaa. Osa vaatii enemmän kyseenalaistamista ja vaivannäköä, osa on vain pienestä viitseliäisyydestä kiinni. Esimerkiksi sellainen omaa kulutusta koskeva periaatepäätös, että päättää olla ostamatta mitään uutta selvittämättä ensin, voisiko kyseisen tuotteen löytää käytettynä, on hyvin helppo tehdä. Tai että päättää olla ostamatta uutta parempaa tuotetta, jos edellinenkin on vielä ehjä ja toimiva. Samoin vaikkapa maitotuotteiden vaihtaminen kasvipohjaisiin tuotteisiin yksi kerrallaan on helppo, pieni teko, joka ei mullista tai hankaloita arkea. Listaan voisi lisätä sähkösopimuksen päivittämisen uusiutuvaan sähköön, kauppakassin vaihtamisen kestoversioon ja lyhyiden matkojen liikkumisen lihasvoimin. Jo nämä esimerkit osoittavat, kuinka suuri osa kulutuksestamme on melko helposti vaihdettavissa pienemmän kulutuksen versioon.

Iso osa kulutuksestamme on markkinoinnin ohjaamaa. Varmaan aika moni tunnistaa sen tunteen, kun näkee ihanan vaatteen, joka herättää pakko saada -reaktion. Jos pysähdyn pohtimaan, mitä siellä tuntemuksen takana on, löydän ehkä tyytymättömyyttä, tylsistymistä, kateutta tai itsetunto-ongelmia. Paljon liittyy statukseen ja identiteettiin. Uudet urheiluvaatteet ostetaan sille sporttiselle minälle, joka halutaan olla. Muodinmukainen asuste ostetaan sille minälle, joka tahtoo näyttää olevansa tietoinen trendeistä. Hienompi auto ostetaan sitä naapuria varten, jolle halutaan näyttää olevansa menestynyt. Balille matkustetaan, koska halutaan laittaa someen hienoja valokuvia. Lapsille ostetaan muotivaatteita ja kauniita puuleluja, koska halutaan todistella hyvää vanhemmuutta. Ja näitä heikkoja kohtia mainonta osaa hyödyntää. Yhtäkkiä meille tuleekin tarve saada parempi auto tai uudet urheiluvaatteet. Nykypäivänä myös somella on samankaltainen ja ikäryhmästä riippuen jopa isompi voima kuin mainonnalla.

Usein sanotaan, että aineeton kulutus on vastuullisempaa kuin materian ostaminen. Myös aineeton kulutus voi kuitenkin olla ylikulutusta. Kodin lämmittäminen yli suositellun lämpötilan on aineetonta kulutusta, mutta hyvä esimerkki turhasta kuluttamisesta. Lyhyiden matkojen kulkeminen autolla voidaan ehkä laskea myös tähän aineettoman kulutuksen kategoriaan, vaikka polttoaine on toki fyysinen hyödyke. Jätteiden kierrättämättä jättäminen on mielestäni vain laiskuutta ja kuuluu ehdottomasti tähän aineettomaan ylikulutukseen. Kun jätteet jätetään lajittelematta, hukataan arvokkaita raaka-aineita, joita voisi kierrättää uudelleen käyttöön. Lihan ja maitotuotteiden syöminen on valtavan iso osa luonnonvarojen ylikulutusta. Fyysinen hyödyke sekin, mutta tietenkään naudanlihakilon versus härkiskilon luonnonvarojen kulutus ei ole niin konkreettisesti nähtävissä kuin vaikkapa se, ostanko uuden vaatteen vai jätänkö ostamatta.

Ehkä älyttömintä turhaa kuluttamista on ns. Kiina-krääsän ostaminen. Tuotteet ovat harvoin hyvälaatuisia, voivat olla jotain ihan muuta kuin mainoskuva on antanut olettaa ja turvallisuuskin on vähän niin ja näin. Todella turhaa kulutusta on myös kaikki ostaminen, joka tapahtuu vain mielihalusta tai vain halvan hinnan takia. Myönnän, olen “entisessä elämässäni” sortunut useammankin kerran. 

Kuva: Justin Lim | Unsplash

Kuten sanoin, olen sitä mieltä, että kaikkea syytä ei tule vierittää kuluttajan niskoille. Mutta en myöskään näe järkeä siinä ajattelussa, että en lopeta yletöntä lentelyä/pikamuodin ostamista/Kiina-krääsän tilaamista, ellei niitä kielletä/ellei rakenteet muutu. Meillä kaikilla on oma vastuumme ylikulutuksen kitkemisessä. Se vaatii omien tapojen ääreen pysähtymistä, tottumusten tarkastelua, itsehillintää ja ehkä myös arvomaailman kirkastamista. Jo mielihalujen lykkääminen auttaa. Kun uutta tavaraa ei ostakaan vielä tänään vaan päättää nukkua yön yli tai harkita asiaa uudelleen ensi viikolla, voi huomata, että tarve ostaa meni ohi – eikä se edes ollut tarve alunperinkään.

Ulkoapäin tulevaa säätelyä esimerkiksi verotuksen muodossa toivoisin muun muassa lentämiseen ja eläinperäisiin tuotteisiin. Luonnonvarojen kulutusta hillitsisi ja muutosta kohti uudenlaista kestävämpää ruoantuotantoa ja ruokavaliota ohjaisi se, että julkisissa ruokapalveluissa siirryttäisiin yksinomaan kasvipohjaiseen ruokaan. Jos lentämisen hinta olisi se, mitä sen kuuluisi olla ilman polttoaineverohelpotuksia, se näkyisi ei-välttämättömän lentämisen vähenemisenä. Jos pikamuotikoltun hinnasta oikeudenmukainen osuus menisi vaatteen ompelijalle, se ei edes nostaisi vaatteen hintaa merkittävästi. Jos vaatteen ympäristöhaitat näkyisivät hintalapussa ja materiaalien pitäisi olla kierrätettäviä, voisi sillä olla jo hieman enemmän merkitystä.

Haluaisin nähdä yhteiskunnan, jossa jatkuva kuluttaminen ja uuden ostaminen ei olisi normi. Jossa kaduilla voisi kulkea, bussissa istua, lehteä lukea, radiota kuunnella ja ihmisiä tavata ilman, että meille jatkuvasti luodaan tarpeiksi naamioituja ostohaluja. Ilman, että on jatkuvasti aktiivisesti ponnisteltava näitä ulkoapäin taitavasti luotuja “tarpeita” vastaan.

Nyt kun olen saarnannut turhasta kuluttamisesta, mietitäänpä vielä hetki, voiko olla olemassa kestävää kuluttamista. Kestävä kulutus tapahtuu aidosta tarpeesta. Kestävä kulutus kohdistuu eettisesti ja ekologisesti vastuullisiin tuotteisiin tai palveluihin. Kestävä kulutus ei kohdistu kertakäyttöisiin tuotteisiin. Jos haluat hemmotella itseäsi, tee se leikkokukkien tai uuden tavaran sijaan ilmastokestävästi kasvisruoalla. Kokkaa itse tai hae ravintolasta, ihannetapauksessa omaan rasiaan. Jos välttämättä haluat palkita itseäsi tavaralla, osta jotain kestävää ja kierrätettävää/kierrätettyä. Kirja, lehtitilaus, vaatelainaamon jäsenyys tai pitkään himoitsemasi vaate nettikirppikseltä.

Tämä Instagramissa julkaisemani kuva pitää sisällään aika hyvän ohjenuoran kaikkeen kulutukseen liittyen.

Kun puhutaan kulutuksesta, ei voida välttyä kuluttaja-sanan käyttämiseltä. Oi kuinka inhoankaan tuota termiä, joka pelkistää kansalaisen roolin kulutusyhteiskunnan oravanpyörässä juoksevaksi rahankäyttäjäksi. En siis kovin mielelläni puhuisi ihmisistä kuluttajina, mutta aina sitä ei voi välttää. Ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin kuluttaja ja kuluttamalla ei myöskään maailmaa pelasteta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että vastuullisinta ja vihreintä kuluttamista on kuluttaa vähemmän. 

Meidän yksilöiden tulee myös muistaa mittakaavat. On turha syyllistää itseään pienistä asioista. Minua aina turhauttaa, kun ympäristöteot typistyvät kierrättämisen ympärille. Kierrätys on jotenkin vieläkin yleisesti ekoteoista se, jota pidetään ekoihmisen mittana. Jos kierrätät, olet ekologinen. Jos et kierrätä, olet piittaamaton ympäristön tuhoaja. Tosiasiassa kuitenkin kierrätyksen merkitys ekologisissa elämäntavoissa tai yksilön hiilijalanjäljessä on lähes häviävän pieni. Olisikin jo aika unohtaa kierrätyskeskeisyys ja nostaa keskiöön oikeasti vaikuttavien tekojen pyhä kolminaisuus: asuminen, liikkuminen ja ruokavalio. Kierrätys on jees ja kivaa ja minulle ainakin itsestäänselvää, mutta todelliset vaikutukset kulutukseen ja päästöihin tulevat ihan muualta. Jos asuu suht pienesti, lämmittää talonsa uusiutuvalla energialla, pitää huonelämpötilan kohtuullisena, käyttää liikkumiseen mahdollisimman vähän fossiilisia polttoaineita eli suosii lihasvoimaa ja joukkoliikennettä sekä syö kasvipohjaisesti, niin näillä teoilla saavutetaan monikymmenkertaiset säästöpäästöt kierrätykseen verrattuna.

Koska asumme valtiossa, jonka ylikulutuspäivä on jo huhtikuun alussa, meidän jokaisen on syytä pohtia omaa kulutusta kriittisesti. Muistettava kuitenkin on, että pienellä vaikuttajalla on pieni vastuu, isoilla vaikuttajilla iso vastuu. Suuret muutokset tulee tehdä ennen kaikkea valtion, kuntien ja yritysten tasolla, mutta meitä kaikkia tarvitaan sen muutoksen kirittämisessä.

Aiheesta lisää voit lukea täältä https://www.lily.fi/blogit/ekotoimii/ylikulutuspaiva-yksilon-mahdollisuudet-globaalin-kriisin-keskella/ tai täältä https://www.sitra.fi/artikkelit/kymmenen-vinkkia-vahan-kestavampaan-kulutusjuhlaan/

Vanhemmuus ekokriisin aikaan

Tämän blogitekstin voit myös kuunnella.

Tyrannosaurus rex, ornitomimus, seismosaurus, albertosaurus, argentinosaurus, diplodocus, stegosaurus, giganotosaurus, allosaurus, chirostenotes, ouranosaurus, pentaceratops, protoceratops, corithosaurus, pachycephalosaurus, stygimoloch, stegoceras, utahraptor, bracchiosaurus, coelophysis, parasaurolophus, triceratops, pteranodon, patagotitan, giraffatitan, nigersaurus, plateosaurus, latenivenatrix, edmontonia, euplocephalus, kentrosaurus, quetsalcoatlus, baryonyx, megalosaurus, microraptor. (Kirjoitusasut eivät välttämättä ole aivan oikein.)

Nyt neljävuotias esikoiseni osasi kolmevuotiaana luetella yli 30 dinosauruslajia ja dinokirjoja luetaan yhä edelleen ahkerasti. Olemme puhuneet lukuisia kertoja dinosaurusten sukupuutosta ja harmitelleetkin, ettei dinosauruksia ole enää olemassa. Kymmeniä miljoonia vuosia sitten viides sukupuuttoaalto hävitti dinosaurukset maapallolta. Lapseni ei vielä tiedä, että me elämme paraikaa kuudennen sukupuuttoaallon keskellä.

Ekokriisin keskellä eläminen ei ole henkisesti helppoa. Mitä enemmän tietoa ekokriisistä on, sitä synkempi varjo tulevaisuuden edessä tuntuu roikkuvan. Yhdeksästä planetaarisesta rajasta jo neljä – sukupuuttotahti, metsäkato, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus sekä typen ja fosforin kierto – on jo ylitetty. Koska etenkin luonnon monimuotoisuus ja ilmaston lämpeneminen ovat niin monitahoisia asioita ja koostuvat monesta osasesta, ei tulevaisuuden tapahtumaketjujen ennustaminen ole helppoa. Itse asiassa se on monelta osin mahdotonta jopa alan parhaille tutkijoille. Kukaan ei tiedä, millaiselta maailma näyttää vuoden 2050 jälkeen, olemmeko saavuttaneet ilmastotavoitteet ja onko luontokato saatu pysäytettyä. Sen verran voidaan varmaksi sanoa, että ilmasto tulee jatkamaan lämpenemistään vielä vuosikymmeniä ja sillä tulee olemaan suuria inhimillisiä, ekosysteemisiä ja taloudellisia seurauksia. Kehityksen suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, mutta se vaatii radikaaleja toimia välittömästi ja kaikilla tasoilla. Kaikki vastuu ei missään tapauksessa ole yksilöiden harteilla, mutta yksilöt eivät myöskään ole vapaamatkustajia, sillä jo äänestyspäätöksistä ja kulutusvalinnoista lähtien moni asia ei muutu ilman kansalaisten aktiivisuutta.

Vanhemmuus on valintojen viidakossa rämpimistä, jatkuvia tietoisia ja tiedostamattomia päätöksiä, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun ja kehitykseen. Jotkut seuraukset ovat välittömiä ja toiset rakentavat lapsen minäkuvaa ja arvomaailmaa vuosia kestävän kasvatustyön myötä eikä suoria vaikutuksia välttämättä näe ennen lapsen aikuistumista ja itsenäistymistä. Ihan jo tavallinen mukavaksi ja empaattiseksi ihmiseksi kasvattaminen vaatii vanhemmilta sinnikästä työtä ja omien kasvatusmallien pohdiskelua, vahvuuksien ja heikkouksien reflektointia. Lisääpä tähän ekokriisitietoisuus, muuttuvaan ympäristöön sopeutuminen ja vallitsevien normien kyseenalaistaminen – siinäpä onkin jo kasvattajalle suota tarvottavaksi.

Jokainen vanhempi haluaa varmasti taata lapselleen parhaat mahdolliset lähtökohdat hyvään, onnelliseen elämään. Harvalle on väliä, tuleeko lapsesta lääkäri tai juristi – tärkeintä on, että lapsi saa elää onnellisen lapsuuden ja löytää aikuisena oman paikkansa maailman siitä sopukasta, jossa hän voi olla onnellinen. Miten siis kasvattaa lapsi muuttuvaan maailmaan, antaa hänelle parhaat mahdolliset eväät elämään, jonka puitteet ovat meille kaikille vielä tuntemattomia?

Kun yritän parhaani mukaan noudattaa vastuullista elämäntapaa, on lasten saamisen myötä lukuisia päätöksiä katsottava erityistä tarkempien ekokiikarien läpi. Onko väestönkasvu kestävää ja mikä on minun roolini siinä? Millaiseen kuluttamisen ja ostamisen tapaan lapseni kasvatan? Millaiseen vapaa-ajanviettoon ja lomailukulttuuriin lapsemme tottuvat? Tottuvatko he käyttämään julkista liikennettä vai kulkemaan omalla autolla tai polkupyörällä? Oppivatko he tuntemaan empatiaa ihmisten lisäksi muunlajisia eläimiä kohtaan? Kokevatko he taakkana sen, että ovat päiväkotiryhmänsä ainoita kasvissyöjiä? Mitä sitten, jos kirppisvaatteet eivät jossain vaiheessa enää kelpaa, kumpi joustaa, minä vai lapset? Suostuvatko he asumaan isompinakin yhteisessä huoneessa, jos kodissamme ei ole molemmille omia huoneita? Harmittaako heitä, jos luokkakaverit lomailevat jouluna Thaimaassa ja me käymme vain isovanhemmilla Pohjois-Pohjanmaalla? Oppivatko he avoimiksi ja muita kulttuureja ymmärtäviksi, vaikka emme matkustaisi ikinä toiselle puolelle maapalloa? Uskaltavatko he puolustaa omia ja perheemme valintoja myös kouluikäisinä vai tuleeko heille vastareaktio vastuullista elämäntapaa kohtaan? Auttaako roskien kerääminen luomaan kunnioittavaa luontosuhdetta? Oppivatko lapset hyväksymään perusteluksi uusien tavaroiden ostamatta jättämiselle sen, että maapallo ei yksinkertaisesti kestä jatkuvaa uuden ostamista? 

Kaunissaaressa kesällä 2020

Minusta tuntuu, että vanhemmuudesta on jossain määrin tullut projekti, yksi monista ihmiselämän suorituksista, joka täytyy vetää maaliin viimeistä piirtoa myöten täydellisesti – vaikka kaikki tietävät, että täydellinen suoritus on absoluuttinen mahdottomuus. Ja vaikka tiedetään, että vanhemmuutta ja kasvatuksen onnistumista ei mitata millään ulkoisilla mittareilla, kuten lapsen omistamien kehittävien lelujen määrällä, uusimman lastenvaatedropin pipolla sesongin trendivärissä tai sillä, missä iässä lapsi oppii lukemaan, tuntuvat nämä ulkoiset seikat vievän vanhempia kuin pässiä narussa. Ja onhan se luonnollista ja inhimillistä, että omalle lapselle halutaan parasta. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, mikä oikeasti on lapsen paras?

Paljon edellä mainittuja seikkoja enemmän ja kauaskantoisempia päätöksiä jää näkymättömiin ja usein myös tietoisen pohdinnan ulkopuolelle. Miten kasvatetaan terve ja maapallon kantokyvyn kannalta kestävä tavarasuhde, minkä verran ja mihin ikään asti vanhempi voi päättää esimerkiksi lapsensa ruokavaliosta ja vaatehankinnoista ja millaiseen arvomaailmaan nuo valinnat pohjautuvat? Millaista arvomaailmaa kodin pienet käytännöt lapseen istuttavat?

Henkilökohtaisesti minun on vaikea ymmärtää, miksi lastenkin ruokavalio yhä edelleen pohjautuu pitkälti lihaan ja maitotuotteisiin, vaikka meillä on kaikki tieto kyseisen ruokavalion riskeistä sekä terveydelle että ekosysteemeille. Toisaalta ymmärrän vallan hyvin, että vallitsevien normien rikkominen ei ole helppoa eikä monelle tule edes mieleen kyseenalaistaa tuttuakin tutumpia tapoja. Elämme ja olemme kuten olemme aina tottuneet tekemään, sillä valmista polkua on helpoin kulkea. Harva edes tulee ajatelleeksi, että polun voi raivata myös itse tai voi päättää kulkea sitä risukkoista ja mutkittelevampaa pikkupolkua. Onkin surullista, että yhteiskunta ei vieläkään viitoita meille kestävää ja helppokulkuista tietä vastuulliseen ja syväekologiseen elämäntapaan.

Elämäntapojen perinpohjainen kyseenalaistaminen ravistelee koko maailmankatsomusta ja on siksi hyvin kokonaisvaltainen prosessi. Sysäys muutokselle täytyy tulla sisältä päin syntyvän oivalluksen myötä. Tarvitsemme myös paljon nykyistä enemmän esimerkkejä kestävän elämäntavan erilaisista ilmentymistä, jotta normit vähitellen voivat muuttua.

Toinen asia, mitä minun on hankala ymmärtää, on se logiikka, jolla vanhemmat ostavat lapsilleen pikamuotiketjujen vaatteita. Yksikään halpavaatteita myyvä brändi (Zara, H&M, Lindex, Cubus, Newbie, markettivaatemerkit) ei maksa vaatteidensa valmistajille elämiseen riittävää palkkaa, joten se halpa hinta, jolla me voimme ostaa kauniita edullisia vaatteita, tarkoittaa sitä, että maailman toisella puolella joku äiti (lähes kaikki tekstiiliteollisuuden työntekijät ovat naisia) tekee tehtaassa niin pitkää päivää, ettei hän ehdi juuri koskaan nähdä omia lapsiaan. Silti, vaikka en logiikkaa ymmärrä, tiedostan, ettei näistä kestämättömistä valinnoista voi ketään tuomita, sillä epäkohdat ovat syvällä rakenteissa. Jos jo ikoninen äitiyspakkaus, hyvinvointivaltion kulmakivi, perustuu tuotteidensa osalta vastuuttomalle hintojen ja ihmisoikeuksien polkemiselle, on jotain perustavanlaatuista pielessä muuallakin kuin yksittäisten ihmisten kulutusvalinnoissa. Kukaan meistä ei pysty elämään kulutuksen varaan rakentuvassa yhteiskunnassa sortamatta ja ihmisten ja eläinten oikeuksia polkematta, koska yhteiskuntamme kivijalka on muurattu kestämättömälle sorron maaperälle.

Ennen ajattelin, että ainoa oikea tapa kasvattaa lapsi on opettaa hänet maailmankansalaiseksi jo pienestä pitäen. Tutustuttaa hänet eri kulttuureihin lomamatkojen ohessa, jotta hän kasvaa avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Olinhan itsekin pienestä pitäen saanut matkustella ympäri maailmaa. Tuskinpa olen silti kasvanut merkittävästi avarakatseisemmaksi kuin joku toinen ikätoverini, joka ei ole kolunnut yli viittäkymmentä maata tuprutellen siinä samalla ilmakehään enemmän päästöjä kuin laki sallii. Tai vaikka olisinkin, en jaksa uskoa, ettei samaan lopputulokseen olisi voitu päätyä myös ilman hillitöntä lentelyä ympäri maailman.

Meidän perheen pienet valinnat rakentavat lastemme käsitystä maailmasta. Se, että ruokapöydässä suu pyyhitään isin vanhasta t-paidasta leikeltyihin kestotalouspapereihin ja että yhdessä esikoisen kanssa täytämme vauvalle kestovaippoja, opettaa lapsillemme ehkä sen, että kertakäyttötuotteet voi korvata kestävillä ja pestävillä versioilla. Lapsen toivoessa itselleen farkkuja tai merirosvoasua, en aja Prismaan ostamaan niitä vaan näpyttelen ostoilmoituksen Facebook-kirppikselle ja ilmoitan lapselle, että eiköhän hänen toivomansa hankinnat vielä ennen pitkää löydy. Tämä toivottavasti opettaa lapselleni paitsi halujen lykkäämistä ja kärsivällisyyttä, myös sitä, että maailmassa kaikki tarpeellinen on jo tuotettu ja meidän on vain maltettava odottaa sitä hetkeä, että etsimämme tavarat osuvat kohdallemme. Se, että loman lähestyessä emme pakkaa perhettämme lentokoneeseen vaan autoon ja aurinkomatkalle lennähtämisen sijaan ajamme mökille tai korkeintaan etelä- tai länsinaapuriin, ehkä opettaa lapsiamme näkemään sen, että lomailu ja irtiotto arjesta ei vaadi all inclusive –hotellilomaa etelän rantakohteessa.

Vaikka perheemme hiilijalanjälki on noin kolmannes keskiverrosta, elämme ihan tavallista lapsiperheen elämää. Toki me vanhemmat mietimme tekemiämme valintoja ekologisuuden kautta, mutta lapsemme tuskin vielä pitkään aikaan osaavat ajatella, että elämäntapamme mitenkään eroaisi normaalista. Eikä se radikaalisti ulos päin eroakaan, sillä ainakin tällä hetkellä valintamme joustavat tarpeen mukaan emmekä ole ehdottomia esimerkiksi ruokavalion, lahjakulttuurin tai yksityisautoilun suhteen. Kun perusasiat eli asuminen, liikkuminen ja ruokavalio ovat pääsääntöisesti kestävällä pohjalla, ei pieni “lipsuminen” silloin tällöin tee suurta hallaa. Lapseni sai siis esimerkiksi tänäkin pääsiäisenä pari yllätysmunaa, vaikka emme itse niitä hänelle hankkineet. Iloittiin munista yhdessä, koska pari turhaa pikkulelua kerran vuodessa ei maailmaa kaada.

Varsinaista ekokriisikeskustelua emme vielä ole käyneet, koska lapsemme ovat sen verran pieniä. Totuus maailman tilasta tuleekin varmasti valkenemaan heille pala kerrallaan, kyselemisen, ihmettelemisen ja teemaa sivuavien keskustelujen kautta käytännön arjen tasolla. Toivon, että osaan olla välittämättä lapsilleni omassa mielessäni ajoittain vellovaa huolta, pelkoa ja ahdistusta, mutta pystyn kuitenkin samaan aikaan olemaan jossain määrin rehellinen ekokriisin olemassaolosta. Enemmän kuin mitään muuta toivon tietysti, että tämän vuosikymmenen aikana saamme kuulla paljon toivoa antavia uutisia ekokriisin tiimoilta.


Yhteiskunnan arvomaailma heijastuu myös kasvatukseen. Arvotutkimuksissa suomalaisten tärkeimmiksi arvoiksi ovat viime vuosina nousseet muun muassa turvallisuus, hyväntahtoisuus ja universalismi. Turvallisuus pitää sisällään terveyden, perheen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen ja universalismi puolestaan sisältää mm. tasa-arvon, maailmanrauhan ja luonnonsuojelun. Pinnallisesti ajatellen suomalaisten elämäntapojen voisi ajatella olevan sopusoinnussa arvojen kanssa, mutta jos asiaa katsotaan syvällisemmin, ovat arvot suuressa ristiriidassa käytänteiden ja ihmisten arjen kanssa. Suomalaisten ylikuluttava elämäntapa ja hiili-intensiiviseksi rakennettu yhteiskunta aina ruokavaliosta ja metsätaloudesta alkaen vähentää globaalia turvallisuutta ja terveyttä kiihdyttämällä ekokriisiä ja esimerkiksi pandemioille otollisia olosuhteita. Ekokriisin kiihtyminen taas on todistetusti uhka tasa-arvolle ja maailmanrauhalle. Puheiden ja asenteiden tasolla suomalaiset kannattavat luonnonsuojelua, mutta käytännössä iloitsemme kuitenkin selluhankkeista ja valtio edistää eläintuotantoa massiivisin maataloustuin. Yksilönä, vanhempana ja vastuullisuuteen pyrkivänä kasvattajana olenkin siis asemassa, jossa joudun jatkuvasti uimaan yhteiskunnan rakenteissa vastavirtaan ja murtamaan normeja, kun yhteiskunta ei rakenteillaan tue eettisiä ja ekologisia arvoja ja valintoja. Ajoittain se on raskasta, kun asioista on jatkuvasti otettava itse selvää ja oltava valmis kyseenalaistamaan ja näkemään vaivaa.

Usein, kun katson maailman murheista vielä autuaan tietämätöntä lastani, en voi välttyä ajatukselta, millainen tulevaisuus häntä odottaa. En voi olla pohtimatta sitäkin, oliko väärin synnyttää lapsia maailmaan, jossa tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvin epävarmalta. Luottamus ihmiskunnan kykyyn selättää ekokriisi sai minut kaikesta epävarmuudesta huolimatta uskaltamaan. Ja nyt on vain elettävä päivästä toiseen itse todeksi sitä tulevaisuutta, jonka lapsilleni haluan antaa.

Loppuun vielä kuuntelusuositus erinomaisesta Ylen podcastista Äiti, kuolevatko jääkarhut?, joka käsittelee ekokriisiä ja vanhemmuutta koskettavasti ja monipuolisesti. Itkuvaroitus!

Kirjasuosituksena nostan esiin Kaisa Viljasen Kasvun paikka -teoksen. Kirja tarjoaa vertaistuellista pohdiskelua vanhemmuuden teemoista ja käsittelee myös ilmastokriisin tuomaa epävarmuutta kasvatusnäkökulmasta. Myös allekirjoittanut pääsi osallistumaan kirjan tekoon pienen haastattelun muodossa.

Aikamatkalla muuttuneessa luonnossa

Meteorologina tunnetun Kerttu Kotakorven kirja Suomen luonto 2100 – Tutkimusretki tulevaisuuteen vie aikamatkalle tulevaisuuden Suomeen, seuraavaan vuosisadan vaihteeseen. Ilmasto maassamme on muuttunut merkittävästi, sillä ilmaston lämpenemistä ei saatu pidettyä alle 1,5 asteessa, kuten vielä vuosisadan alkupuolella toiveikkaasti kuviteltiin.

Vuosisadan aikana luonnostamme on hävinnyt eläin- ja kasvilajeja ennennäkemättömällä vauhdilla. Myös uusia lajeja on tänne rantautunut, kun elinolosuhteet ovat sen mahdollistaneet. Vuodenajat eivät ole samanlaisia kuin ennen. Eniten ovat muuttuneet talvet, joista on tullut lyhyempiä ja vähälumisempia. Sadetta kyllä talvella riittää ennennäkemättömän paljon, mutta useimmiten se tulee vetenä. Kesäisin piinaavat usein viikkoja kestävät tukahduttavat helteet ja kuivuus, joka koettelee pahasti muun muassa maanviljelystä.

Kirjan esittelemän muutoksen raameiksi on valittu ilmastomalli RCP8.5. Valitulla mallilla maapallon ilmasto lämpenee vuosisadan loppuun mennessä neljä astetta, mikä on tämänhetkisen poliittisen ilmapiirin osoittama suunta. Suomessa keskilämpötila nousisi vieläkin enemmän, noin kuusi astetta. Lämpö-, sade- ja kuivuusennätyksiä rikotaan sekä Suomessa että maailmalla harva se vuosi tämän vuosisadan aikana. Äärisääilmiöt tulevat vuosi vuodelta tutummiksi meilläkin.

Saimaannorppia näkee vuosisadan lopussa vielä eläintarhoissa. Punkeilla on otolliset elinolosuhteet ja niitä tavataankin vuosisadan lopussa jo koko maassa. Tuhohyönteisillä menee hyvin ja metsien ja viljelysten riesaksi on ilmestynyt jos jonkinlaista tuholaista. Muutoin hyönteisten määrä on kuitenkin vähentynyt rajusti. Osittain sen myötä myös lintumäärät ovat romahtaneet.

“Ekosysteemi on rakentunut tiettyihin olosuhteisiin, joiden muuttuessa ekosysteemi muuttuu. Jotkin lajit ovat sopeutuvaisempia, kun taas toiset häviävät kiristyvässä kilpailussa. Jotkut lajit voivat siirtyä uusille, sopivammille alueille, mutta läheskään aina tämä ei ole mahdollista.” – Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Pidin siitä, kuinka kirjassa ei kaunisteltu ihmisen ja luonnon suhdetta. Myyttinen suomalainen luontosuhde ammuttiin suorin sanoin alas, varmasti joidenkin ihmisten järkytykseksi. Mielestäni on jo aikakin, että lopetetaan hyssyttely ja kaunistelu ja katsotaan totuutta silmiin. Olemme itse tämän kaiken saaneet aikaan ja meillä on mahdollisuus vielä kääntää suunta, jos vain uskallammme myöntää virheemme.

“Ihminen itse on mullistanut sitä [luontoa] siitä asti, kun maata on asutettu. Voi sanoa, että Suomessa on tehokkaasti jopa tuhottu luontoa. Soitamme on ojitettu, metsiä kaadettu ja tilalle kasvatettu yksipuolisia viljelyksiä. Jossain määrin suomalaisessa luontokeskustelussa ja kansallisidentiteetin rakentamisessa on pidetty yllä myyttiä Suomen runsaista metsistä, soista ja koskemattomasta luonnosta. Varoituksen sananen on paikallaan. Joku lukija saattaa järkyttyä tai suuttua, kun kerron, ettei Suomi ole ihmisen saapumisen jälkeen ollut vain luonnon muovaama maakaistale. Suomalaiset kautta aikojen ovat jättäneet luontoon kädenjälkensä, jonka kosketus harvemmin on ollut kovin hellä. Suomalainen luonto on laajasti ihmisen muokkaama, hyväksikäyttämä, jopa raiskaama. Maa ja sen antimet on otettu ihmisen palvelukseen.” – Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Myös metsäpolitiikkaan kirjailija ottaa kantaa. Suomessa vallitsi vuosikymmeniä avohakkuiden malli eikä muunlainen metsänhoito ollut edes sallittua. Se on tehnyt jo tähän mennessä paljon peruuttamatonta tuhoa luonnollemme esimerkiksi uhanalaistuvien lajien listan kasvaessa jatkuvasti. Lyhytnäköisen, metsäteollisuuden intressejä ajavan metsäpolitiikan seurauksia tulemme kantamaan vielä pitkään.

“Yhden lajin puupelto ei ole hyvinvoiva metsä. Luonnon näkökulmasta talousmetsä on hyvin yksipuolinen, melkein kuollut ekosysteemi. Itämeri ja sisävedet ovat rehevöityneet jätevesien, maanmuokkauksen ja viljelyksiltä karanneiden ravinteiden vuoksi.” Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Se, että ilmaston voimakas lämpeneminen ei ehkä vielä näy sinun tai minun elämässä merkittävällä tavalla, ei tarkoita, etteikö se olisi totta ja etteikö se vaikuttaisi jo nyt maapallon ekosysteemeihin monella, usein hyvin tuhoisalla ja peruuttamattomalla tavalla. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan, jos haluat saada kattavan käsityksen siitä, miten luonto tulee muuttumaan lämpenevän ilmaston myötä ihan täällä koto-Suomessakin. Vuosi 2100 voi kenties tuntua kaukaiselta, mutta nyt syntyvät vauvat tulevat elämänsä aikana kokemaan kaikki nämä muutokset. Heidän vanhuus Suomessa vuonna 2100 näyttää hyvin erilaiselta luonnon muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Kun luonto muuttuu, muuttuu myös kaikki muu. Elinkeinot, asuminen, liikkuminen, ruoantuotanto, vapaa-aika, terveys…Halusimme tai emme, olemme osa luontoa ja kun luonto muuttuu, on myös ihmisen pakko muuttua ja muokata toimintaansa, jotta sopeudumme muuttuviin olosuhteisiin. Tämä vuosisata on muutoksen ja sopeutumisen aikaa eikä kukaan tai mikään tule muutokselta välttymään. Toiset voittavat, toiset oppivat selviytymään, toiset häviävät iäksi.

“Jokainen kokee ilmastonmuutoksen elinympäristössään, vaikutukset vain ovat kovin erilaisia. Jossain se tarkoittaa tukahduttavaa kuumuutta, toisaalla sulavaa ikiroutaa. Joillekin kuivaksi kovettuvaa peltoa ja vedetöntä kaivoa, toisille loputtomia rankkasateita ja ennätyksellisesti voimistuvaa hirmumyrskyä. Jossain metsä kasvaa aiempaa nopeammin, toisaalla sitä palaa aiempaa enemmän.” Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

%d bloggers like this: