Featured

Ilmastokeskustelun ikuisuusaihe: yksilönvalinnat vai rakenteet?

Onko yksilöiden pienillä teoilla mitään merkitystä, kun koko systeemin pitäisi muuttua?

Tämä on ikuisuusaihe, josta ilmasto- ja ympäristökeskustelussa on kiistelty luultavasti aina. Globaalissa mittakaavassa yksilöiden teot ovat mitätön pisara meressä. Mitä väliä sillä siis on, teenkö neljä vai nolla lomalentoa vuodessa, laitanko lautaselle nyhtökauraa vai naudanlihaa tai jätänkö kertakäyttöiset muovipillit kaupan hyllyyn?

Sillä on väliä monessakin mielessä. Ensinnäkin yhteiskunta koostuu yksilöistä. Yksilön vaikuttamismahdollisuutta voi ajatella vähän kuin äänioikeutena vaaleissa. Äänestämismahdollisuuksia on vaan useammin kuin parin vuoden välein, sillä jokainen valintamme vaikuttaa. Jokainen euro, jonka kulutamme, on ääni sille elämäntavalle, jota eurollamme tuemme. Ja kuten sanottu, ilman yksilöitä ei ole yhteiskuntaa. Me jokainen rakennamme ympärillä olevasta maailmasta sellaista kuin haluamme, jokaisella isolla ja pienellä valinnallamme.

Rahan valta

Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kuulostaa karulta ja kylmältä, mutta mitäpä sitä kiistämään. Pienituloisen voi olla vaikea valita aina vastuullisimpia mahdollisia tuotteita, jos rahat eivät yksinkertaisesti riitä kuin juuri ja juuri siihen halvimpaan jauhelihapakettiin. Suurituloisemmalla on mahdollisuus vaikuttaa enemmän, koska yleensä kulutuskin on suurempaa ja rahat riittävät vastuullisempiin vaihtoehtoihin. Pienituloinen yleensä elää silti kestävämmin, kun turha kulutus karsiutuu pois jo taloudellisen tilanteen vuoksi.

Jos asiaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, on meillä länsimaalaisilla sitäkin kautta suurempi vaikutusvalta. Korkean bruttokansantuotteen maissa hyvinvointi on jo rakennettu ja rahaa ekologiseen jälleenrakennukseen, ainakin teoriassa, pitäisi olla. Yksilötasolla puolestaan keskimäärin kymmenen tonnin hiilijalanjäljestä on myös helpompi nipistää kuin tonnin tai parin tonnin päästöistä.

Kuva: Pauline Loroy | Usplash

Ekologinen ja ylisukupolvinen vastuu

Minulla vanhempana on suuri vastuu. Vastuu paitsi kasvattaa lapsestani fiksu ja muut huomioon ottava tyyppi, kasvattaa hänet myös elämään kestävästi. Olin joskus himoreissaaja, ostin pikamuotia ja alkuun lapsemme noudatti sekaruokavaliota. Sitten ilmastoherätykseni myötä tajusin, että eihän tämä näin voi jatkua! Olisi ihanaa lentää lapsen kanssa joka talvi jonnekin lämpimään ja ostaa joskus söpö paita H&M:stä. Mutta ei, en mitenkään voi opettaa lapselleni tapoja, joiden tiedän olevan haitallisia ja totaalisen vastuuttomia. Koska koko länsimaisen elämäntyylin täytyy muuttua, olisi täysin absurdia kasvattaa uusi sukupolvi pitämään vastuutonta elämäntapaa normaalina.

Ajattelen myös, että minulla ei ole oikeutta syödä yhteisestä kakusta suurempaa palaa kuin muut. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutus. On siis selvää, ihailtu ja ylistetty suomalainen elämäntapa ei olekaan niin kestävä kuin on annettu ymmärtää. Selvää on myös, että elämäntapoja on pakko muuttaa. Helpointa se on aloittaa omasta itsestä ja omasta perheestä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta omat tavat on mahdollista muuttaa vaikka tältä istumalta.

Nuoret ilmastolakkoilijat julistavat, että aikuisilla on näytön paikka. Meidän on vastattava nuorten hätään ja tulevien sukupolvien oikeuteen elää elinkelpoisella planeetalla. Emme voi jättää tätä sotkua tulevien sukupolvien käsiin, koska silloin on jo myöhäistä.

Yksilöstä rakenteisiin

Jokainen päättäjä valtioiden ja yritysten johdossa on ihminen ja yksilö. Yksilöiden äänet kuuluvat siis yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Mitä äänekkäämpinä kuuluvat vastuullisuutta ja ilmastoystävällisyyttä vaativat äänet, sitä voimakkaampi vaikutus niillä on. Yritykset eivät voi olla vastaamatta kuluttajien vaatimuksiin ja ainakin täällä demokratiassa poliitikot ovat juuri niitä, jotka me yksilöt olemme päättäneet päättäjien paikoille valita.

Jokaisen yksilön valinnat muokkaavat myös esimerkin kautta vallitsevaa kulttuuria ja asenteita. Jos joskus oli outoa mennä ravintolaan oman take away -astian kanssa, ei siinä mielestäni enää ole mitään noloa tai erikoista. Kaupassa kiikutan irtohedelmät suurieleisesti vaa’alle ja siitä punnituksen jälkeen kestokassiin ja toivon, että mahdollisimman moni banaaneja muovipussiin sullova kanssa-asiakas huomaa tapani. Koska koen itseni myös jonkinlaiseksi vaikuttajaksi, olisi epäuskottavaa elää täysin eri tavalla kuin opetan. Uskon, että inspiraatiolla ja esimerkillä on vahva voima! Kun kestävä elämäntapa alkaa näyttäytyä ituhippeilyn sijaan normaalilta ja täysipainoiselta elämältä, ei ole enää montaakaan askelta siihen, kun entinen tuhlaileva elämäntapa alkaa näyttää… noh, juurikin siltä, tuhlailevalta pröystäilyltä.

Syytämme myös ehkä joskus turhaankin rakenteita, vaikka toimimme puhtaasti oman hedonismimme ohjaamina. Ei ole sellaista rakennetta, joka pakottaisi meidät lentämään kerran vuodessa Thaimaahan, kulkemaan kahden kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan autolla tai lappamaan ostoskärryymme kilokaupalla punaista lihaa. Joskus ne parjatut “rakenteet” ovatkin vain kaavoihin kangistuneissa aivoissamme ja tarvitsemme asenteiden perinpohjaista ravistelua. Toki sitä en kiellä, etteikö rakenteissa riitä muutettavaa. Siinä on kyllä työsarkaa, mutta muutos lähtee yksilöistä. Rakenteet eivät muutu ilman yksilöistä lähtevää painetta ja vaatimuksia.

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Arvojen mukaista elämää

Kun ymmärrys ja tieto ilmastokriisistä sekä muista uhkaavista ekokatastrofeista kasvaa, on minun henkilökohtaisesti vaikea kuvitella, että en yrittäisi tehdä kaikkeni katastrofien lievittämiseksi. Oman lapseni hyvinvointi ja onnellinen tulevaisuus ovat seikkoja, joiden puolesta olen valmis, en luopumaan mukavuuksista, vaan elämään arvojeni mukaista elämää. Koska myös jokaisen muun lapsen elämä on tasan yhtä arvokas, teen kaikkeni, että ainakaan minun takiani heidän kotinsa eivät jää nousevan merenpinnan alle tai he eivät joudu näkemään nälkää ilmastonmuutoksen aiheuttamien sadonmenetysten vuoksi. Kun elän oikeudenmukaiseksi kokemallani tavalla, voin elää onnellista ja täysipainoista elämää, antaen muidenkin elää.

Jokainen meistä valitsee, haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa.


Kuvat: Pauline Loroy ja Markus Spiske| Unsplash

Tuomittuja kuluttamaan?

Tämän blogitekstin voit kuunnella tästä.

Vuosittain huhtikuun alkupuolella vietetään Suomen ylikulutuspäivää. Kun vuodesta on kulunut vasta reilu neljäsosa, olemme laskennallisesti käyttäneet loppuun oman osamme maapallon luonnonvaroista. Tänä vuonna koronaepidemia siirtänee päivämäärää hiukan eteenpäin, mutta tarkkojen laskelmien tekeminen on tässä vaiheessa vuotta mahdotonta. Näin ollen Earth Overshoot Day on määrittänyt Suomen ylikulutuspäiväksi vuonna 2021 huhtikuun kymmenennen päivän.

Uutiset kertovat säännölliseen tahtiin valtionvelan hälyttävästä kasvusta, mutta paljon sitä vakavampaa uhkaa, luontovelkaa, ei käsitelty valtamedioissa viikonloppuna ylikulutuspäivästä huolimatta lainkaan. Luontovelkaa ei voi kuitata rahalla vaan se maksetaan peruuttamattomilla vahingoilla, ihmishengillä ja iäti menetetyillä eliölajeilla, luonnonvaroilla, jotka eivät uusiudu meidän elinaikanamme tai enää koskaan.

Me suomalaiset olemme ylikulutuksen mestareita. Kulutamme kuin meillä olisi käytössä 3,8 maapalloa. Jatkuvasti rohmuamme yhteisiä, rajallisia luonnonvaroja moninkertaisesti enemmän kuin planeetan rajat sallisivat. Koko maapallon ylikulutuspäivä on elokuussa, mikä sekin on liian aikaisin, mutta globaalilla tasolla me suomalaiset olemme joukko onnekkaita paskiaisia, jotka sattuivat syntyessään saamaan lottovoiton ja ottavat siitä todella kaiken irti, myös sen jälkeen kun viimeinenkin voittoeuro on jo aikaa sitten tuhlattu.

Meidän kaikkien, niin yksilöiden kuin valtioidenkin, on yksinkertaisesti pakko saada kulutuksemme kestävälle tasolle. Rajallisella planeetalla ei voi toteuttaa rajatonta kasvua, vaikka uutisotsikot kilpaa huutavatkin talouskasvua ja hehkuttavat kulutuksen piristysruiskeista, joita kieli pitkällä odotetaan pandemian hellittäessä. Maapallon kantokyvyllä on rajat eikä niitä voi loputtomiin venyttää. Holtiton kulutus on saatava kuriin. Ainoa mahdollinen tie on kohti hiilineutraaliutta ja siitä vielä hiilinegatiiviseksi. Hiilinegatiiviselle planeetalle ei mahdu ylikulutusta.

Kun puhutaan kuluttamisesta, katse kääntyy tietysti syylliseen. Missä on kuluttaja, joka on tästä ylikulutuksesta vastuussa? Aika moni kulutustavara on made in China, joten osoitammeko syyttävän sormen Kiinaan? Tuottaahan Kiina valtavan määrän päästöjäkin. Syyllistä on kuitenkin tällä kertaa etsittävä lähempää. Yritysten voiton maksimointi, kuluttajien halu maksaa mahdollisimman vähän ja globaalin markkinatalouden lainalaisuudet ovat johtaneet siihen, että suomalaisten (ja muiden rikkaiden, suuripäästöisten, paljon kuluttavien teollisuusmaiden) päästöistä ja luontohaitoista iso osa on ulkoistettu Kiinaan ja muihin Aasian maihin. Kun ostamme ulkomailla tuotettuja hyödykkeitä, lasketaan päästöt tuottajamaan päästöihin. Todellisuudessa Suomen kulutusperustaiset päästöt ovatkin 33 prosenttia suuremmat kuin maakohtaisesti lasketut päästöt. Aiheesta kannattaa lukea kaksi erinomaista artikkelia:

Finnwatch: Kiina ja Intia tupruttelevat kivihiiltä ilmaan – kenen syy?

Maailman Kuvalehti: Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?

Vaikka me emme voi omasta ylikulutuksestamme syyttää Kiinaa, Intiaa tai muuta ulkopuolista tahoa, ei syyllisyyden viittaa pelkästään yksilön vastuullekaan pidä laskea. Paljon on kiinni rakenteista, normeista ja ylipäätään siitä kulttuurista, jonka keskelle olemme syntyneet ja kasvaneet. Osa kulutuksesta on sellaista, mitä yksilön on vaikeampi itse vähentää ja osaan taas on helppo itse vaikuttaa. Osa vaatii enemmän kyseenalaistamista ja vaivannäköä, osa on vain pienestä viitseliäisyydestä kiinni. Esimerkiksi sellainen omaa kulutusta koskeva periaatepäätös, että päättää olla ostamatta mitään uutta selvittämättä ensin, voisiko kyseisen tuotteen löytää käytettynä, on hyvin helppo tehdä. Tai että päättää olla ostamatta uutta parempaa tuotetta, jos edellinenkin on vielä ehjä ja toimiva. Samoin vaikkapa maitotuotteiden vaihtaminen kasvipohjaisiin tuotteisiin yksi kerrallaan on helppo, pieni teko, joka ei mullista tai hankaloita arkea. Listaan voisi lisätä sähkösopimuksen päivittämisen uusiutuvaan sähköön, kauppakassin vaihtamisen kestoversioon ja lyhyiden matkojen liikkumisen lihasvoimin. Jo nämä esimerkit osoittavat, kuinka suuri osa kulutuksestamme on melko helposti vaihdettavissa pienemmän kulutuksen versioon.

Iso osa kulutuksestamme on markkinoinnin ohjaamaa. Varmaan aika moni tunnistaa sen tunteen, kun näkee ihanan vaatteen, joka herättää pakko saada -reaktion. Jos pysähdyn pohtimaan, mitä siellä tuntemuksen takana on, löydän ehkä tyytymättömyyttä, tylsistymistä, kateutta tai itsetunto-ongelmia. Paljon liittyy statukseen ja identiteettiin. Uudet urheiluvaatteet ostetaan sille sporttiselle minälle, joka halutaan olla. Muodinmukainen asuste ostetaan sille minälle, joka tahtoo näyttää olevansa tietoinen trendeistä. Hienompi auto ostetaan sitä naapuria varten, jolle halutaan näyttää olevansa menestynyt. Balille matkustetaan, koska halutaan laittaa someen hienoja valokuvia. Lapsille ostetaan muotivaatteita ja kauniita puuleluja, koska halutaan todistella hyvää vanhemmuutta. Ja näitä heikkoja kohtia mainonta osaa hyödyntää. Yhtäkkiä meille tuleekin tarve saada parempi auto tai uudet urheiluvaatteet. Nykypäivänä myös somella on samankaltainen ja ikäryhmästä riippuen jopa isompi voima kuin mainonnalla.

Usein sanotaan, että aineeton kulutus on vastuullisempaa kuin materian ostaminen. Myös aineeton kulutus voi kuitenkin olla ylikulutusta. Kodin lämmittäminen yli suositellun lämpötilan on aineetonta kulutusta, mutta hyvä esimerkki turhasta kuluttamisesta. Lyhyiden matkojen kulkeminen autolla voidaan ehkä laskea myös tähän aineettoman kulutuksen kategoriaan, vaikka polttoaine on toki fyysinen hyödyke. Jätteiden kierrättämättä jättäminen on mielestäni vain laiskuutta ja kuuluu ehdottomasti tähän aineettomaan ylikulutukseen. Kun jätteet jätetään lajittelematta, hukataan arvokkaita raaka-aineita, joita voisi kierrättää uudelleen käyttöön. Lihan ja maitotuotteiden syöminen on valtavan iso osa luonnonvarojen ylikulutusta. Fyysinen hyödyke sekin, mutta tietenkään naudanlihakilon versus härkiskilon luonnonvarojen kulutus ei ole niin konkreettisesti nähtävissä kuin vaikkapa se, ostanko uuden vaatteen vai jätänkö ostamatta.

Ehkä älyttömintä turhaa kuluttamista on ns. Kiina-krääsän ostaminen. Tuotteet ovat harvoin hyvälaatuisia, voivat olla jotain ihan muuta kuin mainoskuva on antanut olettaa ja turvallisuuskin on vähän niin ja näin. Todella turhaa kulutusta on myös kaikki ostaminen, joka tapahtuu vain mielihalusta tai vain halvan hinnan takia. Myönnän, olen “entisessä elämässäni” sortunut useammankin kerran. 

Kuva: Justin Lim | Unsplash

Kuten sanoin, olen sitä mieltä, että kaikkea syytä ei tule vierittää kuluttajan niskoille. Mutta en myöskään näe järkeä siinä ajattelussa, että en lopeta yletöntä lentelyä/pikamuodin ostamista/Kiina-krääsän tilaamista, ellei niitä kielletä/ellei rakenteet muutu. Meillä kaikilla on oma vastuumme ylikulutuksen kitkemisessä. Se vaatii omien tapojen ääreen pysähtymistä, tottumusten tarkastelua, itsehillintää ja ehkä myös arvomaailman kirkastamista. Jo mielihalujen lykkääminen auttaa. Kun uutta tavaraa ei ostakaan vielä tänään vaan päättää nukkua yön yli tai harkita asiaa uudelleen ensi viikolla, voi huomata, että tarve ostaa meni ohi – eikä se edes ollut tarve alunperinkään.

Ulkoapäin tulevaa säätelyä esimerkiksi verotuksen muodossa toivoisin muun muassa lentämiseen ja eläinperäisiin tuotteisiin. Luonnonvarojen kulutusta hillitsisi ja muutosta kohti uudenlaista kestävämpää ruoantuotantoa ja ruokavaliota ohjaisi se, että julkisissa ruokapalveluissa siirryttäisiin yksinomaan kasvipohjaiseen ruokaan. Jos lentämisen hinta olisi se, mitä sen kuuluisi olla ilman polttoaineverohelpotuksia, se näkyisi ei-välttämättömän lentämisen vähenemisenä. Jos pikamuotikoltun hinnasta oikeudenmukainen osuus menisi vaatteen ompelijalle, se ei edes nostaisi vaatteen hintaa merkittävästi. Jos vaatteen ympäristöhaitat näkyisivät hintalapussa ja materiaalien pitäisi olla kierrätettäviä, voisi sillä olla jo hieman enemmän merkitystä.

Haluaisin nähdä yhteiskunnan, jossa jatkuva kuluttaminen ja uuden ostaminen ei olisi normi. Jossa kaduilla voisi kulkea, bussissa istua, lehteä lukea, radiota kuunnella ja ihmisiä tavata ilman, että meille jatkuvasti luodaan tarpeiksi naamioituja ostohaluja. Ilman, että on jatkuvasti aktiivisesti ponnisteltava näitä ulkoapäin taitavasti luotuja “tarpeita” vastaan.

Nyt kun olen saarnannut turhasta kuluttamisesta, mietitäänpä vielä hetki, voiko olla olemassa kestävää kuluttamista. Kestävä kulutus tapahtuu aidosta tarpeesta. Kestävä kulutus kohdistuu eettisesti ja ekologisesti vastuullisiin tuotteisiin tai palveluihin. Kestävä kulutus ei kohdistu kertakäyttöisiin tuotteisiin. Jos haluat hemmotella itseäsi, tee se leikkokukkien tai uuden tavaran sijaan ilmastokestävästi kasvisruoalla. Kokkaa itse tai hae ravintolasta, ihannetapauksessa omaan rasiaan. Jos välttämättä haluat palkita itseäsi tavaralla, osta jotain kestävää ja kierrätettävää/kierrätettyä. Kirja, lehtitilaus, vaatelainaamon jäsenyys tai pitkään himoitsemasi vaate nettikirppikseltä.

Tämä Instagramissa julkaisemani kuva pitää sisällään aika hyvän ohjenuoran kaikkeen kulutukseen liittyen.

Kun puhutaan kulutuksesta, ei voida välttyä kuluttaja-sanan käyttämiseltä. Oi kuinka inhoankaan tuota termiä, joka pelkistää kansalaisen roolin kulutusyhteiskunnan oravanpyörässä juoksevaksi rahankäyttäjäksi. En siis kovin mielelläni puhuisi ihmisistä kuluttajina, mutta aina sitä ei voi välttää. Ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin kuluttaja ja kuluttamalla ei myöskään maailmaa pelasteta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että vastuullisinta ja vihreintä kuluttamista on kuluttaa vähemmän. 

Meidän yksilöiden tulee myös muistaa mittakaavat. On turha syyllistää itseään pienistä asioista. Minua aina turhauttaa, kun ympäristöteot typistyvät kierrättämisen ympärille. Kierrätys on jotenkin vieläkin yleisesti ekoteoista se, jota pidetään ekoihmisen mittana. Jos kierrätät, olet ekologinen. Jos et kierrätä, olet piittaamaton ympäristön tuhoaja. Tosiasiassa kuitenkin kierrätyksen merkitys ekologisissa elämäntavoissa tai yksilön hiilijalanjäljessä on lähes häviävän pieni. Olisikin jo aika unohtaa kierrätyskeskeisyys ja nostaa keskiöön oikeasti vaikuttavien tekojen pyhä kolminaisuus: asuminen, liikkuminen ja ruokavalio. Kierrätys on jees ja kivaa ja minulle ainakin itsestäänselvää, mutta todelliset vaikutukset kulutukseen ja päästöihin tulevat ihan muualta. Jos asuu suht pienesti, lämmittää talonsa uusiutuvalla energialla, pitää huonelämpötilan kohtuullisena, käyttää liikkumiseen mahdollisimman vähän fossiilisia polttoaineita eli suosii lihasvoimaa ja joukkoliikennettä sekä syö kasvipohjaisesti, niin näillä teoilla saavutetaan monikymmenkertaiset säästöpäästöt kierrätykseen verrattuna.

Koska asumme valtiossa, jonka ylikulutuspäivä on jo huhtikuun alussa, meidän jokaisen on syytä pohtia omaa kulutusta kriittisesti. Muistettava kuitenkin on, että pienellä vaikuttajalla on pieni vastuu, isoilla vaikuttajilla iso vastuu. Suuret muutokset tulee tehdä ennen kaikkea valtion, kuntien ja yritysten tasolla, mutta meitä kaikkia tarvitaan sen muutoksen kirittämisessä.

Aiheesta lisää voit lukea täältä https://www.lily.fi/blogit/ekotoimii/ylikulutuspaiva-yksilon-mahdollisuudet-globaalin-kriisin-keskella/ tai täältä https://www.sitra.fi/artikkelit/kymmenen-vinkkia-vahan-kestavampaan-kulutusjuhlaan/

Vanhemmuus ekokriisin aikaan

Tämän blogitekstin voit myös kuunnella.

Tyrannosaurus rex, ornitomimus, seismosaurus, albertosaurus, argentinosaurus, diplodocus, stegosaurus, giganotosaurus, allosaurus, chirostenotes, ouranosaurus, pentaceratops, protoceratops, corithosaurus, pachycephalosaurus, stygimoloch, stegoceras, utahraptor, bracchiosaurus, coelophysis, parasaurolophus, triceratops, pteranodon, patagotitan, giraffatitan, nigersaurus, plateosaurus, latenivenatrix, edmontonia, euplocephalus, kentrosaurus, quetsalcoatlus, baryonyx, megalosaurus, microraptor. (Kirjoitusasut eivät välttämättä ole aivan oikein.)

Nyt neljävuotias esikoiseni osasi kolmevuotiaana luetella yli 30 dinosauruslajia ja dinokirjoja luetaan yhä edelleen ahkerasti. Olemme puhuneet lukuisia kertoja dinosaurusten sukupuutosta ja harmitelleetkin, ettei dinosauruksia ole enää olemassa. Kymmeniä miljoonia vuosia sitten viides sukupuuttoaalto hävitti dinosaurukset maapallolta. Lapseni ei vielä tiedä, että me elämme paraikaa kuudennen sukupuuttoaallon keskellä.

Ekokriisin keskellä eläminen ei ole henkisesti helppoa. Mitä enemmän tietoa ekokriisistä on, sitä synkempi varjo tulevaisuuden edessä tuntuu roikkuvan. Yhdeksästä planetaarisesta rajasta jo neljä – sukupuuttotahti, metsäkato, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus sekä typen ja fosforin kierto – on jo ylitetty. Koska etenkin luonnon monimuotoisuus ja ilmaston lämpeneminen ovat niin monitahoisia asioita ja koostuvat monesta osasesta, ei tulevaisuuden tapahtumaketjujen ennustaminen ole helppoa. Itse asiassa se on monelta osin mahdotonta jopa alan parhaille tutkijoille. Kukaan ei tiedä, millaiselta maailma näyttää vuoden 2050 jälkeen, olemmeko saavuttaneet ilmastotavoitteet ja onko luontokato saatu pysäytettyä. Sen verran voidaan varmaksi sanoa, että ilmasto tulee jatkamaan lämpenemistään vielä vuosikymmeniä ja sillä tulee olemaan suuria inhimillisiä, ekosysteemisiä ja taloudellisia seurauksia. Kehityksen suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, mutta se vaatii radikaaleja toimia välittömästi ja kaikilla tasoilla. Kaikki vastuu ei missään tapauksessa ole yksilöiden harteilla, mutta yksilöt eivät myöskään ole vapaamatkustajia, sillä jo äänestyspäätöksistä ja kulutusvalinnoista lähtien moni asia ei muutu ilman kansalaisten aktiivisuutta.

Vanhemmuus on valintojen viidakossa rämpimistä, jatkuvia tietoisia ja tiedostamattomia päätöksiä, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun ja kehitykseen. Jotkut seuraukset ovat välittömiä ja toiset rakentavat lapsen minäkuvaa ja arvomaailmaa vuosia kestävän kasvatustyön myötä eikä suoria vaikutuksia välttämättä näe ennen lapsen aikuistumista ja itsenäistymistä. Ihan jo tavallinen mukavaksi ja empaattiseksi ihmiseksi kasvattaminen vaatii vanhemmilta sinnikästä työtä ja omien kasvatusmallien pohdiskelua, vahvuuksien ja heikkouksien reflektointia. Lisääpä tähän ekokriisitietoisuus, muuttuvaan ympäristöön sopeutuminen ja vallitsevien normien kyseenalaistaminen – siinäpä onkin jo kasvattajalle suota tarvottavaksi.

Jokainen vanhempi haluaa varmasti taata lapselleen parhaat mahdolliset lähtökohdat hyvään, onnelliseen elämään. Harvalle on väliä, tuleeko lapsesta lääkäri tai juristi – tärkeintä on, että lapsi saa elää onnellisen lapsuuden ja löytää aikuisena oman paikkansa maailman siitä sopukasta, jossa hän voi olla onnellinen. Miten siis kasvattaa lapsi muuttuvaan maailmaan, antaa hänelle parhaat mahdolliset eväät elämään, jonka puitteet ovat meille kaikille vielä tuntemattomia?

Kun yritän parhaani mukaan noudattaa vastuullista elämäntapaa, on lasten saamisen myötä lukuisia päätöksiä katsottava erityistä tarkempien ekokiikarien läpi. Onko väestönkasvu kestävää ja mikä on minun roolini siinä? Millaiseen kuluttamisen ja ostamisen tapaan lapseni kasvatan? Millaiseen vapaa-ajanviettoon ja lomailukulttuuriin lapsemme tottuvat? Tottuvatko he käyttämään julkista liikennettä vai kulkemaan omalla autolla tai polkupyörällä? Oppivatko he tuntemaan empatiaa ihmisten lisäksi muunlajisia eläimiä kohtaan? Kokevatko he taakkana sen, että ovat päiväkotiryhmänsä ainoita kasvissyöjiä? Mitä sitten, jos kirppisvaatteet eivät jossain vaiheessa enää kelpaa, kumpi joustaa, minä vai lapset? Suostuvatko he asumaan isompinakin yhteisessä huoneessa, jos kodissamme ei ole molemmille omia huoneita? Harmittaako heitä, jos luokkakaverit lomailevat jouluna Thaimaassa ja me käymme vain isovanhemmilla Pohjois-Pohjanmaalla? Oppivatko he avoimiksi ja muita kulttuureja ymmärtäviksi, vaikka emme matkustaisi ikinä toiselle puolelle maapalloa? Uskaltavatko he puolustaa omia ja perheemme valintoja myös kouluikäisinä vai tuleeko heille vastareaktio vastuullista elämäntapaa kohtaan? Auttaako roskien kerääminen luomaan kunnioittavaa luontosuhdetta? Oppivatko lapset hyväksymään perusteluksi uusien tavaroiden ostamatta jättämiselle sen, että maapallo ei yksinkertaisesti kestä jatkuvaa uuden ostamista? 

Kaunissaaressa kesällä 2020

Minusta tuntuu, että vanhemmuudesta on jossain määrin tullut projekti, yksi monista ihmiselämän suorituksista, joka täytyy vetää maaliin viimeistä piirtoa myöten täydellisesti – vaikka kaikki tietävät, että täydellinen suoritus on absoluuttinen mahdottomuus. Ja vaikka tiedetään, että vanhemmuutta ja kasvatuksen onnistumista ei mitata millään ulkoisilla mittareilla, kuten lapsen omistamien kehittävien lelujen määrällä, uusimman lastenvaatedropin pipolla sesongin trendivärissä tai sillä, missä iässä lapsi oppii lukemaan, tuntuvat nämä ulkoiset seikat vievän vanhempia kuin pässiä narussa. Ja onhan se luonnollista ja inhimillistä, että omalle lapselle halutaan parasta. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, mikä oikeasti on lapsen paras?

Paljon edellä mainittuja seikkoja enemmän ja kauaskantoisempia päätöksiä jää näkymättömiin ja usein myös tietoisen pohdinnan ulkopuolelle. Miten kasvatetaan terve ja maapallon kantokyvyn kannalta kestävä tavarasuhde, minkä verran ja mihin ikään asti vanhempi voi päättää esimerkiksi lapsensa ruokavaliosta ja vaatehankinnoista ja millaiseen arvomaailmaan nuo valinnat pohjautuvat? Millaista arvomaailmaa kodin pienet käytännöt lapseen istuttavat?

Henkilökohtaisesti minun on vaikea ymmärtää, miksi lastenkin ruokavalio yhä edelleen pohjautuu pitkälti lihaan ja maitotuotteisiin, vaikka meillä on kaikki tieto kyseisen ruokavalion riskeistä sekä terveydelle että ekosysteemeille. Toisaalta ymmärrän vallan hyvin, että vallitsevien normien rikkominen ei ole helppoa eikä monelle tule edes mieleen kyseenalaistaa tuttuakin tutumpia tapoja. Elämme ja olemme kuten olemme aina tottuneet tekemään, sillä valmista polkua on helpoin kulkea. Harva edes tulee ajatelleeksi, että polun voi raivata myös itse tai voi päättää kulkea sitä risukkoista ja mutkittelevampaa pikkupolkua. Onkin surullista, että yhteiskunta ei vieläkään viitoita meille kestävää ja helppokulkuista tietä vastuulliseen ja syväekologiseen elämäntapaan.

Elämäntapojen perinpohjainen kyseenalaistaminen ravistelee koko maailmankatsomusta ja on siksi hyvin kokonaisvaltainen prosessi. Sysäys muutokselle täytyy tulla sisältä päin syntyvän oivalluksen myötä. Tarvitsemme myös paljon nykyistä enemmän esimerkkejä kestävän elämäntavan erilaisista ilmentymistä, jotta normit vähitellen voivat muuttua.

Toinen asia, mitä minun on hankala ymmärtää, on se logiikka, jolla vanhemmat ostavat lapsilleen pikamuotiketjujen vaatteita. Yksikään halpavaatteita myyvä brändi (Zara, H&M, Lindex, Cubus, Newbie, markettivaatemerkit) ei maksa vaatteidensa valmistajille elämiseen riittävää palkkaa, joten se halpa hinta, jolla me voimme ostaa kauniita edullisia vaatteita, tarkoittaa sitä, että maailman toisella puolella joku äiti (lähes kaikki tekstiiliteollisuuden työntekijät ovat naisia) tekee tehtaassa niin pitkää päivää, ettei hän ehdi juuri koskaan nähdä omia lapsiaan. Silti, vaikka en logiikkaa ymmärrä, tiedostan, ettei näistä kestämättömistä valinnoista voi ketään tuomita, sillä epäkohdat ovat syvällä rakenteissa. Jos jo ikoninen äitiyspakkaus, hyvinvointivaltion kulmakivi, perustuu tuotteidensa osalta vastuuttomalle hintojen ja ihmisoikeuksien polkemiselle, on jotain perustavanlaatuista pielessä muuallakin kuin yksittäisten ihmisten kulutusvalinnoissa. Kukaan meistä ei pysty elämään kulutuksen varaan rakentuvassa yhteiskunnassa sortamatta ja ihmisten ja eläinten oikeuksia polkematta, koska yhteiskuntamme kivijalka on muurattu kestämättömälle sorron maaperälle.

Ennen ajattelin, että ainoa oikea tapa kasvattaa lapsi on opettaa hänet maailmankansalaiseksi jo pienestä pitäen. Tutustuttaa hänet eri kulttuureihin lomamatkojen ohessa, jotta hän kasvaa avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Olinhan itsekin pienestä pitäen saanut matkustella ympäri maailmaa. Tuskinpa olen silti kasvanut merkittävästi avarakatseisemmaksi kuin joku toinen ikätoverini, joka ei ole kolunnut yli viittäkymmentä maata tuprutellen siinä samalla ilmakehään enemmän päästöjä kuin laki sallii. Tai vaikka olisinkin, en jaksa uskoa, ettei samaan lopputulokseen olisi voitu päätyä myös ilman hillitöntä lentelyä ympäri maailman.

Meidän perheen pienet valinnat rakentavat lastemme käsitystä maailmasta. Se, että ruokapöydässä suu pyyhitään isin vanhasta t-paidasta leikeltyihin kestotalouspapereihin ja että yhdessä esikoisen kanssa täytämme vauvalle kestovaippoja, opettaa lapsillemme ehkä sen, että kertakäyttötuotteet voi korvata kestävillä ja pestävillä versioilla. Lapsen toivoessa itselleen farkkuja tai merirosvoasua, en aja Prismaan ostamaan niitä vaan näpyttelen ostoilmoituksen Facebook-kirppikselle ja ilmoitan lapselle, että eiköhän hänen toivomansa hankinnat vielä ennen pitkää löydy. Tämä toivottavasti opettaa lapselleni paitsi halujen lykkäämistä ja kärsivällisyyttä, myös sitä, että maailmassa kaikki tarpeellinen on jo tuotettu ja meidän on vain maltettava odottaa sitä hetkeä, että etsimämme tavarat osuvat kohdallemme. Se, että loman lähestyessä emme pakkaa perhettämme lentokoneeseen vaan autoon ja aurinkomatkalle lennähtämisen sijaan ajamme mökille tai korkeintaan etelä- tai länsinaapuriin, ehkä opettaa lapsiamme näkemään sen, että lomailu ja irtiotto arjesta ei vaadi all inclusive –hotellilomaa etelän rantakohteessa.

Vaikka perheemme hiilijalanjälki on noin kolmannes keskiverrosta, elämme ihan tavallista lapsiperheen elämää. Toki me vanhemmat mietimme tekemiämme valintoja ekologisuuden kautta, mutta lapsemme tuskin vielä pitkään aikaan osaavat ajatella, että elämäntapamme mitenkään eroaisi normaalista. Eikä se radikaalisti ulos päin eroakaan, sillä ainakin tällä hetkellä valintamme joustavat tarpeen mukaan emmekä ole ehdottomia esimerkiksi ruokavalion, lahjakulttuurin tai yksityisautoilun suhteen. Kun perusasiat eli asuminen, liikkuminen ja ruokavalio ovat pääsääntöisesti kestävällä pohjalla, ei pieni “lipsuminen” silloin tällöin tee suurta hallaa. Lapseni sai siis esimerkiksi tänäkin pääsiäisenä pari yllätysmunaa, vaikka emme itse niitä hänelle hankkineet. Iloittiin munista yhdessä, koska pari turhaa pikkulelua kerran vuodessa ei maailmaa kaada.

Varsinaista ekokriisikeskustelua emme vielä ole käyneet, koska lapsemme ovat sen verran pieniä. Totuus maailman tilasta tuleekin varmasti valkenemaan heille pala kerrallaan, kyselemisen, ihmettelemisen ja teemaa sivuavien keskustelujen kautta käytännön arjen tasolla. Toivon, että osaan olla välittämättä lapsilleni omassa mielessäni ajoittain vellovaa huolta, pelkoa ja ahdistusta, mutta pystyn kuitenkin samaan aikaan olemaan jossain määrin rehellinen ekokriisin olemassaolosta. Enemmän kuin mitään muuta toivon tietysti, että tämän vuosikymmenen aikana saamme kuulla paljon toivoa antavia uutisia ekokriisin tiimoilta.


Yhteiskunnan arvomaailma heijastuu myös kasvatukseen. Arvotutkimuksissa suomalaisten tärkeimmiksi arvoiksi ovat viime vuosina nousseet muun muassa turvallisuus, hyväntahtoisuus ja universalismi. Turvallisuus pitää sisällään terveyden, perheen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen ja universalismi puolestaan sisältää mm. tasa-arvon, maailmanrauhan ja luonnonsuojelun. Pinnallisesti ajatellen suomalaisten elämäntapojen voisi ajatella olevan sopusoinnussa arvojen kanssa, mutta jos asiaa katsotaan syvällisemmin, ovat arvot suuressa ristiriidassa käytänteiden ja ihmisten arjen kanssa. Suomalaisten ylikuluttava elämäntapa ja hiili-intensiiviseksi rakennettu yhteiskunta aina ruokavaliosta ja metsätaloudesta alkaen vähentää globaalia turvallisuutta ja terveyttä kiihdyttämällä ekokriisiä ja esimerkiksi pandemioille otollisia olosuhteita. Ekokriisin kiihtyminen taas on todistetusti uhka tasa-arvolle ja maailmanrauhalle. Puheiden ja asenteiden tasolla suomalaiset kannattavat luonnonsuojelua, mutta käytännössä iloitsemme kuitenkin selluhankkeista ja valtio edistää eläintuotantoa massiivisin maataloustuin. Yksilönä, vanhempana ja vastuullisuuteen pyrkivänä kasvattajana olenkin siis asemassa, jossa joudun jatkuvasti uimaan yhteiskunnan rakenteissa vastavirtaan ja murtamaan normeja, kun yhteiskunta ei rakenteillaan tue eettisiä ja ekologisia arvoja ja valintoja. Ajoittain se on raskasta, kun asioista on jatkuvasti otettava itse selvää ja oltava valmis kyseenalaistamaan ja näkemään vaivaa.

Usein, kun katson maailman murheista vielä autuaan tietämätöntä lastani, en voi välttyä ajatukselta, millainen tulevaisuus häntä odottaa. En voi olla pohtimatta sitäkin, oliko väärin synnyttää lapsia maailmaan, jossa tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvin epävarmalta. Luottamus ihmiskunnan kykyyn selättää ekokriisi sai minut kaikesta epävarmuudesta huolimatta uskaltamaan. Ja nyt on vain elettävä päivästä toiseen itse todeksi sitä tulevaisuutta, jonka lapsilleni haluan antaa.

Loppuun vielä kuuntelusuositus erinomaisesta Ylen podcastista Äiti, kuolevatko jääkarhut?, joka käsittelee ekokriisiä ja vanhemmuutta koskettavasti ja monipuolisesti. Itkuvaroitus!

Kirjasuosituksena nostan esiin Kaisa Viljasen Kasvun paikka -teoksen. Kirja tarjoaa vertaistuellista pohdiskelua vanhemmuuden teemoista ja käsittelee myös ilmastokriisin tuomaa epävarmuutta kasvatusnäkökulmasta. Myös allekirjoittanut pääsi osallistumaan kirjan tekoon pienen haastattelun muodossa.

Aikamatkalla muuttuneessa luonnossa

Meteorologina tunnetun Kerttu Kotakorven kirja Suomen luonto 2100 – Tutkimusretki tulevaisuuteen vie aikamatkalle tulevaisuuden Suomeen, seuraavaan vuosisadan vaihteeseen. Ilmasto maassamme on muuttunut merkittävästi, sillä ilmaston lämpenemistä ei saatu pidettyä alle 1,5 asteessa, kuten vielä vuosisadan alkupuolella toiveikkaasti kuviteltiin.

Vuosisadan aikana luonnostamme on hävinnyt eläin- ja kasvilajeja ennennäkemättömällä vauhdilla. Myös uusia lajeja on tänne rantautunut, kun elinolosuhteet ovat sen mahdollistaneet. Vuodenajat eivät ole samanlaisia kuin ennen. Eniten ovat muuttuneet talvet, joista on tullut lyhyempiä ja vähälumisempia. Sadetta kyllä talvella riittää ennennäkemättömän paljon, mutta useimmiten se tulee vetenä. Kesäisin piinaavat usein viikkoja kestävät tukahduttavat helteet ja kuivuus, joka koettelee pahasti muun muassa maanviljelystä.

Kirjan esittelemän muutoksen raameiksi on valittu ilmastomalli RCP8.5. Valitulla mallilla maapallon ilmasto lämpenee vuosisadan loppuun mennessä neljä astetta, mikä on tämänhetkisen poliittisen ilmapiirin osoittama suunta. Suomessa keskilämpötila nousisi vieläkin enemmän, noin kuusi astetta. Lämpö-, sade- ja kuivuusennätyksiä rikotaan sekä Suomessa että maailmalla harva se vuosi tämän vuosisadan aikana. Äärisääilmiöt tulevat vuosi vuodelta tutummiksi meilläkin.

Saimaannorppia näkee vuosisadan lopussa vielä eläintarhoissa. Punkeilla on otolliset elinolosuhteet ja niitä tavataankin vuosisadan lopussa jo koko maassa. Tuhohyönteisillä menee hyvin ja metsien ja viljelysten riesaksi on ilmestynyt jos jonkinlaista tuholaista. Muutoin hyönteisten määrä on kuitenkin vähentynyt rajusti. Osittain sen myötä myös lintumäärät ovat romahtaneet.

“Ekosysteemi on rakentunut tiettyihin olosuhteisiin, joiden muuttuessa ekosysteemi muuttuu. Jotkin lajit ovat sopeutuvaisempia, kun taas toiset häviävät kiristyvässä kilpailussa. Jotkut lajit voivat siirtyä uusille, sopivammille alueille, mutta läheskään aina tämä ei ole mahdollista.” – Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Pidin siitä, kuinka kirjassa ei kaunisteltu ihmisen ja luonnon suhdetta. Myyttinen suomalainen luontosuhde ammuttiin suorin sanoin alas, varmasti joidenkin ihmisten järkytykseksi. Mielestäni on jo aikakin, että lopetetaan hyssyttely ja kaunistelu ja katsotaan totuutta silmiin. Olemme itse tämän kaiken saaneet aikaan ja meillä on mahdollisuus vielä kääntää suunta, jos vain uskallammme myöntää virheemme.

“Ihminen itse on mullistanut sitä [luontoa] siitä asti, kun maata on asutettu. Voi sanoa, että Suomessa on tehokkaasti jopa tuhottu luontoa. Soitamme on ojitettu, metsiä kaadettu ja tilalle kasvatettu yksipuolisia viljelyksiä. Jossain määrin suomalaisessa luontokeskustelussa ja kansallisidentiteetin rakentamisessa on pidetty yllä myyttiä Suomen runsaista metsistä, soista ja koskemattomasta luonnosta. Varoituksen sananen on paikallaan. Joku lukija saattaa järkyttyä tai suuttua, kun kerron, ettei Suomi ole ihmisen saapumisen jälkeen ollut vain luonnon muovaama maakaistale. Suomalaiset kautta aikojen ovat jättäneet luontoon kädenjälkensä, jonka kosketus harvemmin on ollut kovin hellä. Suomalainen luonto on laajasti ihmisen muokkaama, hyväksikäyttämä, jopa raiskaama. Maa ja sen antimet on otettu ihmisen palvelukseen.” – Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Myös metsäpolitiikkaan kirjailija ottaa kantaa. Suomessa vallitsi vuosikymmeniä avohakkuiden malli eikä muunlainen metsänhoito ollut edes sallittua. Se on tehnyt jo tähän mennessä paljon peruuttamatonta tuhoa luonnollemme esimerkiksi uhanalaistuvien lajien listan kasvaessa jatkuvasti. Lyhytnäköisen, metsäteollisuuden intressejä ajavan metsäpolitiikan seurauksia tulemme kantamaan vielä pitkään.

“Yhden lajin puupelto ei ole hyvinvoiva metsä. Luonnon näkökulmasta talousmetsä on hyvin yksipuolinen, melkein kuollut ekosysteemi. Itämeri ja sisävedet ovat rehevöityneet jätevesien, maanmuokkauksen ja viljelyksiltä karanneiden ravinteiden vuoksi.” Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Se, että ilmaston voimakas lämpeneminen ei ehkä vielä näy sinun tai minun elämässä merkittävällä tavalla, ei tarkoita, etteikö se olisi totta ja etteikö se vaikuttaisi jo nyt maapallon ekosysteemeihin monella, usein hyvin tuhoisalla ja peruuttamattomalla tavalla. Suosittelen lämpimästi lukemaan tämän kirjan, jos haluat saada kattavan käsityksen siitä, miten luonto tulee muuttumaan lämpenevän ilmaston myötä ihan täällä koto-Suomessakin. Vuosi 2100 voi kenties tuntua kaukaiselta, mutta nyt syntyvät vauvat tulevat elämänsä aikana kokemaan kaikki nämä muutokset. Heidän vanhuus Suomessa vuonna 2100 näyttää hyvin erilaiselta luonnon muuttuneiden olosuhteiden vuoksi. Kun luonto muuttuu, muuttuu myös kaikki muu. Elinkeinot, asuminen, liikkuminen, ruoantuotanto, vapaa-aika, terveys…Halusimme tai emme, olemme osa luontoa ja kun luonto muuttuu, on myös ihmisen pakko muuttua ja muokata toimintaansa, jotta sopeudumme muuttuviin olosuhteisiin. Tämä vuosisata on muutoksen ja sopeutumisen aikaa eikä kukaan tai mikään tule muutokselta välttymään. Toiset voittavat, toiset oppivat selviytymään, toiset häviävät iäksi.

“Jokainen kokee ilmastonmuutoksen elinympäristössään, vaikutukset vain ovat kovin erilaisia. Jossain se tarkoittaa tukahduttavaa kuumuutta, toisaalla sulavaa ikiroutaa. Joillekin kuivaksi kovettuvaa peltoa ja vedetöntä kaivoa, toisille loputtomia rankkasateita ja ennätyksellisesti voimistuvaa hirmumyrskyä. Jossain metsä kasvaa aiempaa nopeammin, toisaalla sitä palaa aiempaa enemmän.” Suomen luonto 2100 | Kerttu Kotakorpi

Erityislaatuinen kansa

Me suomalaiset olemme luontoa rakastavaa kansaa. Suomalainen luontosuhde on todella jotain, mistä kaikkien muiden pitäisi ottaa mallia. Meillä hoidetaan asiat aina erinomaisesti, oli kyse sitten eläimien hyvinvoinnista, metsänhoidosta, ruoantuotannosta tai vastuullisesta yritystoiminnasta. Suomeen syntyminen on lottovoitto, sanotaan. Meillä on metsää, puhdasta ilmaa ja kirkasta vettä tuhansissa järvissämme. Joskus myös hiukan sinilevää, mutta ei puhuta nyt siitä. Jokaisella suomalaisella alkaa hoidettu metsä lähestulkoon takapihalta, meillä on maailman paras eläinsuojelulaki, suomalainen liha on eettistä ja ekologista. Käytännössä kaikki harjoittamamme elinkeinot hoidetaan täällä paremmin kuin missään muualla. Hiilijalanjälkemme saattaa olla hiukan suurempi kuin muissa maissa, mutta se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että asumme täällä hyisessä Pohjolassa, ja joudumme lämmittämään talojamme talvella. Mutta senkin voimme onneksi tehdä vastuullisen valtionomistajaohjauksen alaisen energiayhtiön vihreäksi pestyllä sähköllä. Kun pari kertaa vuodessa pakon edessä joudumme matkustamaan etelään lomailemaan – vain siksi, että kaukaiset esi-isämme aikanaan päättivät asettua asumaan tänne pohjoiseen –, on ainoa vaihtoehto mennä lentäen, koska maantieteellinen sijaintimme on niin kovin hankala. Onneksi meillä on tähänkin asiaan ratkaisu: oma kansallinen, vastuullinen lentoyhtiö. Ylläpitämällä sen toimintaa verorahoilla olemme itse asiassa pienentämässä lentoliikenteen hiilijalanjälkeä, kun näin hyvää hyvyyttämme mahdollistamme suoran reitin Aasiaan.

Me suomalaiset luonnonystävät hiukan kauhistelemme, kuinka Brasiliassa Amazonin sademetsät, joita maapallon keuhkoiksikin kutsutaan, hävitetään rehuntuotannon ja karjatalouden tieltä. Metsäkatoon pitää puuttua, me sanomme. Tolkun ihmisten ylistämä ja siteeraama maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas korostaa, että globaalisti tärkein metsäkysymys onkin juuri trooppisen metsäkadon pysäyttäminen esimerkiksi Brasiliassa ja Indonesiassa. Samaan aikaan Suomi vie enenevissä määrin sianlihaa Kiinaan, jopa kymmenesosan kaikesta suomalaisesta sianlihantuotannosta. Siihen saadaan EU:lta oikein vienninedistämistukea, kolmisen miljoonaa euroa. Siitä viis, että Suomessakin sioille syötettävää rehua tulee Brasilian metsäkatoalueilta. Ja entäs sitten se Indonesian metsäkato? Sen pysäyttäminen on myös tärkeää, painottaa Taalas. Mutta silti Neste saa hallinto-oikeuden päätöksellä salata palmuöljytisleensä alkuperän, vaikka ympäristöjärjestöt ovat raportoineet alihankkijoiden toiminnassa metsäkatoa ja ihmisoikeusloukkauksia. 

Ja Suomessa tosiaan metsät ovat hyvin hoidettuja. Senhän todistaa jo sekin, että metsien puuston kuutiomäärä jatkuvasti kasvaa. Jostain kumman syystä uhanalaisten lajien määrä kasvaa myös, mutta suomalaista metsäkansaa se ei kovasti huoleta. Metsästä olemme elantomme saaneet, niin on aina ollut ja niin on aina oleva. Sellulla tuodaan leipä pöytään ja leivän päälle vähän maailman vastuullisinta makkaraa. Eikä se mitään sellua edes enää ole vaan biotuotetta. Pian saadaan uusi, iso biotuotetehdaskin Kemiin. Ympäristöjärjestöjä huolettaa, että metsänielu pienenee, kun hakkuumäärät uuden tehtaan myötä kasvavat. Maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä (kesk.) tietää, että suomalaisia metsiä hoidetaan vastuullisesti, vääjäämättömästä metsäkadosta huolimatta.

– Yhteiskunta vaatii rakentamiseen ja pellonraivaukseen tilaa, ja se tehdään aina Suomessa metsästä, Leppä sanoo.

Koska metsät ovat Suomelle niin tärkeitä, yrittää Suomi nyt kiemurrella vapaaksi LULUCF-asetuksesta, jonka tarkoitus on vähentää maankäytöstä syntyviä ilmastopäästöjä ja pitää huoli, ettei metsien muodostama hiilinielu pienene. Suomi tahtoo asetukseen oman erillisen joustovaran, jolla se voisi kompensoida metsäkadon päästöt. Kompensoida! Miten kompensoidaan luontokato? No kyllä vastuullisesti toimiva Suomi varmasti osaa senkin fiksusti hoitaa.

Koronapandemia on aiheuttanut Euroopassa turkistarhojen alasajojen aallon. Koronaviruksen levittyä tarhaeläimiin on miljoonia eläimiä jouduttu lopettamaan. Jo ennen pandemiaa moni Euroopan maa oli kieltänyt turkistarhauksen. Kaikissa turkistarhauksesta luopuneissa maissa turkistarhausta ei ole kielletty, mutta eläinsuojelulakia on tiukennettu niin, että tarhaus on käynyt mahdottomaksi. Mutta ei Suomessa. Kun muissa maissa luovutaan epäeettisestä ja mennyttä maailmanaikaa henkivästä toimialasta, niin Suomipa näkee tilaisuuden tulleen. Nyt tänne houkutellaan muun muassa tanskalaisia turkistarhaajia jatkamaan elämäntyötään. Voin kuvitella sitä lobbauksen määrää, mitä eduskunnassa turkistarhaajien toimesta tehdään. Ulkomaisia tarhaajia ei tänne saada, mikäli ei ole taetta siitä, että elinkeinon harjoittamista voi jatkaa vähintään 10 tai mielellään 20 vuotta. Eli kun sanomme, että jonkin elinkeinon harjoittamista ei kannata kieltää, koska sitten sen harjoittaminen siirtyy vain sellaisiin maihin, joissa lainsäädäntö on löperömpää, niin missähän ne löperön lainsäädännön maat mahtavat olla? Ainakin yksi löytyy lähempää kuin arvasitkaan.

Niin se vain on, että on helpompaa nähdä rikka toisen silmässä kuin malka omassa silmässä. Olemme me suomalaiset erityislaatuinen kansa.

Tämän kirjoituksen pääkuva on muuten Saimaalta. Ruokolahdella sijaitsevan sukumökkimme lähellä on suosittu mökkisaari, 18 neliökilometrin kokoinen Mietinsaari. Otin siitä ilmakuvan Maanmittauslaitoksen Karttapaikka-palvelusta, sillä MTK:n Juha Marttila toivoo, että kansalaiset katsoisivat avohakkuita uudesta näkökulmasta, taivaalta. Kaiketi lintuperspektiivistä avohakkuun ei pitäisi näyttää niin pahalta kuin sammakkoperspektiivistä katsottuna. Jätän kauneuden arvioinnin lukijan vastuulle. Itse vetäydyn pohtimaan, mikä vaikutus on ollut sillä, että paikallinen metsänhoitoyhdistys ei vielä muutama vuosi sitten tarjonnut metsänhoitovaihtoehdoksi meille metsänomistajille muuta kuin avohakkuun.

(Melkein) kaikki kestovaipoista – 8+14 kysymystä ja vastausta

Tätä kirjoitusta suunnitellessa kyselin Instagramissa, mitä haluatte tietää kestovaipoista.

“Kaiken, koska jos koskaan ikinä meille tulee lapsi, haluan kestoilla!”

Eli saamanne pitää! Yritän tässä kirjoituksessa vastata kaikkiin esittämiinne kysymyksiin parhaan kykyni mukaan, omien kokemusteni pohjalta. Kaikki vastaukset eivät siis ole mitään yleispäteviä ohjeita vaan ennemminkin kertomus siitä, miten meidän perheessä ollaan saatu kestoilu toimimaan. Luvassa 8+14 kysymystä ja vastausta kestovaipoista.

Aloitetaan aloittelijan peruskysymyksistä.

  1. Mitä käytännössä pitää hankkia, jos haluaa aloittaa kestovaippojen käytön? 

Kun me päätimme jo ennen esikoisen syntymää, että tulemme käyttämään hänellä kestovaippoja, aloitin vaippoihin tutustumisen Facebookissa. Hyvä ryhmä, jossa voi lukea aiheeseen liittyviä keskusteluja ja kysellä itse apua, on Kestovaippakirppis ja –tuki (Kodin kestot ry). Sanastoon ja vaippojen käyttöön voi perehtyä myös Kodin kestojen YouTube-kanavalla tai IG-tilillä – mikä vain itselle tuntuu luontevimmalta tavalta. Myös Vaippavinkit-tilillä on hyviä, selkeitä tietoiskuja. 

Mutta siis vastaus kysymykseen, mitä me käytännössä hankimme, oli Ikea-kassillinen taskuvaippoja ja imuja kahdelta eri henkilöltä siten, että laitoin ostoilmoituksen paikalliseen Facebookin kirppisryhmään. Sieltä minulle tarjottiin useampiakin vaippasettejä, joista ostin sellaiset, missä tuli mukana myös imut ja useampia erilaisia vaippoja. Näin päästiin kokeilemaan eri mallisia vaippoja tarra- ja nepparikiinnityksellä. Myyjältä oli myös kätevä pyytää vaippojen noudon yhteydessä pieni perehdytys kestovaippoihin. En muista, kuinka monta vaippaa aluksi ostettiin, mutta veikkaan, että niitä oli 20–30 kappaletta + iso läjä erilaisia imuja. Ostimme alkuun sekä newborn- että S-kokoa, ehkä myös one size-vaippoja. Jotkut ovat sitä mieltä, että taskuvaipat eivät toimi pienellä vauvalla vaan esimerkiksi harsot ja kuoret ovat parempia, mutta meillä pienimmät taskut (esim. äitiyspakkauksessa muinoin ollut oranssi TotsBots) ovat toimineet hyvin alusta asti molemmilla lapsilla. Esikoisen kanssa en tajunnut villahousujen ideaa, mutta nyt toisen vauvan kohdalla hankin muutamat ja ne on ihan parhaat! Kun villahousut vetäisee vaipan päälle, ne nappaa mahdollisen pienen kosteuden, jos vaippa päästää aavistuksen pissaa imujen kastuessa vaipan reunan yli tai läpi. Koska villa puhdistaa itse itsensä, ei niitä tarvitse pestä pienen pissakosteuden jälkeen. Kuivatus ja tuuletus riittää. Kun villahousuihin on joskus tullut vähän kakkaosumaa, ollaan pesaistu ne käsin marseillesaippualla. Villahousuille kannattaa aika ajoin tehdä lanoliinituskäsittely, joka auttaa kosteudensitomiskykyä palautumaan. Riisipaperia sain jonkun ostamani vaippasetin mukana, mutta sen funktiota en tajunnut. Harsoja moni kehuu vaipatuksessa ja ne ovat ainakin halpoja hankkia. Itselle toimivat jutut löytyy tässäkin hommassa kokeilemalla. Se, mikä jollakin toisella toimii loistavasti, ei välttämättä toisella toimi ollenkaan. Niin vauvat kuin aikusetkin ovat erilaisia.

  1. Mistä kestovaippoja voi hankkia?

Kuten yllä jo kerroin, Facebook-kirppikset olen itse todennut superkäteviksi. Joko kestovaippoihin keskittynyt ryhmä tai sitten ihan normikirppisryhmä omalla asuinalueella. Netistä voi myös ostaa käytettyjä vaippoja esimerkiksi Babydotin second hand -vaippakaupasta. Usein vaippoja on myynnissä myös lastenvaatekirppiksillä ja kierrätysmyymälöissä kuten Fidalla ja SPR:n Kontissa. Mutta jos haluaa päästä helpolla ja ostaa isomman setin yhdestä paikasta, niin silloin kannattaa kääntyä Facebookin puoleen. Ihan huippu ryhmä on Kestovaipat ja kantovälineet kiertoon Osta Myy Vaihda, vaikka saatatkin hieman ihmetellä, miksi ryhmässä jutellaan ihan kaikesta muusta kuin kestovaipoista ja kantovälineistä. Tiedostoista ja albumeista löytyy kuitenkin ne vaippajututkin – kaiken muun hyödyllisen ja hyödyttömän keskustelun ohella. 😉 Myös Torin valikoimat kannattaa katsastaa.

Monilla paikkakunnilla toimii kestovaippalainaamoja, joiden olemassaoloa kannattaa hyödyntää vaippataipaleen alussa. Lainaamosta saa lainata ison vaippapaketin erilaisia vaippoja kokeilukäyttöön muutamalla eurolla. Kokeilun jälkeen on helpompi todeta, mitkä vaipat toimivat käytännössä omalle lapselle parhaiten ja ostaa sitten omaksi toimivimmiksi todettuja vaippoja hutiostot välttäen.

Jos haluaa ostaa uusia vaippoja, löytyy kotimaisiakin valmistajia vaikka millä mitalla, merkkeinä mm. Nalle, Onnikas, Hahtuvahullu, Myllymuksut, Tirsokas, Jadena, Sampsukka, Kanto, Hilivinksis, Ronja & Roope ja Mannamaa.

  1. Montako kestovaippaa pitäisi lasta varten varata?

Riippuu, kuinka usein vauva kakkaa ja kuinka usein haluaa pyykätä. Meillä pesuväli on 3–4 päivää ja vastikään siirryimme käyttämään kestovaippoja myös öisin. Meillä vaipat pestään, kun kaksi kymmenen litran ämpäriä on täyttynyt likaisista vaipoista ja pesun jälkeen olen laskenut, että vaippoja on ollut pyykissä suunnilleen 20 kappaletta. Vaippoja kuluu vuorokaudessa yleensä 5–6 kappaletta. Vaippoja on aina vielä jonkin verran puhtaana siinä vaiheessa, kun vaippapyykki pyörii eli sanoisin, että täyskestoilussa pärjää erittäin hyvin reilu 20 vaipalla. Meillä vaipanvaihtorytmi on sellainen, että vaippa vaihdetaan vauvan hereilläoloaikana yhden kerran, ellei satu tulemaan kakkaa aikaisemmin. Yhdellä vaipalla pärjää oikein hyvin pitkätkin päikkärit. Yökestoilussa vähän jännitti etukäteen, herääkö vauva kesken yön pissalammikosta, mutta vaipat on pitäneet villahousujen kanssa öisinkin pissat ongelmitta sisällään. Isommalla vauvalla ja taaperolla tulee isompia pissoja, joten silloin voi olla, että vaippaa joutuu vaihtamaan useammin, esimerkiksi parin tunnin välein. Villahousut kyllä pelastaa varmasti silloinkin paljon. Tykkään itse, että vaippoja on niin paljon, että voi aina pestä täysiä koneellisia. Siksi en oikein tiedä, miten hyvin käytännössä toimisi, jos käyttäisi vaikka vain yhden kestovaipan silloin tällöin. Mutta varmaan sekin voi toimia, kun vaan keksii omassa arjessa toimivan käytännön!

Vaippasulkeiset!
  1. Miten säilytät likaisia vaippoja? Kestovaipat varmaan haisevat, joten miten säilytät ennen pesua? Ällöttää myös ajatus, että paska pyörii siellä pesukoneessa. 

On hyvin tavallinen oletus, että vaipat haisisivat kovasti. Mielestäni kestovaipat haisevat likaisina paljon, paljon vähemmän kuin tavallinen kertseille käytetty vaipparoskis. Myöskään päällä oleva pissavaippa ei ala haista sellaiselle kemikaaliselle pissavaipalle, jolle kertakäyttövaipat haisevat heti yhden pissan jälkeen. Vauvan maitokakat eivät vielä pahemmin haise ja me huuhtaistaan vaipasta irtonaiset kakat pois ennen ämpäriin heittämistä. Kiinteitä ruokia syövän vauvan kakka alkaa haisemaan jo hiukan enemmän, mutta kakat kipataan vaipasta pönttöön ja vaippa huuhdellaan käsisuihkulla/hanan alla. Kai tiesit, että kertsivaipastakin irtonainen kakka pitäisi heittää pönttöön?! Kun pissat muuttuu isommalla lapsella haisevammiksi, niin kannellisessa säilytysastiassa hajut pysyvät astian sisäpuolella. 

Säilytystapoja likaisille vaipoille on monia. Moni säilyttää likavaipat ilmavasti ämpärin reunoilla tai mustekalakuivatustelineessä roikkuen. Minä en halua, että likavaipat lojuvat tilaa vievästi ja rumasti ympäri kylpyhuonetta. Meillä on säilytysastioina toiminut kaksi ihan tavallista kymmenen litran ämpäriä. Ämpärit pidetään päällekkäin niin, että kansi on alemman ämpärin päällä, jolloin päällimmäiseen avonaiseen ämpäriin voi kätevästi heittää vaipat ja imut kantta nostamatta. Kun ensimmäinen ämpäri täyttyy, siihen kansi päälle ja se siirretään alimmaiseksi. Monesti varoitellaan, että vaipat saattavat homehtua tällaisessa säilytyksessä, mutta reilun kahden vuoden kokemuksella ei näin ole kertaakaan käynyt. En siis pidä homehtumista kovin potentiaalisena uhkana märkäsäilytyksessäkään.

  1. Kakkavaippojen liotuksen työmäärä? Huuhtelu ja liotus moneen kertaan? Haju? Hygienia?

Me heitetään imut vaipan sisältä sellaisenaan ämpäriin, huuhtelematta. Isomman lapsen kanssa huuhtaistiin jossain vaiheessa myös pissavaipat, kun ammoniakkinen haju oli muuten säilytyksen aikana niin voimakas. Mutta pienen vauvan kanssa huuhdellaan vaan kakat vaipoista pois, ihan lavuaarissa, hankaamalla vaipan sisäpintoja vastakkain. Kädellä kakkaa ei siis tarvitse hieroa, jos sitä pelkää. Enemmän kakan kanssa joutuukin olla kosketuksissa ihan sitä vauvan pyllyä pestessä. Alkuun laitettiin sappisaippuaa kakkavaippoihin tahrojen poistamiseksi, mutta sitten luovuttiin siitäkin ylimääräisestä työvaiheesta. Jos vaippoihin jää tahroja (harvoin jää), ne voi kesällä haalistaa auringon valolla. Maitokakkoja ei ole pakko pestä vaipoista pois käsin vaan voi käyttää myös pesukoneen esihuuhteluohjelmaa. Mutta mun mielestä on kivempi, että irtonaista kakkaa ei mene pesukoneeseen. Kakkatahrat on asia erikseen ja niitähän on ihan vauvan vaatteissakin silloin tällöin. Ja vanhempien vaatteissa myös. 

  1. Pesetkö kestovaipat muun pyykin joukossa vai vaipat aina erikseen?

Me pesemme vaippojen kanssa usein koko perheen alushousut ja sukat tai muuta kuudessakympissä pestävää pyykkiä. Jonkun mielestä ällöttävää, mutta hei, sen koneen tehtävähän on pestä pyykit puhtaiksi! Eli ihan sama, vaikka koneeseen menisi vaippapyykin kanssa muutakin pyykkiä. Puhtaina ne sieltä ulos tulee tai jos ei tule, niin pesukoneessa on vikaa. Vaippojen kanssa voi siis oikein hyvin pestä muutakin pyykkiä samassa koneellisessa.

  1. Miten ohivuodot kestovaipoissa estetään, paitsi vaihtamalla vaippaa useammin kuin kertsiä?

Vaippaa ei tarvitse vaihtaa välttämättä sen useammin kuin kertsiäkään, jos vaan imut ja istuvuus on kunnossa. Myös villahousut vaipan päällä auttaa paljon. Yökestoilu jännitti alkuun, mutta hyvin ollaan pärjätty jopa 12-tuntiset yöunetkin kestovaipalla.

  1. Onnistuuko käyttö, jos on pieni koti, esim. minikylppäri ja vähän tilaa kuivata?

Jos kotona mahtuu hoitamaan muun pyykkihuollon, niin myös kestovaippojen huolto pyykkäyksineen ja kuivattamisineen onnistuu. Kaksi ämpäriä päällekkäin ei vie paljoa tilaa. Yksi vaihtoehto on myös iso PUL-pussi (kosteudenpitävä vaippojen säilytyspussi), joka voi roikkua esimerkiksi altaan sivussa tai suihkun hanassa. Koko pussin sisältöineen voi kipata vaippapyykkipäivänä pesukoneeseen. Kuivuvaa pyykkiä saattaa olla pyykkitelineellä tietysti kestovaippoja käyttäessä vähän useammin, mutta se on mielestäni pieni hinta siitä, että kaupasta ei tarvitse kantaa kotiin säkkikaupalla kertakäyttöisiä vaippoja ja sitten kotona kantaa niitä pari tuntia palvelleita vaippoja säkkikaupalla roskikseen.

Pieni gallup vauvaryhmässä myös osoitti, että kestovaippojen käyttö ei välttämättä lisää pyykinpesua vaan pyykkäysrytmi on enemmän kiinni perheen tavasta hoitaa pyykkihuolto, vauvan puklujen ja kakkavahinkojen määrästä jne. Meidän nelihenkisessä perheessä ei pyöri pyykkikone joka päivä kestovaippojen käytöstä huolimatta. Pesemme pyykkiä 2–3 päivän välein. Etenkin nyt korona-aikana vaatteiden kulutus ja pesu on todella vähäistä, kun suurin osa perheestä viettää kaiken aikansa kotosalla. Enimmäkseen pesemme siis vaippapyykkiä ja samassa koneessa sukkia ja alusvaatteita. Jossain toisessa nelihenkisessä perheessä taas saatetaan pyykätä joka päivä, joskus jopa parikin koneellista, vaikka käytössä olisi kertakäyttövaipat.


Noin, nyt on käsitelty aloittelevaa kestovaippailijaa eniten askarruttavat kysymykset. Seuraavaksi sukelletaan syvemmälle vaippojen huoltoon, materiaaleihin, ekologisuusnäkökulmiin ja rahansäästöön.

  1. Miten kestovaippojen koot menevät?

Kestovaipoissa on tosiaan eri kokoja. Newborn (2–5 kg), small 4–8 kg), medium (6–11 kg), large (9–15 kg), XL ja lisäksi petite ja one size. Usein myös kilomäärät ilmoitetaan koon yhteydessä. Riippuu kuitenkin tosi paljon merkistä, mallista ja vauvan ruumiinrakenteesta, mikä vaippa on paras ja milloin on aika siirtyä koosta toiseen. Melkeinpä selviää vain kokeilemalla, mutta kokomerkinnät tietysti antavat osviittaa.

  1. Miten kestovaippojen pesu onnistuu?

En tiedä, tarkoitetaanko tällä kysymyksellä esimerkiksi kakkanäkökulmaa, johon vastasin yllä kohdassa 5. Mutta vastaan tähän nyt vaipoille sopivista pesuaineista. Tämä teksti on kopioitu pääkaupunkiseudun kestovaippalainaamon sivuilta:

“Pesuaineen tulee sisältää mahdollisimman vähän (enintään 5 %) saippuaa, etenkin jos vaipoissa on fleece-pinta. Valkaisuaine puolestaan saattaa pilata kosteussulun, eikä zeoliittiakaan suositella, sillä se kerääntyy vaippoihin ja heikentää vaipan imukykyä. Allergioiden ja yliherkkyysreaktioiden välttämiseksi tulee kestovaipat pestä aina hajusteettomilla pesuaineilla ja käyttää tavallista pienempää pesuainemäärää. Oikean määrän löydät kokeilemalla.

Huuhteluainetta ei tule käyttää lainkaan, sillä se vähentää vaippojen imukykyä. Vaippojen pehmentämiseksi voit halutessasi käyttää huuhteluaineen sijasta pientä määrää etikkaa.”

1–2 kuukauden välein vaipoille ja imuille kannattaa myös tehdä ns. keittopesu eli pestä ne 90 asteessa, jolloin vaipat raikastuvat ja mahdolliset pesuainejäämät ja bakteerit häviävät. Keittopesu kannattaa tehdä myös, jos vaipat jäävät haisemaan pesun jälkeen.

  1. Mikä on hidas ja mikä nopea imu? Parhaat hitaat imut? 

Hidas imu tarkoittaa sitä, että imumateriaali imee nestettä hitaammin, mutta kokoonsa nähden enemmän kuin nopeat imut ja pitää kosteuden hyvin sisällään. Hitaita imumateriaaleja ovat esimerkiksi bambu ja hamppu. Nopeat imut puolestaan imevät nestettä nopeasti, mutta suhteellisen vähän. Nopeita imumateriaaleja ovat puuvillaharso, -frotee ja -flanelli, zorb ja mikrokuitu. Nopeiden ja hitaiden imujen käyttöperiaate on se, että nopea imu laitetaan lähimmäksi ihoa, jolloin se imaisee äkkiä nesteen sisäänsä ja siirtää sen ulompana olevaan hitaaseen imuun, joka taas pystyy pidättämään kosteutta pidempään. Vaippavinkit-instatilillä on hyvät esittelyt erilaisista imuista.

  1. Miten kestovaippojen käyttö reissussa toimii? Esimerkiksi viikon reissu kylästä kylään?

Reissussahan ei ole mikään pakko kestoilla, jos kokee sen hankalaksi. Mutta jos reissussa on pyykinpesumahdollisuus, niin kestoilu kyllä onnistuu suurin piirtein samalla systeemillä kuin kotioloissakin. Oma kestovaipoille sopiva pesuaine kannattaa tällöin ottaa mukaan. Likaiset vaipat voi säilyttää vaikka suljetussa muovipussissa pari-kolme päivää. Lyhyillä päiväreissuilla likaiset vaipat kulkeutuu kotiin esimerkiksi tyhjissä leipäpusseissa. Vesijohdottomalla kesämökillä itse käyttäisin hyvällä omatunnolla kertakäyttövaippoja.

  1. Vuotaako kestovaipat?

Jos kestovaipat vuotaa, silloin jossain on jokin ongelma. Vaippa voi olla vääränmallinen, kosteudenpitävä PUL-kangas voi olla rikki, imut voivat olla vääränlaiset tai niitä on pissamäärään nähden liian vähän, reisikuminauhat voivat olla löystyneet, jolloin vaippa ei enää istu kunnolla… Syitä voi siis olla monia. Parhaiten vastauksen vuoto-ongelmaan saattaa löytää selailemalla aiempia vuotokeskusteluja Facebookin kestovaipparyhmässä esimerkiksi hakusanoilla “vaippa vuotaa”. Jos ostaa käytettyjä vaippoja, kannattaa kysyä tai tutkia ennen ostopäätöstä, että vaipat ovat ehjiä ja toimivia.

Moni kestovaippojen käyttäjä myös iloitsee siitä, että kuuluisat niskapaskat loistavat poissaolollaan. Kestovaipoissa on vaipan yläreunassa hyvät kuminauhat, jolloin niskakakkoja harvemmin tulee. Me ei olla koettu nipoja kestojen kanssa ikinä, kuten ei moni muukaan kestojen nimeen vannova.

  1. Onko napit vai tarrat kätevämmät?

Molemmilla taitaa olla omat kannattajansa. Minä henkilökohtaisesti tykkään enemmän napillisista vaipoista. Mielestäni ne joustaa paremmin vyötäröltä eikä kulu käytössä samalla tavoin kuin tarravaipat. Meillä on molempia käytössä. Jos ei ole käyttänyt kestovaippoja aikaisemmin, voi tarralliset vaipat olla helpommat pukea päälle.

  1. Parhaat suomalaiset kestovaipat?

Suomalaisista merkeistä Hahtuvahullu, Nalle, Mannamaa, Onnikas ja Myllymuksut äänestettiin kestovaipparyhmän isossa vaippasuosikkiäänestyksessä TOP10:een. 

  1. Korjaus?

Olen huono vastaamaan tähän, koska olen käsityöasioissa aika lailla peukalo keskellä kämmentä. Korjausvinkkejä kannattaa siis kysellä esimerkiksi tuolta jo aiemmin mainitusta kestovaipparyhmästä.

  1. Aiheuttaako kestovaipat vaippaihottumaa?

Varmaan voi aiheuttaa, mutta olen kuullut monelta ihmiseltä, että heidän lapselleen ei mikään kertakäyttövaippa sopinut, kun aina tuli kamala vaippaihottuma ja vasta kestovaippoihin siirtyminen helpotti vaippaihottumaan. Varmaan yksilöllinen juttu tämäkin, mutta kokeilemisen arvoinen, jos lapsi kärsii vaippaihottumasta.

  1. Kuinka paljon kestovaippoja käyttämällä voi säästää rahaa?

Nyt toisen lapsen kanssa siirryimme vastikään täyskestoiluun vauvan ollessa vajaa kolme kuukautta. Oletetaan vaikka, että vaippaikä jatkuisi vielä kahden vuoden ajan, vähän yli kaksivuotiaaksi. Kertakäyttövaipoissa pienimmät teippivaipat ovat edullisimpia ja kappalehinta kallistuu vaippakoon kasvaessa ja housuvaippoihin siirryttäessä.  Kappalehinta vaihtelee 0,15 eurosta 0,40 euroon. Otetaan keskiarvokappalehinnaksi siis 0,25 euroa. Pienen vauvan vaippaa voi joutua vaihtamaan 8–10 kertaa päivässä, mutta isomman, mahdollisesti jo pottailevan lapsen kanssa vaippoja kuluu vähemmän, 3–4 kappaletta vuorokaudessa. Oletetaan keskiarvoksi 5,5 vaippaa vuorokaudessa. Jos vauvan kanssa täyskestoilee kahden vuoden ajan, säästää vaippojen hinnassa vuorokaudessa keskimäärin 1,36 euroa, vuodessa 502 euroa ja kahdessa vuodessa jopa yli 1000 euroa. Säästö on tietenkin sitä isompi, mitä pidempään vaippaikä jatkuu tai jos samoilla vaipoilla vaipattaa useamman lapsen. Hyväkuntoiset käytetyt vaipat voi sitten vielä myydä oman käytön jälkeen eteenpäin.

Kestovaipat tottakai maksavat myös. Käytettyjä vaippoja ostamalla selviää edullisesti – ja ekologisimmin –, mutta uudet vaipat veloittavat kukkaroa jo vähän enemmän. Laadukkaiden vaippojen jälleenmyyntiarvo säilyy kuitenkin suhteellisen hyvänä, joten vaipoista saa vielä kohtuullisen summan takaisin oman lapsen vaippaiän päätyttyä.

Vaippavinkit-tili oli tehnyt laskelman vaippojen käytön kuluista sisältäen sähkön, veden sekä pesuaineen kulutuksen. Laskelmasta ei ihan yksi yhteen johtopäätöksiä voi vetää jokaiseen kotitalouteen, mutta jotain suuntaa kestovaippailun juoksevista kuluista se kuitenkin antaa. Vaippojen pesun kaikki kulut vuodessa jäävät murto-osaan kertakäyttövaippojen kustannuksista.

Vaippavinkit-tili laski, että vaippojen pesemiseen liittyvät kustannukset ovat vuodessa noin 40 euroa.

Esikoisen vaippaiän päätyttyä laskeskelin parin vuoden osakestoilun rahansäästöä. Kirjoittelin silloin Instagramiin näin:

“Meidän lapsi oppi kesällä kuivaksi ja 2 v 7 kk kestänyt vaipparumba loppui. Hurraa! Osakestoilimme lähes vastasyntyneestä asti, koska vieroksuin jo silloin kertakäyttökulttuuria. Kaiken kaikkiaan koin kestoilun aika helpoksi ja vaivattomaksi. Vasta ihan vaippaiän loppuvaiheessa vaippojen imuteho ei enää riittänyt ja ohivuotoja tuli joka pissasta. Vaippoja pestiin aina silloin, kun niitä oli kertynyt täysi koneellinen eli 3-6 päivän välein. Seassa pestiin useimmiten myös muu 60 asteessa pestävä pyykki.

Tein huvikseni hiukan laskelmia. Keskimäärin lapsella kuluu vuorokaudessa noin 6 kertakäyttövaippaa – tosin me ei etenkään lapsen ollessa isompi vaihdettu läheskään noin usein, koska lapsi vihasi vaipanvaihtoa – mutta mennään silti tällä 6 vaipan keskiarvolla. Vuositasolla tämä tarkoittaa 2190 vaippaa. Meidän lapsella vaippaikä kesti suunnilleen 940 vuorokautta. 940 vuorokaudessa lapsi kuluttaisi 5640 vaippaa. Käytimme kertakäyttövaippoina muumivaippoja, joista viimeisimpänä käyttämäämme kokoa myydään 44 kpl paketeissa. Noita 44 vaipan paketteja olisi meidän lapsemme koko vaippaiän aikana kulunut 128 kpl, mikäli emme olisi osakestoilleet. Ajatelkaa, mikä kasa vaippoja! Aion seuraavan kerran kaupassa käydessäni käväistä vaippaosastolla vähän ihmettelemässä, miltä tuollainen vaippamäärä käytännössä näyttää. Kuuden kertakäyttövaipan sijasta käytimme koko vaippaiän aikana ehkä keskimäärin kaksi kertakäyttövaippaa vuorokaudessa. Kulutimme kertakäyttövaippapaketteja noin 42 kappaletta 128 kappaleen sijaan.

Olisi kiva jakaa tässä tarkkoja lukemia myös rahallisesta säästöstä, mutta en löytänyt yksiselitteistä tietoa yhden pyykkikoneellisen hinnasta. Kertakäyttövaippojen hinnassa säästimme kuitenkin arviolta 860 euroa. En muista enää, paljonko maksoin käytettynä ostamistani kestovaipoista, mutta luulen, että yli sataa euroa en niihin sijoittanut. Uskon myös saavani ainakin osan vaippojen summasta takaisin, kun aikanaan myyn ne.”

  1. Kenelle suosittelet kestovaippoja ja kenelle et?

Suosittelen ihan jokaista kokeilemaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, jos pyykinpesu on ehdoton inhokkikotiaskareesi, on ehkä parempi pysytellä kertakäyttöisissä vaipoissa. Kaikille muille sanon: kokeilkaa edes!

  1. Miksi kestovaipat ei ole yleistyneet?

Luulen, että ennakkoluulojen ja oletetun vaippojen käytön vaikeuden takia. Myös se, kun kaatopaikkajäte ruvettiin polttamaan energiaksi, saattaa olla yhtenä syynä. Yleinen kuvitelma on, että kun jäte poltetaan, se katoaa savuna ilmaan, vaikka todellisuudessa kaikesta poltetusta jätteestä jää noin kolmannes tuhkaa ja kuonaa, joka on verrattavissa ongelmajätteeseen. Varmaan myös ajatellaan, että kertsivaippojen polttaminen energiaksi on hyvä asia, kun aiemmin hyödytön jäte saadaankin muutettua energiaksi. Tosiasiassa kosteista vaipoista saatava lämpöenergia ei käsittääkseni ole kovin korkea.

  1. Voiko paksu vaippa haitata vauvan liikkumaan oppimista?

Tätä väitettä kuulee silloin tällöin, mutta vauvan jalkojen luonnollinen asento on melko leveä. Kestovaippojen ei ole todettu hidastavan liikkumaan oppimista. Muutenhan ennen kertakäyttövaippoja syntyneet sukupolvet olisivat kaikki kestovaippojen takia motorisesti heikosti kehittyneitä.

  1. Ovatko kestovaipat oikeasti ekologisempia kuin kertakäyttövaipat?

Tähän kysymykseen on vaikea antaa yksiselitteistä vastausta. Tutkimuksia aiheesta on, mutta myös niistä käy ilmi, että asiassa on niin monta muuttujaa, että tarkkoja laskelmia on mahdotonta tehdä. Arkijärjellä ajateltuna kuitenkin tarvittavan materiaalin ja jätteen määrässä ero on valtava. Yhden lapsen tarvitsemat kestovaipat ja imut voivat mahtua yhteen isoon ikeakassiin. 44 kappaleen vaippapaketteja lapsi kuluttaa kahden vuoden aikana noin 91 kappaletta. Yksi kestovaippa kiertää lisäksi lähes aina useammalla kuin yhdellä lapsella. Kestovaippailun ekologisuutta voi vielä kasvattaa ostamalla omat vaipat käytettynä tai tekemällä imuja tai vaippoja itse kierrätysmateriaalista. Erityisesti imuja on helppo surautella esimerkiksi vanhoista pyyhkeistä, lakanoista tai t-paidoista.

Kertakäyttövaippojen epäekologisuuteen liittyy jätevuoren lisäksi seikkoja, joita usein ei tulla ajatelleeksi. Vaippojen vuoksi syntyy paljon ajokilometrejä, kun materiaalit kuljetetaan tehtaalle, usein ulkomailla sijaisevalta tehtaalta kauppaan ja vielä kaupasta kotiin. Jäteauto joutuu käydä tyhjentämässä sekajätettä useammin ja poltosta jäänyt kuona ja tuhka täytyy vielä kuljettaa polttolaitokselta eteenpäin. Toki melkein samat kuljetukset tulee myös kestovaipoista, mutta paljon pienemmässä mittakaavassa. Kertsivaippojen valmistukseen käytetään myös sellua ja henkilökohtaisesti pidän harmillisena puun käyttöä kertakäyttötuotteissa. Tällöin kaikki puihin sitoutunut hiilidioksidi vapautuu ilmakehään.

Kestovaippojen miinuksena on paljon luonnonvaroja kuluttavien materiaalien käyttö. Siksi esimerkiksi puuvillan käyttö varmasti nostaa yksittäisen kestovaipan ympäristöjalanjälkeä verrattuna kertakäyttövaippaan. Toisaalta käytämmehän me puuvillaisia vaatteitakin ja uskallan väittää, että yhdellekään vaatteelle ei kerry käytökertoja yhtä paljon kuin yksittäiselle kestovaipalle kertyy.

Kestovaipoissa ja imuissa on usein polyesteriä tai muita keinokuituja, joista irtoaa pesun yhteydessä mikromuovia. Toisaalta suurin mikromuovin lähde on autoilu ja kuten jo yllä todettiin, kertsien elinkaari tuottaa enemmän paljon ajokilometrejä. Myös kertakäyttövaippojen sisältämien muovien poltosta tulee mikromuovia.

Kertakäyttövaippojen valmistusprosessiin kuuluu paljon kemikaaleja. Toki niitä kuuluu myös kestojen valmistukseen, mutta jälleen puhumme määrissä kymmenistä vs. tuhansista vaipoista per lapsi. Kestovaippojen myötä myös lapsi altistuu pienemmälle kemikaalikuormalle.

Sähköä ja vettä tietysti kuluu kestovaippoja pestessä, mutta ympäristötietoinen kestovaippailija varmaan käyttää uusiutuvaa sähköä. Sähköä ja vettä kuluu myös kertakäyttövaippojen valmistuksessa. Olen kuullut väitteen, että yhden kertakäyttövaipan valmistamiseen kuluu yhtä paljon vettä kuin yhden pyykkikoneellisen pesemiseen. Väitteen todenperäisyydestä en tiedä, mutta ainakin sellunkeitto kuluttaa paljon vettä, joten saattaa väitteessä olla perääkin.

Jotkut kertakäyttövaipat mainostavat itseään biohajoavina. Biohajoavuudella ei kuitenkaan ole todellisuudessa merkitystä, kun vaipat joka tapauksessa poltetaan. Kertakäyttövaipoista kannattaa valita kotimainen ja ymmärtääkseni melko vähäkemikaalinen Muumi-vaippa.

Siinäpä ne! Kiitos, jos jaksoit lukea tänne asti ja toivottavasti löysit vastauksia mieltäsi askarruttaviin kysymyksiin. Mahtavinta olisi, jos innostut jopa kokeilemaan kestovaippoja tämän postauksen luettuasi!

Jos teurastamoissa olisi lasiseinät…

Tämän blogitekstin voit myös kuunnella.

Ihminen, tuo luomakunnan kruunu, on nostanut itsensä luonnonresurssien kaikkivaltiaaksi, jolla tuntuu olevan oikeus ja jopa velvollisuus hallita luontoa. Ihminen harjoittaa metsänhoitoa, kannansäätelyä, eläinteollisuutta, fossiilisten polttamista, lajinjalostusta ja geenimanipulointia. Ihmisellä on sormensa pelissä lähes kaikissa maapallon ekosysteemeissä ja ne sormet ovat hyvin likaiset.

Nykyihmisen vieraantuneisuus luonnosta näkyy karulla ja julmalla tavalla eläintuotannossa. Eläintuotteet ovat länsimaisessa ruokavaliossa niin tuttuja ja jokapäiväisiä, että harva pysähtyy koskaan miettimään niiden alkuperää sen kummemmin. Lehmän kuva maitopurkin kyljessä voi saada kuluttajan suomaan ajatuksenhäivähdyksen sille iloiselle, onnelliselle, vapaana kasvaneelle lehmälle, joka luonnostaan tuottaa maitoa ihmisen ravinnoksi. Naapurin maalaiskana tuo mieleen tuulessa humisevat viljapellot ja aamutuimaan reippaana kiekaisevan kukon. Viljapossu varmasti röhkii onnellisena ja kylpee poikastensa kanssa mudassa ulkoilmasta nauttien. Syvällisemmät pohdinnat voi kuitata sillä, että onhan meillä Suomessa hyvä eläinsuojelulaki ja valvonta.

Tuo on se satu, jota meille ruoan alkuperästä yhä edelleen kerrotaan. Sitä toisinnetaan lastenkirjoissa, ruoan markkinoinnissa ja oppikirjoissa. Totuus ei kuitenkaan voisi olla kauempana noista mielikuvista.

Kysyin Instagramissa, minkä ikäisenä ihmiset ovat ymmärtäneet, että lehmä tuottaa maitoa vasta synnytettyään poikasen, että kuluttamalla maitotuotteita itse asiassa tulee tukeneeksi lihantuotantoa, että eläintuotannossa emot eivät saa hoivata poikasiaan ja että kananmunantuotannossa kukkotiput tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen. Nuo kaikki seikat ovat eläintuotannon lainalaisuuksia, mutta niistä ei juurikaan kuule puhuttavan. Hyvin moni kertoikin ymmärtäneensä kyseiset asiat vasta aikuisena. Muutama oli jopa päässyt vierailemaan tuotantotiloille lapsena, mutta sielläkin kyseiset käytännöt olivat jääneet kertomatta. Taitaakin olla niin, että tietoa on itse osattava kysyä tai etsiä, koska ei sitä kukaan tule suoraan vapaaehtoisesti tarjoilemaan, ellei nyt satu päätymään juttusille eläinoikeusaktivistin kanssa. Lihanormi on yhteiskunnassamme niin vahva, että päiväkodista vanhainkotiin liha on yhtä kuin jokapäiväinen leipämme. Normin rikkominen on suurinpiirtein pyhäinhäväistys.

Minä jätin lihan lautaseltani 15–vuotiaana, kun satuin näkemään telkkarista tehotuotantoa käsittelevän dokumentin. Hämärästi muistelen, että sen nimi olisi ollut Ihminen ja eläin, mutta googlaamalla en tuon nimistä ohjelmaa löytänyt. Tuolloin oli vuosi 1998 ja internet vasta teki tuloaan, joten tiedon äärelle ei päässyt yhtä helposti kuin tänä päivänä. Koska tuon dokkarin nähtyäni en syönyt lihaa vaan ainoastaan maitotuotteita ja kalaa, koin omatuntoni olevan puhdas eläinten hyväksikäytön suhteen. Lehmien tehtävähän on tuottaa maitoa ja kalat kasvoivat käsitykseni mukaan vapaina merissä ja järvissä, joten minä en enää osallistunut eläinten tehotuotantoon. Näin kuvittelin ja elelin tyytyväisenä kasvissyöjänä seuraavat parikymmentä vuotta. Olin siis reippaasti yli kolmenkymmenen, kun tajusin, että niin muuten, eihän sen lehmän kuuluisikaan tuottaa maitoa ihmiselle vaan omalle poikaselleen! Tämä oivallus syntyi, kun imetin esikoistani ja tajusin, että minäkin olen nisäkäs ja nisäkkäät imettävät poikasiaan. Oivalluksen myötä koin vahvaa samaistumista lehmiin ja tajusin, kuinka julmaa maidontuotanto on. Lisäksi kun maidontuotanto on Suomessa vahvasti yhteydessä lihantuotantoon, tukee maitotuotteiden ostaja väistämättä lihantuotantoa. Kananmunien tuotantoon liittyvän kukkotipujen karun kohtalon tajusin vasta pari vuotta sitten.

Teolliseen eläintuotantoon kuuluvien rutiinien piilottelu palvelee niin eläintuottajien ja ruoka-alan yritysten kuin tavallisen sekasyöjän etua. Ainakin jos edulla tarkoitetaan vallitsevan asiaintilan säilyttämistä. Kun ihmiset eivät liikaa ajattele ruoan alkuperää, heille ei ole ongelma syödä kananmunia, juustoa tai pekonia. Eikä kukaan joudu hankalaan tilanteeseen, kun ei turhia kysellä ja kyseenalaisteta.

Kahvilassa työskentelevä seuraajani kertoi, kuinka hän oli erehtynyt kysymään, haluaako asiakas lattensa kaura- vai lehmänmaitoon. “Hyi, onpa ällöttävä sana toi lehmänmaito, ihan normimaitoon haluan!” oli asiakas kivahtanut. Kun oppilas joskus kouluruokalassa on kysynyt minulta, miksi en syö lihaa, olen kokenut, että vastaus on pakko antaa kieli keskellä suuta, varoen järkyttämästä lasta totuudella – tai perästä kuuluu. Tiedän tapauksen, jossa luokanopettaja kutsui Animalian kouluvierailijan luokkaansa kertomaan oppilailleen ruoantuotannosta. Hommasta nousi valtava haloo ja opettaja joutui rehtorin puhutteluun. Vanhemmat eivät pitäneet siitä, että lapsille oli kerrottu totuus. Minun on vaikea kuvitella, että Animalia alakouluun suunnitelluilla kouluvierailuillaan mässäilisi julmuuksilla eli syy älähdykseen ei ollut siinä. Kun eläintuotannon arkipäivä on jotain, mistä kenenkään ei haluta tietävän ja minkä alkuperästä ei haluta edes vahingossa muistutettavan, onkohan käytännöissä silloin kenties jotain kyseenalaista? Paul McCartney onkin sanonut, että jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä.

Ote eläintiloilla työharjoittelussa olleen, eläintenhoitajaksi opiskelleen Evelina Lundqvistin kirjoituksesta Vegaaniliiton sivuilla ei jätä tulkinnanvaraa:

Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon. Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation: 

”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.” 

Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.

Ylen kolmiosainen dokumenttisarja, Riikka Kaihovaaran ohjaama Kaikki irti eläimistä, kuvaa tuotantoeläinten historiaa viime vuosisadalta nykypäivään. Tarkasteltavana on lehmä, sika ja kana. Ohjelmassa näytetään suur- ja pientilojen tuotantoa ja haastatellaan tilallisia. Kaikesta piirtyy kuva siitä, kuinka eläimistä halutaan saada kaikki irti. Jalostuksella eläinten koko ja tuotosmäärät ovat kasvaneet vuosikymmenestä toiseen. Lehmä on jalostettu säyseäksi ja mahdollisimman huomaamattomaksi poistamalla ihmisen mittapuulla hankalat yksilöt suvunjatkamisketjusta. Kanoista on sukua jatkamaan valittu eniten ja isoimpia munia munivat yksilöt. Lehmien maitotuotos on kasvanut niin paljon, että lypsysuoritusta voi verrata siihen, että juoksisi maratonin joka päivä. Tuottaa lehmä maitoa kuinka paljon tahansa, ihminen ei koskaan kuitenkaan ole tyytyväinen vaan aina olisi hyvä saada tuotantoa hiukan lisättyä. “Satatonnari” eli satatuhatta maitokiloa elämänsä aikana tuottanut lehmä on saavutus, josta lehmä ansaitsisi palkinnon. Mikä mahtaisi olla sopiva palkinto? Kenties eläkkeelle pääsy? Eläkepäivät vain lienevät vähän ikävät lihapullan olomuodossa.

Sika on ihmisen älykkyyden mittarein mitattuna koiraa älykkäämpi eläin. Tutkimuksissa on osoitettu sian älykkyyden olevan samalla tasolla kuin viisivuotiaan ihmislapsen. Länsimaisessa kulttuurissa koira nähdään ihmisen parhaana ystävänä ja koiria syöviä kiinalaisia pidetään kammottavina, epäinhimillisinä raakalaisina. Moraalisessa mielessä sillä ei kuitenkaan ole mitään eroa, onko lautasella koiraa vai sikaa. Ero on ainoastaan kulttuurimme luomissa mielikuvissa. Miltä tuntuisi ajatus viisivuotiaan lapsen pitämisestä häkissä? Niin, sitähän minäkin ajattelin. Moraalimme venyy ja taipuu, kun puhutaan tuotantoeläimistä. Ihmisen parasta ystävää koiraa ollaan valmiita puolustamaan kaltoinkohtelulta, kuten suojelukoirakohu paljasti, mutta tuotantoeläimet… no, nehän elävät tullakseen syödyksi, joten ei niillä niin väliä.

Broilerintuotanto on ehkä kaikesta eläintuotannosta epäeettisintä. Broilerit on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti ja nopea kasvu aiheuttaa linnuille monenlaisia terveydellisiä ongelmia. Broilerilinnun lyhyeen elämään ei mahdu mitään luonnollista eikä lajityypillistä. Suomessa tapetaan vuodessa yli 76 miljoonaa broileria. Tämänkin päivän aikana siis keskimäärin yli 200 000 lintua. Lisäksi tuotantoprosessissa kuolee vuosittain noin miljoona lintua, joihin viitataan termillä itsestään kuolleet. Yle MOT:n artikkeli Eläinroskat kuvaa broilerintuotannon synkkiä epäkohtia. Erityisen kuvaavaa tuotannossa on se, että broilerien kohdalla ei puhuta yksilöistä vaan kiloista. Broilereita ei ajatella elävinä ja tuntevina olentoina. Lihatalot myyvät meille perhetilan kanaa, kärsimystä brändättynä lempeän luonnonläheisellä nimellä.

Tottakai voidaan ajatella, että eläintuotannolla on myös hyvät puolensa. Eläinten ei tarvitse ikinä nähdä nälkää, huolehtia ravinnonsaannista tai pelätä saalistajia. Niille taataan lämmin paikka nukkua ja ruokaa nenän eteen joka päivä. Terveydestäkin yleensä huolehditaan, sillä terve eläin on hyvä tuotantoeläin. Kuitenkin hyvinvointi on paljon enemmän kuin pelkkä fyysinen terveys. Hyvinvointiin pitäisi sisältyä mahdollisuus lajityypilliseen käytökseen. Tehotuotanto ei palvele eläimen hyvinvointia vaan ihmisen halua saada eläimen tuotantokyvystä irti maksimaalinen teho. Kun tehot on saatu irti, eläin on elämäntehtävänsä tehnyt ja suunta on kohti teurasautoa. Oikeutta eläimille -järjestön kuvaamat videot teurastamoista paljastavat, että tuotantoeläinten elämän viimeiset hetket ovat täynnä pelkoa, kauhua ja kipua. Kun kysytään, olisiko lihaa syövä ihminen valmis itse tappamaan syömänsä eläimen, kysymys on lähinnä retorinen. Ei tietenkään, mutta on hienoa voida maksaa siitä, että joku muu tekee sen kuluttajan puolesta.

Karua on sekin, että nykyisenkaltainen tehotuotanto ei palvele myöskään tuottajien etua. Tuottajan siivu tuotannosta on niin pieni, esimerkiksi broilerintuotannossa noin 15 prosenttia per broileri, että eläinmääriä on jatkuvasti kasvatettava, jos tuotannon halutaan tarjoavan elanto tilalliselle. Ruoan jatkuva halpuutus on johtanut siihen, että ruoka ei saisi maksaa mitään, mutta siitä pitäisi saada maksimaaliset tuotot, jotka käärii kaupat ja isot ruoka-alan yritykset. Sen lisäksi, että nykymuotoinen eläintuotanto tuhoaa ympäristön ja aiheuttaa kärsimystä eläimille, se ajaa myös tuottajien hyvinvoinnin ja toimeentulon hyvin ahtaalle.

Eläinfilosofi Elisa Aaltola esitti Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa väitteen, että tuotantokäytössä olevat eläimet elävät huonompaa elämää kuin koskaan ja nykyinen eläinsuojelulaki sallii eläinten kaltoinkohtelun. Samaa mieltä eläinsuojelulaista oli Oikeutta eläimille -järjestön Maija Aro Ylen Takaisin Pasilaan -podcastissa. Elisa Aaltola nostaa esimerkiksi eläinten oikeuden vanhemmuuteen. Eläinten vahvaa hoivaviettiä ja biologista tarvetta esimerkiksi pesän rakentamiseen ei ole jalostuksella saatu hävitettyä. Jos kuka tahansa lapsen saanut tai lapsesta haaveileva ihminen kuvittelee, miltä tuntuisi menettää oma lapsi heti tai hyvin pian synnytyksen jälkeen, on sanomattakin selvää, että kyse olisi äärimmäisestä väkivallasta, josta seuraisi syvä suru. Miltä sitten tuntuisi, kun tämä sama kaava toistettaisiin elämän aikana pari–kolme kertaa? Eläintuotannossa myös avuton poikanen jää vaille emonsa hoivaa, kun ne säännönmukaisesti riistetään emoiltaan. Tutkimukset osoittavat, että vasikat kärsivät apatiasta ja masennuksesta. Vaikka lainsäädäntö sallii tällaisen rutiinin, niin ei kukaan tunteva ja ajatteleva ihminen kai voi väittää sen olevan moraalisesti oikein.

Kenen syy tämä kaikki sitten on? Tilalliset osoittavat syyttävän sormensa lainsäätäjiin, lainsäätäjät syyttävät kuluttajia, jotka tahtovat halpaa lihaa ja maitoa. Kuluttajat näkevät ongelman tuottajissa, jotka eivät tarjoa eläimille parempia oloja. Tällainen kehämäinen syyttely ei tietenkään hyödytä ketään osapuolta. Eikä syy ole yksin kenenkään. Syyllinen löytyy eläinkäsityksestä. Jotta tapamme alistaa eläimet tuotantokoneiston osasiksi voisi muuttua, tarvitaan ajattelun ja kulttuurin muutos. Täyskäännös siinä, miten eläimet nähdään: ei ruokaketjun osasina vaan tuntevina ja tiedostavina yksilöinä, joiden hyväksikäyttö on yksiselitteisesti väärin. Ei pitäisi olla olemassa erikseen sellaista kategoriaa kuin tuotantoeläin. Eläin on eläin ja niillä kaikilla kissoista kanoihin on samat halut, tarpeet ja tunteet.

Eläinten rutiininomaisen kärsimyksen vähentämisen voit aloittaa suosimalla kasviperäistä ruokavaliota. Kenenkään ei tarvitse ryhtyä yhdessä yössä tai sataprosenttisesti vegaaniksi, mutta niin ilmaston, ympäristön kuin eläinten kannalta ajateltuna tavoite on selvä. Sen voi tehdä yksi askel kerrallaan eikä sen tarvitse johtaa totaalikieltäytymiseen. Avainasemassa on myös tiedonhankinta ja –jakaminen. Aloita vaikka käyttämällä elämästäsi kaksi tuntia katsomalla nämä kolme ohjelmaa:

Yle: Kaikki irti eläimistä

Akuutti – Kuinka jättää liha lautaselta?

Oikeutta eläimille: Eläintehtaat (5-minuuttinen lyhytdokumentti)

Jos videomateriaalin katsominen tuntuu liian pahalta, tutustu eläintuotantoon Vegaaniliiton tai Animalian sivujen kautta.

Lasten kanssa aiheesta voi keskustella esimerkiksi kirjojen kautta. Eläinten syömisen etiikkaa käsittelee mm. Ruby Rothin kirja Miksi emme syö eläimiä? ja Antti Nylénin teos Eino ja suuri possukysymys.

Lisää katsottavaa löydät täältä: https://oikeuttaelaimille.fi/elainaiheisia-elokuvia-ja-dokumentteja

Syvällistä ajateltavaa ihmisen ja eläimen suhteesta tarjoaa Elisa Aaltolan haastattelu.

Valokuva: Jo-Anne McArthur | Unsplash

Pienesti paremmin – miltä näyttää pallon kokoinen arki?

Tämä blogiteksti on kuunneltavissa.

Kun vakavissani heräsin ilmastokriisin olemassaoloon syksyllä 2018 IPCC:n raportin myötä ja tein Sitran elämäntapatestin, oli hiilijalanjälkeni silloin suomalaista keskivertoa eli kymppitonnin luokkaa. Vähitellen rupesin tekemään toimenpiteitä oman hiilijalanjälkeni pienentämiseksi. Saatat miettiä, mistä kaikesta olen joutunut luopumaan.

No, vastataan tuohon kysymykseen heti: en juuri mistään. Olen samaa mieltä Maailman ilmatieteen laitoksen WMO:n pääsihteerin Petteri Taalaksen kanssa siitä, että ilmastonmuutoksen torjunta on yksilön kannalta helppoa ja kivaa, kuten hän Ylen haastattelussa kertoi. Hieman eri mieltä olen siitä, että yksilön arjen ei tarvitse muuttua juuri lainkaan. Tavallaan allekirjoitan väitteen, koska eihän ihmisen arkea muuta se, ajaako hän polttomoottoriauton sijaan sähköautolla tai lämmittääkö asuntonsa fossiilisen sähkön sijasta uusiutuvalla sähköllä. Taalas kuitenkin tuntuu olevan sitä mieltä, että suurimmat muutokset on tehtävä energiantuotannossa ja erityisesti teollisuudessa eikä niinkään yksilötasolla. Suurimmat päästöjen aiheuttajasektorit energia, liikenne ja asuminen eivät kuitenkaan ole yksilöistä irrallisia osa-alueita, joten meillä kaikilla riittää kyllä tehtävää näissä talkoissa. Lisäksi Ilmastopaneelikin kehottaa suomalaisia kotitalouksia pienentämään hiilijalanjälkeään 70 prosenttia ja Sitran mukaan suomalaisten on pienennettävä hiilijalanjälkeään 93 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Nykyisistä elämäntavoista riippuen on joillakin enemmän hommaa kuin toisilla.

Oman osuuden hoitaminen ei kuitenkaan tarkoita ankeuden maksimointia. Minun elämänlaatuni ei ole laskenut hiilijalanjäljen kutistumisen myötä. Saattaa olla, että on käynyt jopa päinvastoin! Koen iloa siitä, että käyttäytymiseni ei ole merkittävässä ristiriidassa arvomaailmani kanssa.

Mikä kaikki on muuttunut ja miltä elämäni nyt näyttää?

Kymppitonnista lähdettiin liikkeelle reilu kaksi vuotta sitten ja nyt tulos näyttää tältä.

2300 kilon päästökuormalla pääsin kestävän arjen sankariksi.

Asumisen suhteen tilanne on muuttunut parin vuoden takaisesta siten, että nyt asumme isommissa neliöissä ja vanhan kerrostalon sijaan uudessa paritalossa. Voisi luulla, että isommat neliöt (sata neliötä) tarkoittaa isompaa hiilijalanjälkeä, mutta paljon riippuu lämmitysenergian lähteestä. Aikaisempi asuntomme lämpeni kaukolämmöllä eli kivihiilen voimin. Nykyisessä kodissa meillä on sähkölämmitys ja poistoilmalämpöpumppu ja uusiutuva sähkö tulee Ekosähköltä. Nyt meitä on myös yksi asukas enemmän, joten neliöitä per henkilö on vähän vähemmän kuin kolmen hengen kesken kerrostalossa asuessamme. Hieman nurinkurisesti siis perheenlisäys pienentää asumisen osalta jokaisen perheenjäsenen hiilijalanjälkeä.

Asumisen osalta hiilijalanjälkeni on vain 100 kg CO2e.

Liikenteen ja matkailun päästöni ovat laskeneet myös ratkaisevasti parin vuoden takaiseen. Edellisen lentomatkani tein lokakuussa 2018 ja sen jälkeen olen ollut lentolakossa. Syistä voit lukea tästä postauksestani. Koronan vuoksi ei vuoden sisään ole mahtunut yhtään Tallinnan tai Ruotsin reissuakaan. Kun tilanne taas sallii, teemme varmasti jossain vaiheessa reissun Göteborgiin mummini luokse, sillä emme ole voineet tavata häntä pitkään aikaan. Autoa en itse käytä arjessa juuri ollenkaan. Kesällä saatan pari mökkimatkaa tehdä ihan itse autoillen, mutta yleensä istun kyydissä ja silloin meitä on kyydissä useimmiten koko perhe ja usein vielä äitinikin. Ainakin mökille mennessä. Myös puolisoni vanhemmille Pohjois-Pohjanmaalle ollaan kuljettu huonojen junayhteyksien vuoksi autolla, mutta nyt niitäkään reissuja ei ole ollut tavalliseen tapaan. Yksi reissu on edestakaisin noin 500 kilometriä ja keskimäärin noita reissuja tulee tehtyä vuoden aikana kolmisen kertaa. Laitoin elämäntapalaskuriin, että autoilen alle 100 km viikossa, mikä varmasti pitänee paikkansa. Sadan kilometrin viikkotahdilla vuoteen mahtuisi 5000 kilometriä autoilua. Meillä on toistaiseksi dieselauto. Olen ehdotellut kaasuautoa tai jopa kokonaan autosta luopumista. Toistaiseksi puolisoni ei ole lämmennyt autottomuudelle.

Liikkumisen osalta hiilijalanjälkeni on 400 kg CO2e.

Ruokavaliossani ei ole mitään hirveän isoja muutoksia tapahtunut parissa vuodessa. Paitsi juuston ja muiden maitotuotteiden osalta! Oikeastaan kaikki lehmänmaitotuotteet taloudessamme ovat vaihtuneet kaura- tai soijapohjaisiin tuotteisiin. Juusto on jäänyt ruoanlaitosta pizzaa lukuunottamatta. Ennen meillä kului iso paketti juustoa viikossa pelkästään leivän päällisinä ja siihen päälle vielä ruoanlaittoon aurajuustoa, vuohenjuustoa, juustoraasteita, mozzarellaa… Nyt ei oikeastaan enää kokkailla sellaisia ruokia, joihin juustoa olisi pakko laittaa – paitsi sitä jo mainittua pizzaa. Sitäkin tosin harvemmin kuin ennen, jolloin meillä oli joka viikonloppu tapana tehdä pari pellillistä pizzaa.

Olen ollut lakto-ovo-pesco-vegetaristi (tietääkö kukaan edes nykyään tuollaista termiä?) 15–vuotiaasta asti. Nykyisin pyrin noudattamaan planetaarista ruokavaliota. Kananmunia kuluu harvakseltaan, ehkä kuuden munan paketti parissa kuukaudessa. Monista ruoista kananmuna on helppo jättää pois tai sitten olla yksinkertaisesti tekemättä ruokia, joissa kananmuna on pakollinen. Ravintoloissa vedän rennompaa linjaa ja syön sitä, mitä on tarjolla tai mitä tekee mieli, kunhan siinä ei ole lihaa. Vegaanisuuteen haluaisin pyrkiä eläinten oikeuksien vuoksi, mutta toistaiseksi planetaarinen ruokavalio on tuntunut helpoimmalta.

Ruokavalion osalta hiilijalanjäljessäni olisi vielä eniten tiputtamista. Se on nyt 1300 kg CO2e.

Kuluttamisen suhteen olen muuttanut tapojani merkittävästi. Aiemminkin suosin kirppiksiä, mutta ostelin surutta myös pikamuotia. Nyt ostan pääsääntöisesti kaiken tarvitsemani niin itselle kuin lapsille käytettynä. Rakastan hyvien löytöjen tekemistä ja sitä, kun löydän tarvitsemani tuotteen käytettynä ekologisesti ja edullisesti. Siitä tulee yksinkertaisesti hyvä mieli eikä useimmiten haittaa, jos hankinnan eteen joutuu näkemään hiukan vaivaakin. Sitä suurempi ilo!

Kuluttamisen hiilijalanjälkeen vaikuttaa myös kesämökin omistaminen. Meillä on kesäkäytössä suvun vanha perintömökki. Mökillä on onneksi useampia käyttäjiä (yli 10) ja sitä lämmitetään vain kesäkaudella. Ja se sijaitsee kohtuullisen ajomatkan päässä.

Kuluttamisen osalta hiilijalanjälkeni on 600 kg CO2e eli yhteensä neljän osa-alueen hiilijalanjäljeksi tulee 2300 kg CO2e.

Kuten näkyy, ei pienen hiilijalanjäljen saavuttaminen ole mitenkään hankalaa saati luopumista. Voin edelleen silloin tällöin syödä juustoa, ostella tarvitsemiani/haluamiani juttuja käytettynä, matkailla maata pitkin, asua viihtyisästi ja riittävän tilavasti ja ennen kaikkea nauttia elämästä.

Jos vielä epäröit, onko juuri sinunkin tehtävä jotain vai eikös tätä nyt voisi muut hoitaa, niin lue Ilmastopaneelin tiedote “Suomalaisten kotitalouksien hiilijalanjäljen pienennyttävä 70 prosenttia” ja Sitran selvitys 1,5 asteen elämäntavoista. Meidän kaikkien on otettava osaa ilmastonmuutoksen hillintään, sillä meistä jokainen osallistuu päästöjen tuottamiseen. Kotitaloudet tuottavat Suomen kulutusperäisistä päästöistä 66 prosenttia ja noiden päästöjen olisi pienennyttävä 70 prosenttia. Siksi sinuakin tarvitaan ja onneksi näissä talkoissa jokainen voittaa.

Jos haluat tehdä näkyväksi sitä, että pienellä hiilijalanjäljellä voi elää täysipainoista, mukavaa elämää, jaa oma hiilijalanjälkesi sosiaalisessa mediassa tägillä #pienestiparemmin. Tehdään vähemmän kuluttavasta elämäntavasta normi.

Mikä on luonnon hinta?

Tällä viikolla julkaistiin Cambridgen yliopiston taloustieteen professorin Partha Dasguptan jättiraportti talouden ja luonnon monimuotoisuuden suhteesta. Tiivistetysti raportin viesti on, että ihmiskunta pitää nähdä osana luontoa ja luonnon käytölle pitää asettaa hintalappu.

Koska yhteiskuntajärjestelmämme rakentuu rahan ympärille ja käytännössä taloudellisuus ja tuottavuus on kaiken mittari, on ymmärrettävää, että ekokriisejäkin yritetään ratkoa talouden kautta. Olen samaa mieltä, että luonnonvarojen hyödyntämiselle ja erityisesti ympäristön tuhoamiselle täytyy asettaa hintalappu. Mutta mikä on tarpeeksi korkea summa?

Mikä on sulavan ikiroudan hinta? Paljonko maksaa hehtaari nousevan merenpinnan alle peittyvää rannikkokaistaletta? Mitä maksaa 90-prosenttisesti kuollut koralliriutta, entä 100-prosenttisesti tuhoutunut? Minkä arvoinen on kalaverkkoihin kuollut saimaannorppa, kotimetsänsä menettänyt hömötiainen, emonsa menettänyt supikoirapentue? Mikä hintalappu laitetaan elintärkeille pölyttäjille? Mikä on mikroskooppisen pienen viruksen hinta, kun se laittaa koko ihmiskunnan polvilleen? Mitä maksaa pilaantunut pohjavesi, rehevöitynyt lampi, metsäpalossa kärventynyt koala, sukupuuttoon kuollut kovakuoriaislaji, rannalle ajelehtinut valas vatsa täynnä muovia? Entä sairauksia ja ennenaikaisia kuolemia aiheuttava määrä ilmansaasteita, sulava mannerjää, palava sademetsä?

Mitä maksaa puhdas juomavesi, ravinteikas maaperä, luminen talvi? Mitä maksaa suru kaadetusta puusta, iäksi hävitetystä lähimetsästä? Minkä arvoinen on sininen taivas, välkehtivä meri, mustarastaan laulu, lumihankeen hyppäävän lapsen nauru? Paljonko maksaa tuulen humina puiden latvoissa, metsämansikan tuoksu, käen kukunta ja palokärjen nakutus? Kevätauringon ensimmäiset lämmittävät säteet, poskea puraiseva pakkanen, pulahdus mökkijärveen saunan laiturilta?

Ihminen ja luonto on väärin sanottu. Luonto voi olla olemassa ilman ihmistä, mutta ihminen ei ilman luontoa. Siksi voikin olla vaarallista, jos luonto nähdään hintalapun myötä kauppatavarana. Luonto on meidän tärkein pääomamme, jolle kaikki muu pääoma on alisteista. Miten mikään hintalappu voisi olla tarpeeksi jollekin, jota ei voi rahassa mitata?

Puhuisimmeko kriisistä kriisinä?

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Medialla on häkellyttävän suuri rooli siinä, millaista kuvaa meille maailmasta välitetään. Media voi inspiroida, voimauttaa, tarjota vertaistukea ja samaistumisen kohteita, luoda toivoa tai lamauttavaa maailmantuskaa. Media voi myös edistää valheellisen tiedon leviämistä synnyttämällä valeuutisia tai harjoittamalla sananvapauden rajoittamista – hyvänä viime aikaisena esimerkkinä Kirkko ja kaupunki -lehdessä julkaistun lihantuotantoa käsittelevän kolumnin poistaminen MTK:n suuttumisen ja uhkailun jälkeen.

Median tärkein rooli on välittää mahdollisimman totuudellista kuvaa maailmasta ja ihmisten pitäisi voida luottaa journalismiin. Kun puhutaan ilmaston lämpenemisestä, voidaan kuitenkin hyvällä syyllä kysyä, onko media yksi syyllinen siihen, että ilmastonmuutosta ei ole alettu torjua silloin, kun tehtävä vielä olisi ollut hieman helpompi. Ilmastonmuutoksesta on tiedetty vuosikymmeniä. Vasta aivan viime vuosina ilmastouutiset ja näkökulmat ovat nousseet mediassa päivittäisiksi uutisaiheiksi, mutta miksi tämä tapahtui vasta niin myöhään? Jos lähestyvästä ilmastokriisistä olisi kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten puhuttu samalla volyymilla ja vakavuudella kuin nyt, tilanne voisi näyttää tällä hetkellä paljon valoisammalta.

Toimittaja Riikka Suominen on kiitettävästi pitänyt esillä median keskeistä roolia ilmastokriisin hillinnässä ja lanseerannut jopa #entäsilmasto -tägin. Suominen peräänkuuluttaa median vastuuta sekä ilmastouutisoinnissa että inklusiivisena osana kaikkea journalismia. Suominen on mm. osuvasti sanonut, että mikäli mediassa jatketaan juttujen tekemistä kuten aina ennenkin, huomioimatta ilmastokysymystä, media betonoi kuluttavan elämäntapamme osaksi ihmiskuntaa. Kun ulkomaanmatkailusta, lihansyönnistä, talouskasvusta, yritysmaailman menestystarinoista ja julkkisten megalukaaleista pienen kylän vaatettamiseen riittävine vaatekokoelmineen puhutaan mainitsematta ilmastoa ja kestävää elämäntapaa, tehdään tuosta kaikesta normaalia ja haluttavaa. Eikä mikään ikinä muutu, jos mitään ei ikinä kyseenalaisteta. Sitä ei käy kiistäminen, että kaikkialle tavallisen ihmisen arkeen juurtunutta tuhoavaa kulutuskulttuuria eivät maapallon luonnonvarat kestä ja silti yhä vain ihannoimme siihen kietoutuvaa elämäntapaa.

Kokonaan oma lukunsa on mainonta, josta ilmastokriisiin vedoten voisi kieltää suuren osan. Jotkut edelläkävijät, kuten The Guardian ja Amsterdamin kaupunki ovat jo kieltäneet esimerkiksi öljy-yhtiöiden ja lentoyhtiöiden mainokset. Sitä vielä odotellaan, milloin ilmastokriisistä aletaan uutisoida samaan tapaan kuin nyt koronasta. Alkaisiko ilmastotoimet edistyä, jos ilmastokriisi olisi koronan tapaan ykkösuutinen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen ja lehtien etusivuilla olisi päivittyvä laskuri jäljellä olevasta hiilibudjetista ja ilmastokriisin kuolonuhrien määrästä?

Siitä voidaan olla montaa mieltä, minkä verran tulisi uutisoida edistysaskelista ja minkä verran synkistä tutkimustuloksista. Positiivisia uutisaiheita ja näkökulmia täytyy ilman muuta tuoda julkisuuteen, mutta liiallinen positiivisuus voi olla uhka ilmastolle, koska se jättää ilmastokriisin vakavuuden varjoonsa. Jos vain tuudittaudumme esimerkiksi Esko Valtaojan sanoihin, että ihmisellä on pohjaton kyky keksiä uutta ja ratkaista ongelmia tai Petteri Taalaksen yltiöoptimistisiin maalailuihin valoisasta tulevaisuudesta, saatamme upota optimismiharhaan, joka ei tietenkään kanna pitkälle ilman ripeitä ja vaikuttavia toimia. 

Miten ilmastonmuutoksen uhkasta sitten pitäisi puhua? Millaiset sanavalinnat ovat todenmukaisimpia? The Guardian teki jo keväällä 2019 ilmastouutisoinnin terminologiaan liittyvän periaatepäätöksen. Kaikkien heidän toimittajiensa oli päätöksen myötä korvattava termi ‘climate change’ termeillä ‘climate emergency’, ‘climate crisis’ tai ‘climate breakdown’. Myös sana ‘global warming’ tuli korvata sanalla ‘global heating’. Kuultuani The Guardianin linjauksesta, otin itsekin kirjoituksissani käyttöön ilmastokriisi-termin. Puhuessani saatan vielä käyttää ilmastonmuutos-sanaa. Olen odottanut terminologista linjausta suomalaisiin medioihin, mutta toistaiseksi ainoastaan Apu-lehti on siirtynyt säännönmukaisesti puhumaan ilmastokriisistä. Kriisi-sanan käyttöä ei nykytiedon valossa tarvinne perustella. Ei kulu viikkoa, ettemme kuulisi kuumenevalla pallolla jo tapahtuneista katastrofeista ja tulevaisuuden uhkakuvista, jotka eivät ole tällä toimettomuuden määrällä ainoastaan todennäköisiä vaan suurella todennäköisyydellä väistämättömiä. Termi ‘ilmastokriisi’ kommunikoi asian kriittisyyttä ja tärkeyttä.

Haluan tällä kirjoituksella haastaa sinut kiinnittämään huomiota omaan kielenkäyttöösi puhuessasi ilmastoasioista. Myös toimittajia ja poliitikkoja voi kannustaa terminologian päivitykseen. Voit auttaa tämän sanoman eteenpäin viemisessä jakamalla tätä kirjoitusta ja muuttamalla itse sitä, millä termillä ilmastokatastrofista puhut.

Kuvat USGS | Unsplash

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia

Blogitekstin voit kuunnella tästä

Suomi on pitkien etäisyyksien mutta lyhyiden automatkojen maa. Joka viides automatka on alle kaksi kilometriä ja joka neljäs alle kolme kilometriä. Etsimättä aiheesta sen kummemmin mustaa valkoisella veikkaan, että auton omistaminen passivoi ja vähentää arkiliikuntaa. Muun muassa Helsingin kaupungin “Anna arjen liikuttaa” -kampanja korostaa lasten ja nuorten riittävän liikkumisen edellytyksenä päiväkoti-, koulu- ja harrastusmatkojen kulkemista kävellen tai pyörällä autokyydin sijasta. Vanhemmat voivat siis arkisilla tottumuksillaan joko lisätä tai vähentää lasten – ja itsensä – luontaisen arkiliikunnan määrää.

Auto on kaiken kaikkiaan hyvin järjetön kapistus. Monen tonnin painoisen möhkäleen liikuttamiseen tarvitaan paljon energiaa, jotta se voisi kuljettaa noin 75–kiloisen ihmisen paikasta A paikkaan B. Auto ei siis ole kovin energiatehokas kulkuneuvo, sillä suurin osa käytetystä energiasta kuluu raskaan kulkuvälineen kuljettamiseen.

Autot seisovat käyttämättöminä noin 95 prosenttia ajasta, mikä on järjetöntä hukkaa. Olemassa olevat autot pitäisi saada tehokkaampaan käyttöön, jolloin jokaisen ei ehkä olisi pakko omistaa autoa ja tarvitsisimme myös paljon vähemmän parkkipaikkoja. Vähemmän parkkipaikkoja mahdollistaisi kaupunkiympäristön suunnittelun ihan eri tavoin viihtyisyys ja luontoarvot edellä. Enemmän puita, enemmän puistoja ja muita viheralueita. Vähemmän saasteita ja liikenteen melua. Ruuhkatkaan eivät vähene rakentamalla lisää autoteitä vaan parantamalla pyöräilyinfraa ja panostamalla julkiseen liikenteeseen. Kun oman auton käyttö on muita vaihtoehtoja vähemmän houkutteleva, jää auto helpommin parkkiin tai jopa kokonaan hankkimatta.

Yksityisautoilu ei ole yksityisasia, koska se tulee yhteiskunnalle kalliiksi. EU:n alueella jokainen autolla kuljettu kilometri tuottaa yhteiskunnalle haittoja 11 sentin edestä. Vastaavasti jokainen kävelty kilometri tuottaa yhteiskunnalle hyötyä 37 senttiä ja pyöräilty kilometri 18 senttiä. Jos karkeasti arvioidaan, että liikennekäytössä on 2,5 miljoonaa autoa, joista jokaisella ajetaan keskimäärin 14 000 kilometriä vuodessa, koituu noista ajoista vuosittain lähes neljän miljardin haitat yhteiskunnalle. Jo tästä syystä ajoneuvo- ja polttoaineverot ovat enemmän kuin perusteltuja. Näiden lukujen valossa henkilöauto on jopa suorastaan haitallinen kulkuväline.

Kaikesta tästä huolimatta ihmisissä – ainakin suomalaisissa – istuu syvässä halu omistaa auto. Onhan se statussymboli, varsinkin, jos se on hienompi kuin naapurilla. Jotta autoilu aletaan nähdä vähiten houkuttelevana vaihtoehtona muihin liikkumistapoihin verrattuna, monen asian pitää muuttua. Yhteiskäyttöpalveluiden pitää olla kaikkien saatavilla ja helppokäyttöisiä. Jos sopivan auton kulloiseenkin tarkoitukseen voi saada käyttöönsä helposti ja kohtuuhinnalla, kuinka moni kaupunkilainen enää edes haluaa omistaa autoa? Kävelyn ja pyöräilyn hyvinvointivaikutukset pitää nostaa entistä vahvemmin esiin. Ulkoilu ja liikkuminen tukevat hyvinvointia ja mikäpä olisi oivallisempi tapa lisätä arkeensa liikuntaa kuin työmatkapyöräily? Tämä vannoutunut työmatkapyöräilijä ei ainakaan keksi parempaa. Pidempikin matka sujuu sähköpyörällä helposti ja pahemmin hikoilematta, mikäli niin tahtoo. Laatikkosähköpyörän kyydissä kulkevat myös ostokset ja lapset.

Laatikkopyörä oli perheemme paras hankinta vuonna 2019

Monissa kaupungeissa kaupunkipyörät ovat saavuttaneet suuren suosion ja niiden käyttöalueita ja kauden kestoa laajennetaan joka vuosi. Julkisen liikenteen suosio on laskenut koronan myötä, mutta toivottavasti palautuu ennalleen, kun pandemia hellittää otteensa. Toivoisin vielä näkeväni kimppakyytien tulemisen. Olisi aivan mahtavaa, kun tarvitsemansa kyydin voisi tilata kotiovelle yhtä näppärästi kuin sushiannoksen lempiravintolastaan.

Kun ilmastokriisin torjunta pakottaa meidät muuttamaan yhteiskuntamme rakenteita, ei autoilukaan säästy muutoksilta. Hallitus on sitoutunut kovaan tavoitteeseen: puolittamaan liikenteen päästöt tämän vuosikymmenen aikana. Se vaatii toimia monella liikenteen sektorilla. Työsuhdeautoetuja täytyy muuttaa, päästöttömien ja vähäpäästöisten autojen hankintaa tukea, tulee ottaa käyttöön ruuhkamaksuja ja työmatkojen verotuksen täytyy kannustaa joukkoliikenteeseen. Jotta autoilu oikeasti vähenisi, polttoaineen hinnan pitäisi nousta merkittävästi. Jotta taas tästä ei aiheutuisi kohtuuttomia kustannuksia haja-asutusalueiden ihmisille, on ehdotettu, että tietyillä alueilla sijaitsevien kuntien tuloveroprosenttia alennettaisiin niin, että se kompensoisi polttoaineen hinnan korotuksesta aiheutuneet kasvavat kulut. Toimien on oltava tehokkaita, mutta samalla sosiaalisesti oikeudenmukaisia.

Kun asenteet muuttuvat ja rakenteet kehittyvät tukemaan joustavampaa, yksityisautoilusta vähemmän riippuvaista liikennettä, voimme pärjätä kymmenesosalla nykyisestä automäärästä, oleellisesti pienemmillä kustannuksilla.

Jos autosta luopuminen ei ole vaihtoehto, näppärän autokalkulaattorin avulla voit laskea, mikä käyttövoima olisi sinun ajokilometreilläsi ilmastoystävällisin ja edullisin.

Kiitos inspiraatiosta Arto O. Salonen. https://impulssilvm.fi/2019/06/11/kulkutaparatkaisujen-uudistaminen-ei-ole-pelkkaa-liikennetta/

Kuvituskuvat: Ed 259 ja Nabeel Syed | Unsplash