Featured

Ilmastokeskustelun ikuisuusaihe: yksilönvalinnat vai rakenteet?

Onko yksilöiden pienillä teoilla mitään merkitystä, kun koko systeemin pitäisi muuttua?

Tämä on ikuisuusaihe, josta ilmasto- ja ympäristökeskustelussa on kiistelty luultavasti aina. Globaalissa mittakaavassa yksilöiden teot ovat mitätön pisara meressä. Mitä väliä sillä siis on, teenkö neljä vai nolla lomalentoa vuodessa, laitanko lautaselle nyhtökauraa vai naudanlihaa tai jätänkö kertakäyttöiset muovipillit kaupan hyllyyn?

Sillä on väliä monessakin mielessä. Ensinnäkin yhteiskunta koostuu yksilöistä. Yksilön vaikuttamismahdollisuutta voi ajatella vähän kuin äänioikeutena vaaleissa. Äänestämismahdollisuuksia on vaan useammin kuin parin vuoden välein, sillä jokainen valintamme vaikuttaa. Jokainen euro, jonka kulutamme, on ääni sille elämäntavalle, jota eurollamme tuemme. Ja kuten sanottu, ilman yksilöitä ei ole yhteiskuntaa. Me jokainen rakennamme ympärillä olevasta maailmasta sellaista kuin haluamme, jokaisella isolla ja pienellä valinnallamme.

Rahan valta

Mitä enemmän rahaa, sitä enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Kuulostaa karulta ja kylmältä, mutta mitäpä sitä kiistämään. Pienituloisen voi olla vaikea valita aina vastuullisimpia mahdollisia tuotteita, jos rahat eivät yksinkertaisesti riitä kuin juuri ja juuri siihen halvimpaan jauhelihapakettiin. Suurituloisemmalla on mahdollisuus vaikuttaa enemmän, koska yleensä kulutuskin on suurempaa ja rahat riittävät vastuullisempiin vaihtoehtoihin. Pienituloinen yleensä elää silti kestävämmin, kun turha kulutus karsiutuu pois jo taloudellisen tilanteen vuoksi.

Jos asiaa tarkastelee globaalissa mittakaavassa, on meillä länsimaalaisilla sitäkin kautta suurempi vaikutusvalta. Korkean bruttokansantuotteen maissa hyvinvointi on jo rakennettu ja rahaa ekologiseen jälleenrakennukseen, ainakin teoriassa, pitäisi olla. Yksilötasolla puolestaan keskimäärin kymmenen tonnin hiilijalanjäljestä on myös helpompi nipistää kuin tonnin tai parin tonnin päästöistä.

Kuva: Pauline Loroy | Usplash

Ekologinen ja ylisukupolvinen vastuu

Minulla vanhempana on suuri vastuu. Vastuu paitsi kasvattaa lapsestani fiksu ja muut huomioon ottava tyyppi, kasvattaa hänet myös elämään kestävästi. Olin joskus himoreissaaja, ostin pikamuotia ja alkuun lapsemme noudatti sekaruokavaliota. Sitten ilmastoherätykseni myötä tajusin, että eihän tämä näin voi jatkua! Olisi ihanaa lentää lapsen kanssa joka talvi jonnekin lämpimään ja ostaa joskus söpö paita H&M:stä. Mutta ei, en mitenkään voi opettaa lapselleni tapoja, joiden tiedän olevan haitallisia ja totaalisen vastuuttomia. Koska koko länsimaisen elämäntyylin täytyy muuttua, olisi täysin absurdia kasvattaa uusi sukupolvi pitämään vastuutonta elämäntapaa normaalina.

Ajattelen myös, että minulla ei ole oikeutta syödä yhteisestä kakusta suurempaa palaa kuin muut. Jos kaikki maailman ihmiset eläisivät kuin suomalaiset, tarvittaisiin lähes neljä maapalloa kattamaan luonnonvarojen kulutus. On siis selvää, että ihailtu ja ylistetty suomalainen elämäntapa ei olekaan niin kestävä kuin on annettu ymmärtää. Selvää on myös, että elämäntapoja on pakko muuttaa. Helpointa se on aloittaa omasta itsestä ja omasta perheestä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, mutta omat tavat on mahdollista muuttaa vaikka tältä istumalta.

Nuoret ilmastolakkoilijat julistavat, että aikuisilla on näytön paikka. Meidän on vastattava nuorten hätään ja tulevien sukupolvien oikeuteen elää elinkelpoisella planeetalla. Emme voi jättää tätä sotkua tulevien sukupolvien käsiin, koska silloin on jo myöhäistä.

Yksilöstä rakenteisiin

Jokainen päättäjä valtioiden ja yritysten johdossa on ihminen ja yksilö. Yksilöiden äänet kuuluvat siis yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Mitä äänekkäämpinä kuuluvat vastuullisuutta ja ilmastoystävällisyyttä vaativat äänet, sitä voimakkaampi vaikutus niillä on. Yritykset eivät voi olla vastaamatta kuluttajien vaatimuksiin ja ainakin täällä demokratiassa poliitikot ovat juuri niitä, jotka me yksilöt olemme päättäneet päättäjien paikoille valita.

Jokaisen yksilön valinnat muokkaavat myös esimerkin kautta vallitsevaa kulttuuria ja asenteita. Jos joskus oli outoa mennä ravintolaan oman take away -astian kanssa, ei siinä mielestäni enää ole mitään noloa tai erikoista. Kaupassa kiikutan irtohedelmät suurieleisesti vaa’alle ja siitä punnituksen jälkeen kestokassiin ja toivon, että mahdollisimman moni banaaneja muovipussiin sullova kanssa-asiakas huomaa tapani. Koska koen itseni myös jonkinlaiseksi vaikuttajaksi, olisi epäuskottavaa elää täysin eri tavalla kuin opetan. Uskon, että inspiraatiolla ja esimerkillä on vahva voima! Kun kestävä elämäntapa alkaa näyttäytyä ituhippeilyn sijaan normaalilta ja täysipainoiselta elämältä, ei ole enää montaakaan askelta siihen, kun entinen tuhlaileva elämäntapa alkaa näyttää… noh, juurikin siltä, tuhlailevalta pröystäilyltä.

Syytämme myös ehkä joskus turhaankin rakenteita, vaikka toimimme puhtaasti oman hedonismimme ohjaamina. Ei ole sellaista rakennetta, joka pakottaisi meidät lentämään kerran vuodessa Thaimaahan, kulkemaan kahden kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan autolla tai lappamaan ostoskärryymme kilokaupalla punaista lihaa. Joskus ne parjatut “rakenteet” ovatkin vain kaavoihin kangistuneissa aivoissamme ja tarvitsemme asenteiden perinpohjaista ravistelua. Toki sitä en kiellä, etteikö rakenteissa riitä muutettavaa. Siinä on kyllä työsarkaa, mutta muutos lähtee yksilöistä. Rakenteet eivät muutu ilman yksilöistä lähtevää painetta ja vaatimuksia.

Kuva: Markus Spiske | Unsplash

Arvojen mukaista elämää

Kun ymmärrys ja tieto ilmastokriisistä sekä muista uhkaavista ekokatastrofeista kasvaa, on minun henkilökohtaisesti vaikea kuvitella, että en yrittäisi tehdä kaikkeni katastrofien lievittämiseksi. Oman lapseni hyvinvointi ja onnellinen tulevaisuus ovat seikkoja, joiden puolesta olen valmis, en luopumaan mukavuuksista, vaan elämään arvojeni mukaista elämää. Koska myös jokaisen muun lapsen elämä on tasan yhtä arvokas, teen kaikkeni, että ainakaan minun takiani heidän kotinsa eivät jää nousevan merenpinnan alle tai he eivät joudu näkemään nälkää ilmastonmuutoksen aiheuttamien sadonmenetysten vuoksi. Kun elän oikeudenmukaiseksi kokemallani tavalla, voin elää onnellista ja täysipainoista elämää, antaen muidenkin elää.

Jokainen meistä valitsee, haluaako olla osa ratkaisua vai osa ongelmaa.


Kuvat: Pauline Loroy ja Markus Spiske| Unsplash

Kriittinen keskustelu äitiyspakkauksesta on tärkeää

”Aikooko tämä “ympäristövaikuttaja” käydä joka lehdessä valittamassa tästä asiasta?” 

Näin kommentoi joku Facebookissa Iltalehden tekemään äitiyspakkausartikkeliin, johon minua haastateltiin. Viime viikolla äitiyspakkauksesta kirjoitti ja uutisoi tv:tä myöten myös Yle ja joulun alla minun, Ilana Aallon ja Aku Varamäen mielipidekirjoitus julkaistiin Hesarissa. En kuitenkaan aio joka mediaan mennä, kun ei minua varmaan kaikkialle pyydetä. Siksi tartun tässä kirjoituksessa vielä muutamaan yleisimpään argumenttiin, joita poimin äitiyspakkausta koskevasta keskustelusta.

”Asiat on meillä selvästi liian hyvin, kun pitää kaikesta turhasta valittaa. Kiittämättömyys paistaa näistä valittajista kilometrien päähän.”

Se on totta, että asiat on meillä liiankin hyvin. Kiittämättömyyden kanssa tällä keskustelulla ei minun näkemykseni mukaan ole kuitenkaan mitään tekemistä. Meillä on varaa – ainakin taloudellisessa mielessä – kuluttaa lähes neljän maapallon verran. Planetaarisessa mielessä varaa ei kuitenkaan ole, eikä asiat ole meillä sen suhteen yhtään paremmin kuin missään muuallakaan. Mielestäni on pikemminkin kiitollisuutta, että osaa myös pitää huolta kaikesta siitä, mitä on saanut. Tämä pallo pitäisi jättää tuleville sukupolville paremmassa kunnossa kuin missä se on meille annettu. 

”Äitiyspakkaus on suomalainen ylpeyden aihe, jota ihaillaan ja kopioidaan ulkomaillakin. Ei sitä saa lopettaa.”

Olisi hienoa, jos äitiyspakkauskonsepti otettaisiin käyttöön maissa, joissa se voisi aidosti parantaa pienten vauvojen ja tuoreiden vanhempien hyvinvointia ja terveyttä. En kuitenkaan usko, että globaalin pohjoisen hyvinvoivissa, pienen lapsikuolleisuuden ja toimivan terveydenhuollon maissa laatikollinen tavaraa merkittävästi parantaa vauvaperheiden tilannetta. Onhan se hienoa, että meillä on kansallinen ylpeydenaihe, jota ulkomaillakin kopioidaan, mutta ehkä konsepti on silti sellaisenaan aikansa elänyt. 

”Minulle tämä paketti tuli 80-luvulla tarpeeseen ja jokaisen lapsen vaatteet kelpasivat kiertoon vielä monille lapsille omieni jälkeen.”

Tämä on helppo uskoa, sillä ennen 2000–lukua vauvanvaatteiden markkinat eivät ole olleet lähelläkään nykyistä mittakaavaa. Vaikka jokin asia olisi ollut hyödyllinen ja tarpeellinen 40 vuotta sitten, ei historialla voi perustella nykyisiä käytäntöjä.

”Jos pakkaukselle ei ole tarvetta, sen voi jättää ottamatta. Mikä tässä on ongelma?”

Kun puhutaan ekokriisistä ja sen juurisyistä kuten luonnonvarojen ylikulutuksesta, ei voida pitäytyä vain yksilötason ratkaisuissa. Tarvitaan systeemitason muutoksia. Siksi ei riitä, että yksilöt pyrkivät tekemään ekologisia valintoja. Mukaan tarvitaan koko yhteiskunta ja isot muutokset kaikissa rakenteissa ovat välttämättömiä.

”En ymmärrä sitä, että tyyli on niin tärkeä, ettei äitiyspakkauksen vaatteita kehtaa käyttää. Ei se lapsi niitä pidä noloina.”

Äitiyspakkauskritiikkini ei ole missään kohtaa liittynyt vaatteiden laatuun tai ulkonäköön, saati kuviteltuun nolouteen. On kuitenkin selvää, että kun yhtä ja samaa vaatekappaletta tuotetaan yli 30 000 kappaletta vuodessa, niitä pursuaa joka ikisellä kirppiksellä eivätkä ne kaikki yksinkertaisesti mene kaupaksi. Vauvoja syntyy kuitenkin Suomeen vuosittain vain noin 45 000 ja kun heistä valtaosalle otetaan oma äitiyspakkaus, voi jokainen laskea, kuinka valtava äitiyspakkausvaatteiden ylitarjonta on. Valitettava tosiasia myös on, että lastenvaatemuotikin muuttuu yhtä nopeasti kuin muu muoti ja muutaman vuoden takaiset kuosit alkavat näyttää armottoman vanhanaikaisilta eivätkä tartu kirppikseltä ostajien matkaan kovin hanakasti. Niinpä ne muuttuvat ennen pitkää tekstiilijätteeksi, joka tähän saakka on päätynyt joko poltettavaksi tai riesaksi maihin, joissa jätehuolto voi olla täysin olematon. Nyt kierrätystilanne onneksi on parantumaan päin, kun tekstiilijätteen kierrätysaste kasvaa Suomessa uuden kierrätyslaitoksen ja laajenevan keräysjärjestelmän ansiosta. 

”Kyllä tuota pakkausta yleensä oikein odotetaan ☺️”

Taatusti, kuten myös tulossa olevaa vauvaa. Kukapa ei tykkäisi hipelöidä söpöjä vauvanvaatteita, varsinkin vanhempi, joka malttamattomana odottaa esikoistaan. Pakkauksen saamisen riemu kertoo kuitenkin hyvin vähän pakkauksen tarpeellisuudesta tai välttämättömyydestä ja vielä vähemmän vaatteiden ekologisesta kestävyydestä.

“Pitäisikö ilmaiseksi annetuista vaatteista vielä saada rahaakin? Jo on ahneeksi mennyt.”

Ei tarvitse ja se ei ole ongelman ydin, ettei äitiyspakkauksen vaatteista yleensä haluta maksaa juuri mitään. Ongelma on se, että vaatteet eivät kelpaa uusille käyttäjille edes ilmaiseksi, jolloin ne muuttuvat jätteeksi vähäisen tai olemattoman käytön jälkeen, vaikka käyttöikää vaatteiden kunnon puolesta vielä olisi jäljellä.

”Pitääkö joka asiaan vetää ilmasto- tai ympäristökortti?”

Pitää. Ekokriisin suhteen ollaan sen verran kriittisessä pisteessä, että edes äitiyspakkaus ei voi olla kritiikin ulkopuolelle jäävä vapaamatkustaja.

”Tämä vaikuttaja voisi puuttua muihin ympäristöön vaikuttaviin asioihin ensin. On olemassa paljon pahempiakin ongelmia kuin äitiyspakkaus.”

Joo, lupaan ihan pian alkaa puhua muustakin! En kuitenkaan vanno, etten ikinä enää palaisi äitiyspakkausaiheeseen. Jos kaipaat vielä lisää argumentteja, lue vuoden takainen pitkä kirjoitukseni, jossa perkaan äitiyspakkauksen vastuullisuutta lukuisista näkökulmista. Tervetuloa seuraamaan niin uudet kuin vanhatkin tuttavuudet!

Joulu – jotain vanhaa ja jotain uutta

Joulu on monelle vaikeaa aikaa, lukemattomista eri syistä. Itselleni joulusta on tullut vaikea, kun olen tajunnut, miten paljon kestämättömiä perinteitä jouluun kuuluu ja miten paljon sisäistä kamppailua käyn joka joulu traditioiden ja omien arvojen törmätessä yhteen. Joulussa minua hiertää ensisijaisesti sen kulutuskeskeisyys. Hankitaan tolkuttomasti uutta ja turhaa kamaa, jotka kääritään kierrätyskelvottomiin, kertakäyttöisiin kääreisiin ja jotka tuottavat iloa kahdesta sekunnista kahteen tuntiin. Siinä ohessa valehdellaan lapsille satuolennon olemassaolosta ja kiristetään olemaan kilttinä monta viikkoa, jottei satuolento rankaise jättämällä lahjat tuomatta. Joulutunnelman saavuttamiseksi Suomessa kaadetaan noin puolitoista miljoonaa puuta. Joulupöytä kruunataan eläinten ruumiinosilla, joiden näkemistä ei voi ruokakaupassa ja mainoksissa joulun alla välttää, vaikka omassa joulupöydässä kinkkua ei olisikaan. Tämän kaiken keskellä pitäisi löytää rauhallinen ja iloinen joulumieli ja rakentaa omille lapsille uusia kestäviä joulutraditioita.

”En haluaisi olla tällainen ilonpilaaja, mutta kun uusien tavaroiden ilo on pilattu minulta”, kirjoitti Julia Thurén Ylen kolumnissa. Niin-PÄ! Eikä pelkästään uusien tavaroiden vaan koko nykyisenkaltaisen joulun ilo. Yhyy.

Tiedostan, että tämä on vähän sellaista keskiluokkaista ulinaa, mutta kyllä joulun ilon häviäminen harmittaa minua. Olisi ihanaa saada luoda ne omat, kestävät jouluperinteet, mutta miten se on mahdollista pahoittamatta kenenkään mieltä ja vaalien samalla sitä joulun satumaista taikaa, jännittävää kutkutusta ja odotusta, mikä joulussa on mielestäni oleellista? Eikä se kutkutus minun mielessäni yhdisty edes lapsilla vain joululahjojen odotukseen, vaan siihen koko taianomaiseen tunnelmaan, joka joulun aikaan liittyy. Joka joulu kipuilen entistä enemmän sen kanssa, että jos nyt joustan liikaa, niin luisummeko yhä pahemmin kohti kulutuskeskeistä joulua, koska lapset kasvavat isommiksi ja tottuvat joulunviettoon liittyviin tapoihin, olivat ne kestäviä ja minun arvojeni mukaisia tai eivät.

Joulustressi uhkasi meillä (minulla) alkaa jo joulukuun alussa, kun 6–vuotias esikoinen kaivoi esiin luukkujoulukalenterin ja etsi sille sopivaa ripustuspaikkaa. Jouduin toteamaan, että tänä vuonna äiti ei ole tehnyt tonttujen kanssa suunnitteluyhteistyötä ja kalenteriin ei taida tulla mitään yllätyksiä. Pettymys ei onneksi ollut niin suuri kuin pelkäsin, mutta tuntui sen tuottaminen silti ikävältä. Neuvoni pienten lasten vanhemmille: älkää aloittako kivoja, mutta työläitä jouluperinteitä, jos ette ole varmoja, että jaksatte pitää niistä kiinni.

Joulukalenterin puuttumisen onneksi korvasi kaverini Instagramista bongattu Elf On The Shelf -idea. Tonttu, jonka lapset nimesivät Taika-tontuksi, ilmestyi joulukuun alkupuolella mökin huussiin mukanaan kirje, jossa hän kertoi muuttavansa meille joulukuun ajaksi. Tonttu onkin ilahduttanut meitä erilaisilla pienillä yllätyksillä joulukuun aikana. Taika on tuonut meille kirjaston kirjoja, kirppikseltä ostamani pelin, esikoiselle uuden lumilaudan, pari Luonto-arpaa ja naurattanut meitä hassuilla tempauksillaan. Kerran Taika kiipesi pehmokrokotiiliä pakoon voimistelurenkaaseen, kerran oli onnistunut kietomaan itsensä kokonaan vessapaperiin ja kerran oli onnistunut kiipeämään yläkaapille napostelemaan keksejä. Olipa tonttu kerran kakkinut yrttiruukkuunkin pieniä papanoita, jotka osoittautuivat suklaarusinoiksi. Taika on tuonut perheeseemme juuri sopivan ripauksen joulun taikaa, olematta rasittava meille vanhemmillekaan. Suosittelen tällaista toteutusta perinteisen luukkujoulukalenterin sijaan. Mielestäni on kiva, että muutamat syksyn aikana kirppikseltä löytämäni lahjat eivät kaikki tule jouluaattona vaan niistä on iloa jo joulukuun aikana ja aattona lahjamäärä on maltillinen. Jouluaattona Taika toimittaa lapsille vielä kirjeen joulupukilta. Kivan kirjeen kopioin seksuaalikasvattaja Anna-Riitta Kässin uutiskirjeestä. Jouluaattona Taika sanoo heipat ja lähtee omiin joulutouhuihinsa, palatakseen taas ensi jouluna.

Kun ihmiset nukkuivat, Taika-tonttu kavereineen sai pelata rauhassa.

Taika-tonttu keksi myös mökillä, että voisimme ottaa kotiin joulukuusen mökkipihasta. Se oli loistava idea. Olen kipuillut kuusiasiankin kanssa monena vuonna. Toissa jouluna hankimme vuokrakuusen, jonka idea on, että kuusi tuodaan kotiin ruukussa, haetaan pois joulun jälkeen ja istutetaan takaisin maahan keväällä. Systeemi kuulosti alkuun hienolta, mutta siinä on ilmeisesti isoja haasteita. Uudelleenistutus ei läheskään aina onnistu ja logistiikka tuottaa paljon päästöjä. Viime vuonna haimme “hävikkikuusen” jouluaattona, kun virallinen myyntiaika oli päättynyt ja alueemme Facebook-ryhmässä kuusimyyjä ilmoitti, että ylijäämäkuusia olisi edullisesti haettavana. Esikoiselle joulukuusesta on jo muotoutunut tärkeä perinne ja tänä vuonna hän alkoi kysellä kuusen perään jo marraskuun lopussa. Niinpä olikin kiva, kun saatiin kantaa kuusi mökiltä kotiin jo itsenäisyyspäivänä, periaatteessa melkein päästöttömästi. Yhden kuusen hiilijalanjälki on reilu kilon luokkaa ja isoimmat päästöt syntyvät kuljetuksesta. Meidän mökin pihalla kasvaa tosi paljon pienehköjä kuusia, osin vieri vieressä, joten yhden kuusen kaataminen sieltä ei tuntunut jotenkin niin pahalta kuin viljellyn kuusen hankkiminen.

Luonnonkuusella osoittautui kuitenkin olevan heikko turnauskestävyys ja kun se eilen, aatonaatonaattona hillittömän neulasten pudottelun lisäksi tiputti yhden koristeen, joka räsähti rikki, päätin että kuusen päivät ovat luetut ja heivasimme sen parvekkeelta alas. Onpa nyt sekin homma hoidettu jo hyvissä ajoin ennen loppiaista! Olimme koko perhe esikoista myösten sitä mieltä, että kuusi oli jo tehtävänsä hoitanut ja tuonut meille riittävästi joulumieltä.

RIP joulukuusi 2022

En ajatellut lahjoa aikuisia, mutta saa nähdä, jos toteutan Leo Straniuksen idean ja annan läheisille lahjaksi lahjoituksen eli 20 euron lahjakortin, jonka saaja voi käyttää vapaavalintaiseen hyväntekeväisyyskohteeseen. Saaja voi siis valita, mihin tarkoitukseen hän haluaa lahjoittaa 20 euroa. Twitterissä törmäsin myös tosi kivaan ideaan. Eräässä perheessä oli keksitty, että jokainen toivoo lahjaksi listoja valitsemastaan aiheesta. Esim. kirjoja joita lukemalla viisastuu tai hauskoja yhteisiä muistoja. Näitä listoja ripustellaan kuuseen ja luetaan aattona ääneen. Aivan ihanan kuuloinen jouluperinne!

Aineettomat lahjat on muutenkin parhaita. Eivät täytä nurkkia ja antavat sitä kalleinta, mitä meillä on, eli aikaa. Omalla kohdallani ongelmaksi on muodostunut, että emme aina muista toteuttaa annettuja lahjoja. Emme itse saamiamme tai antamiamme. Ja sinänsä meidän perheen kohdalla tämä ei edes ole ongelma, koska emme tosiaan muista niitä, niin emme myöskään erityisemmin kaipaa toteuttamatta jääneitä lupauksia. Mutta joillakin on tietysti parempi muisti ja silloin on reilua, ettei lapsen tarvitse jäädä ihmettelemään, miksi luvattua yhteistä tekemistä ei ikinä tullutkaan. Meidän lapsille sen sijaan voisi luvata vaikka matkan kuuhun, he iloitsisivat siitä saantihetkellä ja sen jälkeen autuaasti unohtaisivat koko asian ja lahja olisi sillä kuitattu.

Minä tässä vielä jännitän, kuinka meidän joulun vieton käy, sillä loppusyksy on ollut yhtä sairastelua ja tällä viikolla kylään saapui vielä se pelätyin vieras: vatsatauti. Toistaiseksi vain yksi on oksentanut ja siitäkin on nyt yli kaksi vuorokautta, joten voi olla, että säästyimme, tai sitten emme. Esikoinen kyllä toivoi, että vietetään joulu kotona eikä mennä mummin luokse ja sanoinkin, että niin saattaa hyvinkin käydä, jos tauti tarttuu. Hän oli siitä mahdollisuudesta vain iloinen. Minä mieluummin ottaisin melkein minkä vaan muun taudin, vaikka kieltämättä oksennustauti olisi piste i:n päälle syksyn tautimayhemissä. Mieluusti silti jättäisin tämän kohokohdan väliin.

Jos joku perheenjäsen/lähisukulainen luki tänne asti, niin yksi materialistinen joululahjatoive minulla on: korvatulppia. Ne keltaiset raksatulpat, apteekin halvimmat, on ihan hyviä.

Lempeää joulua ja armollisuutta kestävämpien jouluperinteiden luomisen kanssa itse kullekin!

Tehdäänkö tiedeviestintää metsäteollisuuden ehdoilla? Tapaus Luke ja Kemin sellutehdas

Suomen metsäkeskustelu on käynyt viime aikoina kuumana – hyvästä syystä. Kansalaiset ovat yhä laajemmin heränneet siihen, että luontokadon pysäyttäminen ja Suomen ilmastotavoitteiden saavuttaminen vaativat muutoksia nykyiseen tehometsätalouteen ja sitä ylläpitävään teollisuuteen.

Rakentava metsäkeskustelu on vaikeaa. Metsiin kytkeytyy voimakkaita taloudellisia intressejä, aluepoliittisia jännitteitä ja kulttuurista symboliikkaa. Harhaluulot, ohipuhuminen sekä tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen hallitsevat keskustelua. Tästä syystä metsäkeskustelussa olisi erityisen tärkeää, että maan johtavat tieteelliset asiantuntijat viestivät tutkitusta tiedosta selkeästi, puolueettomasti ja eettisesti.

Mielestämme Luonnonvarakeskuksen tutkimuspäällikkö ja johtava tutkija Kari T. Korhonen epäonnistui tässä, kun hän kommentoi Ylelle Elokapinan mielenosoitusta Metsä Groupin Kemin uutta sellutehdasta vastaan. Elokapina väittää, että Pohjois-Suomen hakkuumääriä valtavasti paisuttava sellutehdas on uhka pohjoisen metsäluonnolle ja koko Suomen hiilinielutavoitteille. Päivä mielenosoituksen jälkeen 11.10. toimittaja Kyösti Vaaran kirjoittamassa artikkelissa Korhosen ja Luken nimissä esitetään väitteitä, joilla oikeutetaan tehdashanketta ekologisen kestävyyden näkökulmasta. 

Osa väitteistä on harhaanjohtavia. Jotkut väitteet näyttävät olevan ristiriidassa esimerkiksi Suomen Luontopaneelin selvitysten kanssa, eikä niille ole kerrottu lähteitä. Olimme Korhoseen ja Luken viestintään yhteydessä sähköpostitse jutun julkaisemisen jälkeen ja kysyimme selvennyksiä.

Kemin tehtaan vaikutukset Suomen ilmasto- ja luontotavoitteisiin

Kaikista ongelmallisin – ja myös näkyvin – osa toimittaja Vaaran juttua on sen otsikko: “Luonnonvarakeskus arvioi, että Kemiin tuleva jättimäinen sellutehdas ei uhkaa Suomen hiilinielu- ja metsien monimuotoisuustavoitteita”. Kirjoitimme Korhoselle:

Pidämme hämmentävänä jutun otsikkoa, joka ei vastaa sitä, mitä Korhosen nimissä sanotaan leipätekstissä. Hiilinieluista Korhosen nimissä sanotaan, että “[m]etsiä jää sitomaan ilmakehästä hiilidioksidia”. Tulkitsemme tätä niin, että tehtaan aiheuttamat hakkuulisäykset eivät kokonaan poista metsien biologista nielua Pohjois-Suomessa. Otsikossa kuitenkin väitetään, ettei tehtaan lisäämä hakkuumäärä uhkaa Suomen hiilinielutavoitteita. Jutussa ei mainita, että kasvavat hakkuut tulevat pienentämään koko Suomen nettonielua, joka on Luken ennakkotietojen perusteella jo valmiiksi kaukana Suomen valtion hiilineutraaliussuunnitelman tavoitetasosta. Ymmärtääksemme nimenomaan Pohjois-Suomen nettonielun riittävä koko on ratkaisevaa Suomen nielutavoitteille, koska pohjoisessa on maamme ylivoimaisesti vahvimmat metsänielut. Onko toimittaja mielestänne vetänyt oikeat johtopäätökset, ja onko Suomen nielutavoitteiden kontekstia avattu riittävästi?

Korhonen vastasi, että jutun otsikko “on ilmeisesti tehty” Metsä Groupin metsäjohtaja Juha Jumppasen haastattelun perusteella, johon myös viitataan artikkelissa. Korhonen jatkoi:

Minä en omassa haastattelussa muistaakseni kommentoinut hiilinieluasiaa. Kohta, jossa sanotaan, että metsiä jää sitomaan hiilidioksidia, ei ole kirjoitettu minun sitaatiksi. Siitä kieltämättä saa sellaisen vaikutelman, mutta kun tekstin tarkasti lukee, niin ei toimittaja väitä sitä minun sanomisekseni.

Kysyimme Korhoselta, aikooko hän oikaista jutun otsikkoa tai vaatia selkeytystä harhaanjohtavaan kohtaan. Vetosimme Luken Hyvän toimintatavan periaatteisiin, joissa sanotaan: “[y]hteiskunnallisessa vaikuttamisessa toimimme puolueettomasti, eettisesti ja tuomme esiin tutkittuun tietoon liittyvät epävarmuudet ja rajoitukset” ja “[t]utkimustuloksista viestiessämme noudatamme eettisen tiedeviestinnän periaatteita”. Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohjeiden (joihin Luke on sitoutunut) perusteella tiedeviestinnän tulee olla avointa ja vastuullista.

Nyt Ylen jutun otsikossa on edelleen ilmeisesti metsäteollisuuden edustajien lausuntoja Luken nimissä. Vaikka alunperin virhe näyttääkin olleen toimittajan, Korhonen tai Luke eivät ole tehneet asialle mitään, vaikka he ovat olleet siitä tietoisia. Tämä ei ole yhdentekevää: Luke on johtavia tieteellisiä auktoriteetteja Suomen metsäkeskustelussa. Sen näkemyksillä on paljon vaikutusvaltaa. Juttu ja sen totuudenvastainen otsikko on edelleen kaikkien kansalaisten nähtävillä netissä. Jos sitä ei oikaista, on syytä kyseenalaistaa Korhosen ja Luken tiedeviestinnän avoimuus, puolueettomuus ja vastuullisuus.

Pohjoisen metsien suojelutilanne

Kemin uudelle sellutehtaalle tullaan hankkimaan puuta eniten Pohjois-Suomen eli Lapin, Kainuun ja Pohjois-Pohjanmaan metsistä. Käynnistyttyään tehdas lisää hakkuumääriä kaikenkaikkiaan 4,5 miljoonaa kuutiolla vuodessa, mikä vastaa koko Lapin tämänhetkistä hakkuumäärää. 

Suomi on sitoutunut EU:n biodiversiteettistrategian tavoitteisiin. Niihin kuuluvat kaikkien vanhojen ja luonnontilaisten metsien suojelu sekä 30 % suojelu maa- ja meripinta-alasta, josta 10 % pitää suojella tiukasti. Suomen Luontopaneeli on esittänyt, että tuottavasta metsämaasta tulee suojella tiukasti vähintään 10 % jokaisessa maakunnassa, jotta luontokato Suomen metsissä on mahdollista pysäyttää. 

Pohjoisessa on suuri osa Suomen jäljellä olevista suojelemattomista vanhoista metsistä ja luonnonmetsistä. Elokapina on huolissaan, että Pohjois-Suomen lisääntyvät hakkuut uhkaavat metsiä, jotka pitäisi saada pikimmiten tiukkaan suojeluun. Vuoden 2023 aikana käynnistyvän Kemin tehtaan lisäksi sellutehtaita suunnitellaan Kemijärvelle ja Paltamoon. Jos nämäkin tehtaat rakennetaan, ne lisäisivät puun kulutusta 6,3 miljoonaa kuutiota Kemin uuden tehtaan kulutuksen päälle. Kun paine saada puuta kasvaa lähivuosina Pohjois-Suomessa valtavasti, voivat hakkuut levittäytyä arvokkaille metsäalueille ennen kuin ne ehditään suojella.

Kysyimme tutkimukseen pohjautuvia perusteluita väitteille, joita Korhonen esittää Pohjois-Suomen metsien suojelutarpeesta:

Monimuotoisuudesta Korhosen nimissä sanotaan, että “pohjoisessa metsät on kattavasti suojeltu”, eikä tehdas näin ollen ole merkittävä uhka monimuotoisuudelle Pohjois-Suomen metsissä. Kysyisimme mihin tutkimukseen perustuu väite, että Pohjois-Suomen (Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi) metsät olisi kattavasti suojeltu. Luontopaneelin mukaan Pohjois-Suomessa on noin 500 000 hehtaarin lisäsuojelutarve metsämailla, kun puhutaan ainoastaan 10% tiukasta suojelusta ja vanhoista metsistä. Emme ymmärrä, millä perusteella suojelua voi pitää määrällisesti “kattavana”. Lisäksi suojelualueet ovat painottuneet saamelaisten kotiseutualueelle ja pohjoisimpaan Lappiin, joten emme myöskään ymmärrä, millä perusteella suojelu on alueellisesti kattavaa Pohjois-Suomen sisällä.

Korhonen ei vastannut kysymykseen, vaikka toistimme sen kolme kertaa. Tämä ei ole avointa tiedeviestintää. Lisäksi on mahdollista, että Korhonen on esittänyt harhaanjohtavia tai vähintään kiistanalaisia tulkintoja tutkitusta tiedosta.

Vastuuton tiedeviestintä rapauttaa luottamuksen tiedepohjaiseen metsäpolitiikkaan

Mielestämme myös Luke on organisaationa vastuussa Korhosen viestinnästä, koska väitteitä esitetään osittain koko tutkimuslaitoksen nimissä. Viestittelymme Korhosen kanssa on jo välitetty Luken viestinnälle. Luken toimintaperiaatteissa velvoitetaan kaikkia lukelaisia ilmoittamaan eettisen tiedeviestinnän laiminlyömisestä välittömästi hallintojohtaja Ilkka P. Laurilalle. Emme tiedä, onko näin tapahtunut, joten välitämme tämän tekstin myös Laurilalle. 

On syytä korostaa, ettemme kyseenalaista Luken tai Korhosen tekemää tieteellistä tutkimusta. Emme ole tiedevastaisia. Kritisoimme mielestämme aiheellisin perustein ja Luken omien toimintaperiaatteiden pohjalta Korhosen tiedeviestintää. Luken toimintaperiaatteissa sanotaan: “varmistamme ja ylläpidämme kansalaisten luottamusta tutkimukseen pohjautuvaa päätöksentekoa kohtaan”. Epäeettinen ja epäselvä tiedeviestintä voivat rapauttaa tätä luottamusta. Siksi on paikallaan, että Luke ja Korhonen oikaisevat jutun ja vastaavat kysymyksiimme julkisesti.

Kirjoittajat:
Ida Korhonen
Otto Snellman
Ami Värtö


Kuva: Till Sawala

Kuka nauttii taiteesta elinkelvottomalla planeetalla?

Just Stop Oil -ympäristöaktivistit heittivät tomaattikeittoa Van Goghin kuuluisan maalauksen päälle Lontoon National Galleryssa. Aktivistit olivat tietoisia, että maalaus on suojattu lasilla eikä siis vahingoitu teosta. Teollaan aktivistit halusivat kysyä, miksi suojaamme taidetta, mutta emme elämää. 

Someen vyöryneiden ensireaktioiden valossa perjantainen tomaattikeittoaktio oli pahin virhe, mitä ympäristöliike voi tehdä. Suivaantuneita ja järkyttyneitä kommentteja huudeltiin vasemmalta ja oikealta. Ensijärkytyksestä toivuttuaan moni on myöntänyt, että ei tempaus välttämättä niin tuomittava ollutkaan. Mitään tai ketään ei vahingoitettu (paitsi tempauksesta järkyttyneiden tunteita) ja huomiota saatiin enemmän kuin sadoilla ja taas sadoilla protesteilla, joita ympäristöaktivistit toteuttavat joka päivä ympäri maailmaa.



Tempauksella saatiin siis ainakin roppakaupalla medianäkyvyyttä. Mutta mihin huomio kohdistui: tekoon, taiteen rooliin yhteiskunnassa, ekokriisiin, öljyteollisuuteen, ympäristöliikkeeseen vai aktivisteihin itseensä? Ja onko huomioarvo itsetarkoitus? Kyllä ja ei. Huomiotalouden aikana ilman huomiota ei saada aikaan mitään vaikutusta. Ei keskustelua, ei tekoja. Ei lisää kannattajia ympäristöliikkeelle, ei painetta päättäjille.


Aktivismin on tarkoitus herättää ajatuksia. Se voi suututtaa, se voi aiheuttaa harmia, haittaa ja epämukavuutta. Emme kuitenkaan pääse yli emmekä ympäri siitä tosiasiasta, että ekokriisin aiheuttamat vahingot ovat miljoona kertaa tuhoisampia ja peruuttamattomampia. Ihmisen valmistamia esineitä voidaan valmistaa uudelleen, mutta kerran sijoiltaan nyrjähtäneitä luonnonjärjestelmiä tai sukupuuttoon kuolleita lajeja ei saada ikinä takaisin tai korjattua. Jos aktivismi jää ilman huomiota, syntyy myös vähemmän keskustelua. Epätoivottu huomio ja epäolennaisuuksiin huomiota suuntaava keskustelu taas on hinta, joka aktivismista pitää maksaa.


Kaikki huomio ei tietenkään automaattisesti ole hyväksi, mutta teon lopullista onnistuneisuutta on mahdoton arvioida suuntaan tai toiseen näkyvyyden tai yksittäisen teon hyväksyttävyyden pohjalta. Ainakin tomaattikeittoaktio on herättänyt keskustelua laajalti niin ympäristöliikkeen sisällä kuin ulkopuolellakin.

Suurin osa ilmastotoimia kannattavista ja jopa aktivistihenkisistä paheksujista on ollut sitä mieltä, että teko etäännyttää ja karkottaa potentiaalisia toimijoita ympäristöliikkeen parista. Tutkimukset eivät tätä väitettä puolla. On tunnistettu radical flank effect, jonka mukaan radikaalit ja yleisesti tuomitut teot voivat toimia ns. tienraivaajina maltillisemmalle aktivismille. Kun epäsovinnaiset teot tuomitaan, lisääntyy hyväksyttävyys maltillisemman tason aktivismia kohtaan. Esimerkiksi Elokapinan tiellä istuminen ei radikaaliksi koetun taideprotestin tai maitojenkaatamisaktion rinnalla tunnukaan enää väärältä tavalta vaikuttaa. Minä uskon, että ihmiset kyllä osaavat erottaa erilaiset toimijat ja toimintatavat toisistaan eikä yhden liikkeen radikaalit teot mustamaalaa koko ympäristöliikekenttää. Ihmisoikeusaktivistit, joita myös ympäristöaktivistit pohjimmiltaan ovat, harvoin nauttivat suurta arvostusta omana aikanaan. Eivätkä he tee aktivismia siksi, että heitä juhlittaisiin sankareina tai he saisivat mainetta ja kunniaa. He ovat aktivisteja, koska heidän omatuntonsa sanoo, että elämää on suojeltava.

Tätä on vaikein ymmärtää: He, jotka ovat jyrkimmin tuominneet tomaattikeittoaktion, koska se on heidän mielestään vandalismia ja terrorismia, hekumoivat kyseisiin aktivisteihin kohdistuvalla väkivallalla. Toisten mielestä materiaan kajoaminen on siis pahinta, mitä ihminen voi tehdä planeetan pelastaakseen, ja väkivallalla väkivallattomaan toimintaan vastaaminen taas on ok.

Kansalaistottelemattomuuden keskeinen periaate on väkivallattomuus. On selvää, että jossain vaiheessa, oletettavasti hyvinkin pian, alamme nähdä yhä enemmän fyysistä omaisuutta koskevaa sabotaasia. Kansalaistottelemattomuuden keinot kovenevat, mikäli päättäjät eivät pian ryhdy mittaviin toimiin planeetan elinolosuhteiden säilyttämiseksi.


Van Goghin auringonkukkien äärellä jokainen voikin pysähtyä pohtimaan, onko tärkeämpää protestoida elinkelpoisen planeetan puolesta ”kiltisti” ja yleisesti hyväksytyillä keinoilla vai onko tärkeämpää saada ihmiset, erityisesti päättävässä asemassa olevat, heräämään keinolla millä hyvänsä (väkivalta pois lukien)? Missä tilanteissa ja mihin kohdistuva sabotaasi on edes jossain määrin hyväksyttävää?

Minä ajattelen, että mitä monipuolisemmilla tavoilla aktivismia tehdään, sitä helpommin jokainen löytää aktivismin kentältä oman tapansa toimia. Jos tuomitset radikaalin aktivismin, keksi itse parempia tapoja ja lähde toteuttamaan niitä. Juuri sinun ideoillesi ja ajallesi on käyttöä.

(Toki on helpompaa istua kotona ja kirjoittaa someen, että nyt en ainakaan ala aktivistiksi, koska aktivistit pilasivat aktivismin maineen. Tuskin kovin moni näistä huutelijoista oli marssimassa kaduille ja päättäjien eteen, vaikkei Auringonkukkien päälle olisi keittoa heitettykään.)


Millainen aktivismi voisi sinun mielestäsi olla sekä aidosti vaikuttavaa että valtaosalle ihmisistä hyväksyttävää? Mikä saisi juuri sinut ryhtymään ympäristöaktivistiksi? Sana on vapaa.

Suomen kaivoksissa muhii ympäristökatastrofi

Tämän blogikirjoituksen voit myös kuunnella.

Olet varmaan kuullut väitteet “suomalainen naudanliha on ekologista” ja “suomalainen metsätalous on kestävää”. Myyttien jatkoksi liittyy väite siitä, että suomalainen kaivosteollisuus olisi vastuullista. Kaivoksia halutaan Suomeen tuomaan työllisyyttä ja akkuklusteri nähdään suomalaiselle taloudelle “mielettömänä mahdollisuutena” – suora lainaus GTK:n raportista, jota Hesari käytti pääkirjoituksessaan myös suorana lainauksena, vailla lähdekritiikkiä. Tavallisen kansalaisen on vaikea tietää, mikä on totuus kaivosasioissa, kun kaksi hyvin vastakkaista näkemystä kilpailee keskenään. Kaivosteollisuuden edustajat ja edunsaajat sekä talouskasvua ja työllisyyttä painottavat näkemykset pitävät kaivostoimintaa yksinomaan positiivisena mahdollisuutena. Toisaalta taas kaivosten ympäristöhaitoista on ympäri Suomea jo aivan konkreettista kokemusta.

Olen perehtynyt kaivosasioihin vasta tovi sitten aloitettuani työt Suomen Luonnonsuojeluliitossa. Kun kaivoskoordinaattorimme Anna Pulkka esitteli minulle ensimmäisiä kaivosfaktoja, olin järkyttynyt. Miten suomalainen kaivosteollisuus voi olla niin lepsusti säänneltyä ja valvottua? Talvivaara on tietysti kaikille suomalaisille surullisen tuttu tapaus, mutta muuten olin tuudittautunut ajatukseen, että kai se kaivosteollisuus sentään on vastuullisempaa meillä kuin Kongossa tai Kiinassa. Olin siis purematta niellyt kaivosteollisuuden vastuullisuusväitteet, kuten niin moni muukin suomalainen poliitikkoja, virkamiehiä ja talousihmisiä myöten. Ja toki olen myös olettanut, että Talvivaara oli oppitunti, jonka jälkeen ongelmat on korjattu. Valitettavasti totuus on tarua ihmeellisempää.

Maailman siirtyessä kohti uusiutuvaa energiantuotantoa akkumineraalien tarve kasvaa hurjaa vauhtia. Suomi toimii jo tiettyjen raaka-aineiden osalta Euroopan ja maailman mineraalipankkina ja lisää kaivostoimintaa kaavaillaan Suomeen jatkuvasti. Mineraaleja siis tarvitaan, se on selvää, mutta ilmastokriisin hillitseminen ei saa johtaa luontokadon pahenemiseen. Kaivostoiminta uhkaa luonnon monimuotoisuutta siinä missä fossiiliset polttoaineet ja kuumeneva ilmastokin. Kaivannaisteollisuus on lajien uhanalaisuutta arvioivan Punaisen kirjan mukaan neljänneksi merkittävin luontokadon aiheuttaja Suomessa. Vaikka kaivoksia ja niistä saatavia mineraaleja tarvitaan, ei niitä voida kaivaa hinnalla millä hyvänsä.

Mikä niissä kaivoksissa sitten mättää? Ihan jo pelkästä jätenäkökulmastakin monta asiaa:

1. Kaivosten vaarallisia jätteitä ei tilastoida vaarallisena jätteenä

Tästä johtuen päättäjiltä puuttuu ymmärrys ongelman mittakaavasta. Ympäristöluvissa jätteitä ei myöskään käsitellä siten kuin vaarallinen jäte tulisi käsitellä. Hankkeiden lupaprosesseista puuttuu tiedot kaivosten tuottamien jätteiden pitkäaikaisista vaikutuksista eli kaivoksen suurimmasta vaikutuksesta. Yksilön näkökulmasta tuntuu käsittämättömältä, että minun pitää kiikuttaa joka ikinen tyhjä paristo ja vanha kynsilakkapullo vaarallisen jätteen keräykseen, kun kaivosyritykset saavat jättää miljoonien tonnien vaarallisen jätteen läjänsä niille sijoilleen, puolihuolimattomasti, toivoen, että ympäristökatastrofia ei ihan heti tapahdu. 

2. Suomen kallioperä ja sateinen ilmasto lisäävät ympäristöongelmien riskejä

Koska Suomen kallioperän malmi- ja mineraaliesiintymät ovat pitoisuuksiltaan pääosin köyhiä, vaatii niiden kaivaminen yhä laajempia avolouhoksia ja mineraalien rikastaminen kivestä puolestaan yhä raskaampia rikastusprosesseja. Tämä tarkoittaa tavallisen ihmisen käsityskyvyn ulottumattomissa olevia määriä kaivannaisjätettä, joka on, kuten sanottua, usein vaarallista jätettä, tai jopa vaarallisen jätteen normit ylittävää, ja jota ei kuitenkaan sellaisena käsitellä. Kaivosteollisuus tuottaa yli 90% Suomen vaarallisen jätteen määrästä ja 75% Suomen kokonaisjätteen määrästä.

Kolmen kaivoksen jätemäärä miljoonaa tonnia (Mt) 2021: Terrafame 40 Mt, Kevitsa 31 Mt, Yara 19 Mt. Vertailu Suomen kokonaisjätteen määrään 120 Mt (2018-2020 keskiarvo). Kuva: Luonnonsuojeluliitto

3. Viranomaiset eivät noudata päätöksissään kaivannaisjätedirektiiviä, joka kieltää ympäristön pilaamisen

Puutteellinen sääntely johtaa puutteellisiin lupiin, mikä on omiaan edistämään ympäristöhaittojen syntymistä. Kaivosyhtiöiden taustoja ei myöskään tarkisteta lupahakemusten yhteydessä ja Tukes myöntää malminetsintäluvat kaikille hakijoille. Malminetsintälupia onkin myönnetty niin ihmisoikeusrikkomuksiin kuin ympäristörikoksiin sotkeutuneille yhtiöille. Eräs esimerkki on Viiankiaavan moninkertaisesti suojellulle aapasuolle kaivosta suunnitteleva Sakatti Mining, joka on Anglo Americanin tytäryhtiö. Anglo Americania on syytetty tuhansien naisten ja lasten myrkyttämisestä Sambiassa. Sakatti on pyrkinyt profiloitumaan Suomessa vastuullisesti toimivana kaivosyhtiönä. 

4. Kaivosjätteet koskettavat suoraan ja välillisesti kaikkia suomalaisia

Vaikka kaivos ei sijaitsisi omassa koti- tai mökkikunnassa ja siten suoraan ja välittömästi uhkaisi itselle rakkaita paikkoja, tulevat kaivosten aiheuttamat ympäristötuhot kaikkien suomalaisten maksettaviksi. Kaivosyhtiöitä ei velvoiteta maksamaan pitkäaikaisia haittoja, vaan usein yritykset ovat jo menneet konkurssiin siinä vaiheessa, kun jälkiseuraamukset tulevat maksettavaksi. Näin ollen maksajia olemme me kaikki veronmaksajat. Nykyaikaisten kaivosten jälkivaikutukset ilman massiivisia korjaavia toimia tulevat näkymään järvissä ja vesistöjen osissa tuhansia vuosia.

Kaivosyhtiöiden varaukset ja etsintäluvat kattavat merkittävän osan Suomen pinta-alasta. Malminetsintälupia myönnetään myös suojelualueille.

Mieletön mahdollisuus siis kertakaikkiaan! Kaivostoiminta on sanan varsinaisessa merkityksessä järjetön mahdollisuus pilata valtavia alueita suomalaista luontoa jopa vuosituhansiksi. Käytännössä Suomessa ei ole hyviä, turvallisia ja vastuullisia kaivoksia vaan täällä muhii jo poksahtaneen Talvivaara-katastrofin lisäksi kymmeniä eri kokoisia talvivaaroja. Oulun yliopiston raportti vuodelta 2016 varoittaa, että kaikkien kaivosten jätealtaat vuotavat aikanaan.

Nyt käynnistynyt Luonnonsuojeluliiton kampanja keskittyy kaivosjätteisiin. Kampanjan tavoitteina on lisätä kansalaisten tietoisuutta kaivosjätteiden mittakaavasta ja pitkäaikaisista ympäristöriskeistä sekä saada viranomaiset noudattamaan kaivannaisjätedirektiiviä. Päättäjiä myös herätellään ymmärtämään kaivosbuumin nurja puoli ja ottamaan kaivosten aiheuttama ympäristöuhka tosissaan.

Vaikka huomio on tässä kampanjassa jäteasioissa, ne eivät suinkaan ole ainoa törkyä sisältävä asia kaivosteollisuudessa. Niistä kuitenkin lisää toisen kerran! Kaivosjätteet kuriin -kampanjasta voit lukea lisää täältä ja Luonnonsuojeluliiton uusimmat kaivosartikkelit löydät täältä.


Artikkelikuva: Kaivossuunnitelmat uhkaavat Heinäveden kirkasvetistä Kermajärveä, jossa suurin osa paikallisista vastustaa yhtiön tekemää malminetsintää. Kuva: Anna Pulkka.

Sokeita pisteitä ja suhteellisuudentajua

Meillä kaikilla lienee omat sokeat pisteemme, mitä tulee vastuullisuuteen. Luontokuvausta harrastava lintubongari lentää nappaamaan himoitun lajipisteen toiselle puolelle Suomea, joku ajattelee, että voi syödä lihaa, koska ei lennä, joku toinen taas, että voi lentää, koska on vegaani. Lapseton oikeuttaa omaa lentämistään lapsettomuudella, lasten kanssa lentävä taas lasten kasvattamisella ymmärtämään ympäröivää maailmaa. 

Omat sokeat pisteeni olivat pitkään lentäminen ja runsas maitotuotteiden käyttö. Ajattelin, että olen sentään kasvissyöjä, joten ei haittaa, vaikka lennän paljon. Olin myös täysin sokea sille, että tuen edelleen eläinten tehotuotantoa, rahoitan kärsimystä ja edistän lihansyöntiä, kun käytän maitotuotteita. Ajattelin, että 15–vuotiaana tehty päätös lopettaa lihansyönti riittää. Varmasti minulla on sokeita pisteitä vieläkin, mutta en tietenkään itse näe niitä. Sokeaan pisteeseen voi päästä käsiksi, jos huomaa, että jokin asia aiheuttaa niin suurta vastustusta ja epämukavuutta, että sitä ei haluaisi ajatella tai omaa käytöstä tekee mieli kauheasti puolustaa. Sokeat pisteet piilottelevat mieluusti defenssien takana. Defenssit taas nousevat, kun kokee, että jotain itselle tärkeää ja rakasta, kuten omaa intohimotyötä tai -harrastusta, kyseenalaistetaan.

Kun puhutaan vaikeista aiheista ja etuoikeuksista, tai kun sivutaan omia sokeita pisteitä, tulee helposti mieleen kysyä “Mutta entäs…?” Lentäminen saastuttaa, mutta entäs lihansyönti/pikamuoti/internet/yksityisautoilu? Tällainen whataboutismi on paitsi turhaa, myös tehokas keino kääntää keskustelu pois itselle epämiellyttävästä aiheesta. Sen sijaan, että pyrkii kääntämään keskustelun toiseen aihepiiriin, kannattaa mieleen aina palauttaa se tosiasia, että päästöjä pitää leikata kaikilla sektoreilla. 

On tärkeää puhua ICT-sektorin päästöistä, mutta yhtä tärkeää on puhua vaateteollisuuden, eläintuotannon, yksityisautoilun ja lentämisen päästöistä. Kuten ei yksikään toimiala, ei myöskään yksikään yksilö ole vapautettu ilmastoteoista (paitsi jos elää jo kestävästi). Jokaisella sektorilla ja jokaisella yksilöllä on velvollisuus vähentää päästöjä. Niitä kannattaa vähentää siellä, missä pystyy. Suurin osa ihmistä kykenee elämään suhteellisen helposti ilman lentämistä, mutta ilman tietoliikennettä olisi huomattavasti vaikeampaa. Ilman lomalentämistä pystyy elämään jokainen – eri asia on, onko siihen halua. Suhteellisuus ja armollisuus kannattaa myös aina muistaa. Vaikka kaikkea kulutusta tulee vähentää, itseään ei kannata liikaa soimata teoista, joilla on hyvin pieni merkitys. Yhden suomalaisen vuosittaisilla päästöillä voisi surffailla somessa 12,5 miljoonaa tuntia (1432 vuotta). Somen käyttöä kannattaa järkevöittää ja tarkastella kriittisesti (käytä wifiä mobiiliverkon sijaan, katsele vähemmän HD-laatuisia videoita ja ennen kaikkea käytä laitteita mahdollisimman pitkään), mutta yksilönkin kannattaa käyttää resurssinsa pääasiassa isoihin ja vaikuttaviin linjoihin. Asuminen, liikkuminen ja ruoka ovat niitä osa-alueita, joilla tehtävillä muutoksilla on yksilötasolla eniten väliä. (Olen kirjoittanut aiheesta täällä.)

Suhteellisuuden käsitepariksi täytyy ottaa oikeudenmukaisuus. Globaalin pohjoisen kuluttava elämäntyyli perustuu epäoikeudemukaisuuteen. Itse asiassa meidän korkean elintasomme ylläpito vaatii globaalin epätasa-arvon ja epäoikeudemukaisuuden säilyttämistä. Jotta me kehittyneiden maiden asukkaat saamme nauttia korkeasta elintasosta, se edellyttää globaalin etelän pysymistä vähemmän vauraana ja elintason säilymistä matalana. Jotta meidän yritysten tuotantokustannukset pysyvät kohtuullisina ja yritykset pystyvät tuottamaan voittoa, tarvitsemme valtavan määrän ihmisiä, jotka ovat halpaa työvoimaa ja joiden luontoa voimme naurettavan pienin kustannuksin hyödyntää ja tärvellä.

Myös matkailu köyhiin maihin ylläpitää vallitsevaa järjestelmää. Jotta me voimme lomailla edullisesti globaalin etelän maissa, elintason noissa maissa täytyy pysyä alhaisena. Turistit hyötyvät alhaisesta elintasosta ja paikalliset taas kärsivät turismin aiheuttamasta hintojen noususta ja infrastruktuurin kuormittumisesta. Toki turismi tuo paljon hyvääkin, mutta moni kehittyvä maa, joka on rakentanut toimeentulonsa turismin varaan, on pulassa, kun iskee pandemia, luonnonkatastrofi tms. ja turismin rahavirrat loppuvat. Turismi on kaksiteräinen miekka, ja on vaikea sanoa, kallistuuko vaaka lopulta hyötyjen vai haittojen puolelle. Selvää kuitenkin on, että kaikenlainen turha kuluttaminen, oli se sitten päästöjen tuottamista tai luonnonvarojen tuhlaamista, syventää globaalin etelän ihmisten jo nyt kokemaa ekokriisin todellisuutta.

Fakta on, että 2,5 tonnin hiilijalanjälkeen pitäisi jokaisen päästä mahdollisimman pian. Suomalaisten keskiarvo on 10 tonnia. En tiedä, miten kestävän rajan ylittämisen voisi oikeuttaa, kun suurin osa maailman ihmisistä ei ole ikinä tuottanut eikä tule elinaikanaan tuottamaan vuodessa niin paljon päästöjä. Uskon, että heidän elämänsä onni ei ole kiinni siitä, voivatko he lentää vai ei. Ymmärtäisimmepä mekin saman.

Kuva: Fadhlurrohman Ammar | Unsplash

Thermacell – kesän vastuuttomin hankinta

Kesän ärsyttävin inisijä on täällä taas! Ei, se ei ole hyttynen, vaan ihminen, joka ei kestä luonnon olemassaoloa. Vaikka kaikki lienevät jo kuulleet kuudennesta sukupuuttoaallosta ja luonnon monimuotoisuuden vaaliminenkin alkaa olla monille tuttua, ei puheet useinkaan yllä teoiksi asti. Luonto on ihmiselle ok niin kauan, kun se ei ärsytä, häiritse tai näytä epämiellyttävältä. Mutta auta armias, jos luonto ei tajua pysyä luonnolle varatussa, yhä ahtaammaksi käyvässä lokerossa! Silloin tulee ihminen haravan, robottiruohonleikkurin, rikkaruohomyrkyn, trimmerin, hyönteistorjuntalaitteen, hiirenloukun, pyyntiraudan, haulikon ja metsäkoneen kanssa ja näyttää luonnolle, kuka täällä määrää. Lyhyellä tähtäimellä ihminen kuvittelee voittavansa luonnon, mutta pitkällä tähtäimellä luonnon mukana häviää myös ihminen.

Thermacell-hyttystorjuntalaite nousi viime kesänä puheenaiheeksi aiheesta tekemäni blogipostauksen jälkeen. Twiittiketjuni saavutti tavoitti satoja tuhansia ihmisiä ja IG-julkaisukin tavoitti yli 61 tuhatta silmäparia – kiitos muiden aiheesta huolestuneiden kansalaisten. Vastuullisimmat retkeilykaupat vetivät tuotteen myynnistä pikaisesti ja mediassa julkaistiin niin hyönteistutkijoiden kuin kemikaaliturvallisuuden asiantuntijoiden näkemyksiä tuotteen turvallisuudesta. Yhteenvetona uutisista voidaan todeta: tuotteen turvallisuudesta ihmiselle ei ole varmuutta, ja haittoja ympäristölle sekä eri eliölajeille ei vielä ole edes tutkittu.

Tässäpä siis kertauksena 13 syytä, miksi Thermacell ja muut vastaavat myrkyt kannattaa tänäkin kesänä jättää käyttämättä:

  • Laitteen nimessä torjunta viittaa tappamiseen. Karkotin karkottaa, mutta torjunta-aine tappaa.
  • Hyönteistorjuntalaitteissa käytettävät myrkyt – pralletriini ja d-alletriini – ovat hyönteisten hermoston lamauttavia hermomyrkkyjä. Kumpikin myrkky tappaa paitsi hyttyset, myös muut hyönteiset, mukaan lukien pölyttäjät. Vaikka hyönteinen ei kuolisi heti, myrkky voi vaikuttaa sen aisteihin niin, että se ei enää osaa etsiä ravintoa, mistä myös seuraa kuolema.
  • Laitetta ei saa käyttää oman pihapiirin ulkopuolella. Ei marjametsillä, kansallispuistoissa, kalareissuilla tai hillasuolla. Tästä syystä laitetta ei missään nimessä pitäisi myydä retkeilyosastoilla. Jos näet tällaista tapahtuvan, ole yhteydessä jälleenmyyjään ja pyydä siirtämään tuote hyönteismyrkkyosastolle.
  • Laite on vaarallinen mehiläisille. Yhden ainoan tyynyn sisältö riittää tappamaan noin kolme miljoonaa mehiläistä.
  • Laitetta ei saa käyttää kukkivien kasvien tai mehiläispesien lähellä.
  • Laitteen myrkky on erittäin vaarallista vesieliöille. Laitetta ei saa käyttää vesistöjen lähellä.
  • Laitteen myrkky on vaarallista matelijoille ja sammakoille. Huomioi tämä erityisesti, jos sinulla on matelijoita lemmikkinä. Tuolloin ei tule käyttää myöskään sisäkäyttöön tarkoitettuja pistorasiaan kiinnitettäviä sähköisiä hyttystorjuntalaitteita.
  • Käyttämättömät tai puoliksi käytetyt myrkkytyynyt tulee laitteen ohjeen mukaan hävittää vaarallisena jätteenä. Kuluttajalla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta arvioida, onko tyynyssä myrkkyä jäljellä, joten tyynyt tulisi aina varmuuden vuoksi toimittaa vaarallisen jätteen keräykseen.
  • Lapset ja lemmikit voivat saada laitteesta myrkytysoireita.
  • Laitteen läheisyydessä oleskelua ei suositella raskaana ollessa.
  • Ruoat ja juomat tulee peittää tuotetta käyttäessä.
  • Thermacellin tehoaineen pralletriinin arviointi on EU-tasolla yhä kesken. On mahdollista, että selvityksen valmistuttua sen käyttö tullaan kieltämään. Varovaisuusperiaatteen mukaan tuotetta ei kannata käyttää ennen kuin turvallisuudesta on tutkimusnäyttöä.
  • Kemikalisoituminen on yksi planetaarisista rajoista, jonka ihmiskunta on suurella todennäköisyydellä ylittänyt. Sadoista tuhansista ihmisen kehittämistä kemikaaleista vain murto-osaa on ylipäätään arvioitu turvallisuuden suhteen. Kemikaalit yhdessä muodostavat valtavan kemikaalicocktailin, jonka vaikutuksia parhaimmatkaan tutkijat eivät pysty edes arvaamaan. Aina kun voit välttää kemikaalien käyttöä, tee se.

Kokonaan oma lukunsa on Thermacellin maahantuojayritys Proviterin toiminta. Niin myynnissä, markkinoinnissa, asiakaspalvelussa kuin medialausunnoissakin se on ollut häikäilemätöntä. Jälleenmyyjille on annettu väärää tietoa, markkinointimateriaalissa on johdettu kuluttajia harhaan, asiakaspalvelussa on valehdeltu ja medialausunnoissa on annettu totuudenvastaista tietoa. Tällaisen firman toimintaa en suosittelisi kenenkään tukevan.

Pari esimerkkiä Proviterin toiminnasta:

Thermacellin maahantuojayrityksen Proviterin toimitusjohtaja Kreutzman kertoi Helsingin Sanomissa 18.6.2021, että “julkaisuja on poistettu yhtiön sosiaalisen median kanavista. Kuvissa on esiintynyt kukkia sekä laituri. Kyseessä on ollut yksittäisiä sisältöjä, joista on voinut muodostua ristiriitainen mielikuva. Oltiin tuotettu jotakin sellaista materiaalia tälle vuodelle, jotka olivat rajatapauksia. Ei siis räikeitä virheitä, mutta joissa voisi tulkita olevan jotain vikaa. Esimerkiksi, että talo ei näy jossain kuvassa.”

Toimitusjohtajan lausunto on härskiä valehtelua. Kyse ei ollut rajatapauksista, yksittäisistä virheistä, ristiriitaisista mielikuvista tai tulkinnasta johtuva väärinkäsitys. Itse asiassa Proviter ei ollut tuottanut käytännössä mitään somemateriaalia, mikä olisi ollut käyttöohjeiden ja Tukesin määräysten mukaista. Nämä esimerkkikuvat ovat Thermacellin IG-tililtä ja ne kaikki sittemmin poistettiin. Kuvia löytyy paljon lisää IG-tilini Thermacell-kohokohdista.


Thermacell toimi myös yhteistyökumppanina Suomen Selviytyjät TV-ohjelmassa, jota kuvattiin luonnon helmassa. Myös kalastusohjelma Arktiset vedet oli Thermacellin yhteistyökumppani.


Proviter on tehnyt miljoonavoittoja tietoisesti harhaanjohtavalla mainonnalla, jota se itse kutsuu johdonmukaiseksi markkinoinniksi. Ja minkä kustannuksella voitot on taottu? Luonnon monimuotoisuuden ja ihmisten sekä lemmikkieläinten terveyden! Proviterin asiakaspalvelu on antanut asiakkaille valheellista ja jopa vaarallista tietoa, kun asiakas on kysellyt tuotteen turvallisuudesta raskauden aikana. Tuotteen on väitetty olevan turvallinen käyttää raskausaikana. Teratologinen tietopalvelu ohjeistaa välttämään hyönteismyrkkyjen, mukaan lukien pralletriinin, käyttöä raskausaikana ja pienten lasten läheisyydessä, sillä tutkimustietoa turvallisuudesta ei ole.

Luontokadon näkökulmasta hyönteismyrkyt ovat ehkä hyvin pieni osa kokonaisuutta ja vain murto-osa isosta ongelmasta, mutta isokin kokonaisuus koostuu pienistä palasista. Katastrofin vyöryessä päälle jokainen pienikin teko luonnon hyväksi merkitsee. Ainakaan luonnon tilaa ei ehdoin tahdoin kannata heikentää. Ekosysteemi on miljoonien vuosien aikana kehittynyt sellaiseksi kuin on. Kuudes sukupuuttoaalto on ihmisen toiminnan syytä ja vaikka luontokadon olemassaolo tiedetään, ihminen jatkaa sinnikkäästi silmänsä sulkien tilanteen pahentamista. Ekosysteemeillä leikittely ei kuitenkaan kannata. Jos hyttyset katoaisivat, ravintoverkko alkaisi rispaantua rikki ja lopulta tuhoutuisi kokonaan. Jokaisella eliölajilla on ekosysteemissä paikkansa, oli laji ihmisen näkökulmasta kuinka ärsyttävä tahansa.

Olen myös hyvin huolissani siitä, että tällainen laite ylipäätään on saatu markkinoille. Toivoisin ja olettaisin, että tällaisten laitteiden ja myrkkyjen turvallisuus tutkittaisiin perusteellisesti ennen kuin tuotteet tuodaan kuluttajamarkkinoille. Harva kuluttaja jaksaa perehtyä ostamiensa tuotteiden käyttöohjeisiin ja näin ollen Thermacelliakin käytetään jatkuvasti käyttöohjeiden vastaisesti. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti olisi suotavaa, että vielä kesken olevien tutkimusten ajaksi kyseinen tuote ja muut vastaavat vedettäisiin pois kuluttajamarkkinoilta. Sirpa Pietikäinen vei asian Euroopan komissioon viime kesänä, mutta minulla ei ole tietoa, onko tilanne siellä edennyt mihinkään.

Viranomaistahoilla olisi paljon petrattavaa. Outi Pyy osoitti mainiosti tilanteen absurdiuden Instagramissa: kotimainen vegaaninen “kreikkalainen feta” ei saa Ruokaviraston määräyksen mukaan käyttää sanaa kreikkalainen tuotteissaan. Samaan aikaan kun pieniä kotimaisia yrityksiä kyykytetään tällaisista mitättömistä sanavalinta-asioista, jotka eivät missään määrin aiheuta vaaraa ympäristölle tai terveydelle, saavat kansainväliset yritykset tuoda vaarallisia myrkkyjä myytäväksi kauppojen täydeltä vailla minkäänlaisia rajoituksia. Täysin käsittämätöntä!

Euroopan komission linjausta ja tarkempia tutkimustuloksia odottaessa vastuullisten kauppaketjujen soisi vetävän tuotteet pois myynnistä. Monimuotoisuustiekartat ja kauniit puheet vastuullisuudesta kuulostavat hyvin äkkiä pelkältä sanahelinältä, kun edes näitä helppoja tekoja monimuotoisuuden puolesta ei olla valmiita tekemään. Vai miten kauppojen sisäänkäyntien yhteyteen paraatipaikoille myyntiin asetettuihin Thermacelleihin pitäisi suhtautua peilaten niitä S-ryhmän tavoitteisiin suojella pölyttäjiä ja edistää kemikaalien turvallista käyttöä? 

S-ryhmä kertoo verkkosivuillaan laajasti toimistaan luonnon monimuotoisuuden eteen. Muun muassa pölyttäjiä halutaan suojella ja kemikaalien turvallista käyttöä edistää. Kuitenkin Thermacellit ovat esillä myymälöiden paraatipaikoilla.

Mitä me kuluttajat voimme tehdä muuta kuin jättää tuotteen ostamatta ja käyttämättä? Voimme vedota jälleenmyyjiin, että tuote vedettäisiin pois myynnistä luonnonsuojeluun vedoten, vaatia, että varoitusmerkinnät laitetaan näkyville myymälöissä ja verkkokaupoissa, muistuttaa, että tuotetta ei pitäisi myydä retkeilyosastoilla ja ilmoittaa Tukesille, mikäli kohtaa harhaanjohtavaa tai virheellistä mainontaa. Tätä kirjoitusta ja tietoa aiheesta saa jakaa, jotta mahdollisimman moni jättäisi vaaralliset myrkyt käyttämättä. Mitä kesäillan sankareihin tulee, todellisia sankareita ovat ne luontokappaleet, jotka sinnittelevät hengissä ihmisen tuhovimmasta huolimatta.

Lue lisää:

Luonnon armoilla

“Luonnon suojelu ei enää riitä. Meidän täytyy sallia luonto.” Näin viisaasti sanoi Riikka Kaihovaara esseeteoksessaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Meneillään on maapallon historian kuudes massasukupuutto, jonka on saanut aikaan yksi ainoa maapallolla elävä laji. Ihminen on toiminnallaan onnistunut muuttamaan elinympäristöjä ja maapallolla vallitsevia ilmasto-olosuhteita lyhyessä ajassa niin valtavalla vimmalla, että eliölajit eivät pysy muutoksessa mukana. Se on johtanut siihen, että lajeja kuolee nyt sukupuuttoon monta kertaa nopeammin kuin aikaisempien joukkosukupuuttojen aikana. Huolestuttavaa se on paitsi luonnon itseisarvon vuoksi, niin myös ihmiskunnan kohtaloa ajatellen. Ei ole lainkaan mahdoton skenaario, että sukupuuttoaalto pyyhkäisee mennessään myös ihmisen pois tältä planeetalta.

Ilmaston kuumeneminen näyttäytyy jo nyt selkeästi havaittavina tapahtumina: tulvina, kuivuuskausina, trooppisina myrskyinä, kylmyys- ja kuumuusennätyksinä sekä metsäpaloina. Luontokato on jotain vaikeammin havaittavaa ja siksi se eteneekin vaivihkaisen vaarallisesti. Saamme kyllä luontokadosta vihiä uutisista. Ne kertovat hyönteisten määrän romahtaneen, korallien kuolevan, vanhojen metsien käyvän yhä harvinaisemmiksi ja taas yhden eliölajin kuolleen sukupuuttoon. Mutta kun katsomme ikkunasta ulos tai kävelemme lähimetsässämme, ei mikään näytä muuttuneen. On vaikea uskoa, että elämme keskellä massiivista joukkosukupuuttoa.

Luontokadon pysäyttämistä ei ole ainakaan toistaiseksi otettu poliittisessa päätöksenteossa riittävän vakavasti. Suomi lupasi pysäyttää luontokadon jo vuoteen 2010 mennessä. Kun tämä tavoite alkoi luisua saavuttamattomiin, tehtiin uusi tavoite vuodelle 2020. Tavoitteeseen ei päästy silloinkaan, vaan luonnon monimuotoisuus hupeni hupenemistaan. Jälleen kerran päätettiin muuttaa vuosilukua. Nyt Suomen tavoite on pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä. Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi. Maalitolppien siirtely ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista ja onneksi vähitellen politiikassakin tämä aletaan ymmärtää.

…Ainakin puheiden tasolla. Esimerkiksi Helsingin kaupunkistrategiassa on linjattu, ettei arvokaimmille metsäalueille enää suunniteltaisi uutta rakentamista. Niin vain kuitenkin kaupunginvaltuusto päätti jälleen tällä viikolla hyväksyä uuden asuinalueen kaavoituksen, joka edellyttää luontoarvoiltaan erittäin arvokkaan ja monimuotoisen metsäalueen tuhoamisen. Tämäkin tosielämän esimerkki kertoo siitä, että luonnon monimuotoisuuden arvoa ei vieläkään täysin ymmärretä. Jos ymmärrettäisiin, eivät tuollaiset kaavoitukset menisi läpi. Jos monimuotoista luontoa todella arvostettaisiin muutenkin kuin kauniissa puheissa, ei asuntorakentamisen tarve kerta toisensa jälkeen kiilaisi luontoarvojen ohitse.

Edellinen esimerkki osoittaa myös sen, että luontokato ei varsinaisesti synny minkään aktiivisen ja tarkoituksellisen luonnon tuhoamisen seurauksena. Pääasiassa luontokatoa aiheuttaa ihan tavallinen elämä: ruoantuotanto, talojen ja teiden rakentaminen sekä energiantuotanto. Luontoa katoaa ihmislajin elämäntavan sivutuotteena.

Valitettavasti meillä ihmisillä on tapana ylenkatsoa luontoa. Luonto on jotain, mitä käytämme, mistä otamme sen mitä tarvitsemme tai haluamme ja minkä odotamme vain olevan siinä aina, meidän tarpeitamme varten. Tämä on vaarallinen tapa ajatella. Luonto antaa meille kaiken, mutta ei loputtomiin. Luonnolla on rajansa ja optimistisestikin arvioiden luulen, että ne rajat alkavat olla lähes kaikilta osin ylitetty. Pelivaraa ei ole enää paljon. Jokainen käytetty luonnonvara heiluttaa yhä huterammaksi käyvää tornia emmekä tiedä, mikä on se viimeinen pala, jonka tornista voi vielä poistaa ennen kuin se sortuu lopullisesti.

Ellemme ala kunnioittaa, suojella ja sallia luonnon olla, elää, rönsytä, olla ihmisen silmään joskus ruma ja häiritseväkin, kasvaa, kukoistaa ja uusiutua, ei meillä pian ole luontoa. Ja jos ei ole luontoa, ei ole elämää. Olemassaolomme riippuu luonnosta ja luonnon hyvinvoinnista, monimuotoisuudesta ja sopeutumiskyvystä. Meidän on ymmärrettävä ja hyväksyttävä oma paikkamme, ei luonnon hallitsijana, vaan luonnon armoilla.

Tuleeko Suomeen eläinten hyvinvointi- vai pahoinvointilaki?

Suomeen ollaan säätämässä uutta lakia eläinten hyvinvoinnista. Se määrittää, miten eläimiä kohdellaan jatkossa. Nyt kenellä tahansa on mahdollisuus jättää oma lausuntonsa uudistettavasta laista – paitsi eläimillä itsellään. Lakiin on tulossa pieniä parannuksia nykytilanteeseen verrattuna, mutta isoimmat eläinten hyvinvointia koskevat seikat eivät nykyehdotuksella tulisi muuttumaan.

Poimin alle Suomen Eläinsuojeluyhdistys SEY:n verkkosivuilta ja Eläinoikeudet-Instagram-tililtä sekä Elisa Aaltolan Instagram-julkaisusta keskeisimmät vaatimukset, jotka lakiin mielestäni pitää kirjata. Näitä saa vapaasti käyttää oman lausuntonsa pohjana.  Ilmeisesti suositeltavaa on kuitenkin esittää asiat omin sanoin.

  1. Tuotantoeläinten häkissä pitäminen on kiellettävä. Eläinten pitää päästä toteuttamaan lajityypillisiä tarpeitaan kuten liikkumiseen, lepäämiseen, sosiaalisiin suhteisiin, ympäristön tutkimiseen, ruokailuun, leikkimiseen ja emojen kohdalla poikasten hoivaamiseen liittyviä tarpeita, jotka eivät häkkikasvatuksessa toteudu. Kaikki kanojen häkkikasvatus tulee ajaa alas siirtymäajan puitteissa, samoin kuin parsinavetat ja sikojen porsitushäkit. Uudessa eläinsuojelulaissa ei puututa häkkikasvatukseen, vaikka Euroopan komissiokin on jo suunnittelemassa häkkikasvatuksen kieltämistä.
  2. Turkistarhaus pitää lakkauttaa. Turkistarhaus on räikeästi eläinten hyvinvointia rikkova tuotantoala. Lisäksi se on kuoleva ala, mikä näkyy jo ympäri Eurooppaa turkistuotannon alasajamisena. Suomen pitää hypätä samaan kelkkaan pikimmiten. Turkiseläinten kasvatus ei kuulu nykypäivään.
  3. Kaikkien nautojen on päästävä laiduntamaan ja ulkoilemaan ympäri vuoden.
  4. Kaikille eläimille on taattava oikeus jatkuvaan juomaveteen. Puhdas juomavesi on perustavanlaatuinen tarve eikä sitä voi evätä turkiseläimiltä.
  5. Eläinten itseisarvo on kirjattava lakipykäliin. Eläin on arvokas sellaisenaan, riippumatta sen arvosta ihmiselle. Eläin ei saa lakitekstissä rinnastua esineeseen, jonka ainoa arvo on ihmisen omaisuutena.
  6. Parsinavetat on kiellettävä. Vanhoista parsinavetoista on luovuttava siirtymäajalla ja uusien rakentaminen kielletään.
  7. Porsaiden kirurginen kastraatio on kiellettävä. Kastraatio tuottaa eläimille turhaa kärsimystä vain ihmisten makutottumusten vuoksi. 
  8. Broilerien hyvinvointia pitää parantaa. Teurastamolla tehtävä hyvinvointiarviointi ei riitä vaan hyvinvointia pitää seurata ja edistää jo tuotantotilalla. Tutkimukset osoittavat, että nykyisenlainen broilerintuotanto aiheuttaa eläimille valtavaa psyykkistä ja fyysistä kärsimystä.
  9. Kalojen elinolosuhteille tuotantolaitoksissa pitää asettaa selkeät hyvinvointimittarit. Kalojen massatukehduttamiselle pitää etsiä vaihtoehtoja. Turhaa kärsimystä ja kivun tuottamista kaloille pitää kaikin keinoin pyrkiä vähentämään.
  10. Uusia eläinlajeja ei saa määritellä tuotantoeläimiksi. Niin ympäristö-, eläinten hyvinvointi -kuin ravinnontuotannon tehokkuussyytkin puhuvat tuotantoeläinten vähentämisen puolesta. Siksi ei ole mitään perusteita lisätä tuotantoeläinten määrää, kun määrää tulisi nimenomaan pyrkiä vähentämään. 
  11. Eläinsuojeluvalvonta tulee järjestää myös päivystysaikaan. Tarvitaan lisää valvontaeläinlääkärin virkoja, jotta eläinten hyvinvoinnista voidaan huolehtia nykyistä paremmin. Eläinsuojeluvalvonnan resursseja on lisättävä.
  12. Löytöeläinten kuljetus eläinten talteenottopaikkaan on järjestettävä kunnan toimesta eikä vapaaehtoispohjalta.
  13. Loukkaantuneiden ja emottomien luonnonvaraisten eläinten hoito on järjestettävä kunnan toimesta eikä vapaaehtoispohjalta. 

Kuka tahansa voi jättää lausunnon laista lähettämällä sähköpostilla mieluiten word-muotoisen tiedoston osoitteeseen kirjaamo@mmm.fi. Toivon, että jaksaisit nähdä sen pienen vaivan, että kopioit näistä ylläolevista kohdista mielestäsi tärkeimmät ja lähetät lausuntosi Maa- ja metsätalousministeriölle. 

Mikäli sähköpostin lähettäminen tuntuu liian työläältä, vähintä mitä voit tehdä, on allekirjoittaa SEY:n vetoomus, joka luovutetaan maa- ja metsätalousministeriölle.

Kiitos, kun olet heidän puolellaan, jotka eivät voi itse oikeuksiaan puolustaa!

Artikkelin kuva Diego San / Unsplash

Äitiyspakkaus – hyvinvointivaltion ikonista ylikulutuksen symboliksi?

Voit kuunnella blogitekstin tästä.

Äitiyspakkaus, tuo ikoninen hyvinvointivaltion symboli ja vanhemmuuden siirtymäriitti! Äitiyspakkaukseen instituutiona on kietoutunut niin paljon positiivista painolastia, että sen kyseenalaistaminen tuntuu muurahaispesään sohaisulta. Uskaltaako äitiyspakkausta laisinkaan kritisoida vai saako maineen hyvinvointivaltion halveksijana, jos väittää, että aika on ajanut nykymuotoisen äitiyspakkauksen ohi? Moni nimittäin ajattelee, että koska äitiyspakkaus on niin hieno instituutio, ei sitä yksinkertaisesti saa arvostella. Pakkauksen historiallista arvoa ei tietenkään käy kiistäminen. Äitiyspakkauksen avulla vähävaraiset perheet saatiin aikanaan terveydenhuollon piiriin ja lapsikuolleisuus laskuun. Äitiyspakkaus on olemassaolonsa ensimmäisinä vuosikymmeninä kirjaimellisesti pelastanut henkiä.

Kaikesta huolimatta tarkastelen tässä kirjoituksessa äitiyspakkausta melko kriittisestä näkökulmasta. Näkemykseni ja kokemukseni kumpuavat pääosin henkilökohtaisesta elämäntilanteestani, keskiluokkaisesta ekokuplasta. Tiedostan tottakai, että äitiyspakkaus on joillekin perheille tarpeellinen. Suomessa on vähävaraisia perheitä, joille äitiyspakkaus on aidosti iso taloudellinen apu. Äitiyspakkauksessa on suloisia vaatteita – eikö kaikki vauvanvaatteet ole söpöjä? – ja hyödyllisiä tuotteita. Voi olla vauva-arkea helpottavaa, että pakkaus sisältää tärkeimmät vauvatarvikkeet helposti ja ilmaiseksi, melkein kotiin kannettuna. Toisaalta etenkin some luo tuleville vanhemmille nykyään mielikuvan, että vauva tarvitsee unipesän, kantoliinan, kantorepun, yhdistelmävaunut, parvekevaunut, matkarattaat, kasan erilaisia tutteja, sähköisen rintapumpun, tuttipulloja, tuttipullon steriloijan, Vaavi-sängyn, matkasängyn, kätkythälyttimen, imetystyynyn, kylpyammeen, pesuaineita, voiteita, sitterin, itkuhälyttimen, leikkimaton, suhisevan nallen, kehittäviä leluja, oman huoneen ja trendivärisen tupsupipon viimeisimmästä lastenvaatedropista. Ilmoittautukoon siis se perhe, joka ei ole hankkinut äitiyspakkauksen lisäksi kymmeniä muita vauvatarvikkeita. Oman kokemukseni mukaan hyväkuntoisia vauvan vaatteita ja tarvikkeita liikkuu lapsiperheestä toiseen kassikaupalla jopa ilmaiseksi ja niin paljon, että osasta on pakko kieltäytyä, jos ei itse halua hukkua vaatteisiin ja hautautua tavaratyön alle.

Ajat muuttuvat ja elämme nyt kaikin tavoin erilaisessa maailmassa kuin sotien jälkeisinä vuosikymmeninä. Nykyisessä yltäkylläisyydessä ja tavarapaljouden maailmassa pahvilaatikollinen tavaraa ei ehkä enää olekaan asia, joka edistää kansanterveyttä ja vauvaperheiden hyvinvointia vaan koko konsepti voi alkaa näyttäytyä ylikulutuksen symbolilta. Koska valtio kuitenkin tarjoaa maailman mittakaavassakin täysin ainutlaatuisen tervetuliaislahjan tulevalle kansalaiselle ja ikään kuin sitä kautta vihkii vauvaa odottavat vanhemmat lapsiperheeksi, jopa 95 % ensimmäistä lastaan odottavista perheistä ottaa pakkauksen. Pakkauksen odottamiseen, saapumiseen ja avaamiseen liittyvä tunnelataus ja symbolinen arvo on niin valtavan suuri, että suurin osa ensiodottajista haluaa kokea tämän “heimorituaalin”, kuten Aku Varamäki Planetaarinen vaatekaappi -Instagram-tilillään äitiyspakkauksen saamista osuvasti nimitti.

Hamstrasin joskus meille kaksi varapupua, sillä vuoden 2016 äitiyspakkauksen unilelusta tuli jo varhain esikoisemme suosikkiunilelu. Yksi pupu on sittemmin hävinnyt, mutta toinen on yhä päiväkodissa unikaverina ja toinen kotona.

Äitiyspakkauksen taloudellista arvoa perustellaan sillä, että se sisältää tuotteita reilusti enemmän kuin sen rahallinen vastine äitiysavustus, joka on tällä hetkellä 170 euroa. Eli pakkauksen mukana saa tarvikkeita enemmän kuin 170 eurolla voisi kaupasta hankkia. Tämä rahallinen arvo on kuitenkin tulkinnanvarainen asia. Jos tulevilla vanhemmilla on aikaa ja energiaa, 170 eurolla voi helpostikin hankkia kaikki pakkauksen tuotteita vastaavat ja itselle tarpeelliset tuotteet käytettynä. Kun tein aiheesta pari keskustelunavausta Facebook-ryhmissä, sain paljon kommentteja pakkauksen puolesta ja vastaan. Epätieteellinen ja mahdollisesti vastauksiltaan vinoutunutkin, mutta kuitenkin suuntaa-antava kysely osoitti, että suoranaista taloudellista tarvetta pakkaukselle ei useimmiten ole. 650 vastaajasta 614 sanoi, että olisi pärjännyt taloudellisesti ilman äitiyspakkausta ja 36 ilmoitti, ettei olisi pärjännyt. Moni pakkauksen ottanut myös harmitteli, että jälkeen päin olisi tehnyt eri päätöksen ja olisikin kokenut rahan hyödyllisemmäksi. “170 euroa oli aika kallis hinta kynsisaksista,” kommentoi eräskin äiti. Vaikka pakkauksen ottamista usein perustellaan taloudellisesti kannattavana, eräs äiti jopa kommentoi, että vähävaraisena oli pakko ottaa rahallinen avustus, koska se oli paljon tärkeämpi tuki kuin vaatteet ja tarvikkeet.

“Pidän ideasta.” “Siinä on vaan se juttu, että saa sen pakkkauksen hypisteltäväksi.” “Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, että pakkaus kannattaa ottaa jo pelkästään kynsisaksien takia.” “Halusin laatikon ja makuupussin muistoksi lapsilleni.” Muun muassa tällaisten syiden takia ihmiset ovat päättäneet ottaa äitiyspakkauksen. Kun itse olin vuonna 2016 pitkän lapsettomuustaipaleen jälkeen vihdoin raskaana, en muista, että olisin edes harkinnut äitiyspakkauksen ottamatta jättämistä. Olihan se odotettu ja toivottu hetki, tärkeä siirtymäriitti minullekin. Väitänkin, että yksi syy sille, että niin moni yhä tahtoo ottaa äitiyspakkauksen siitäkin huolimatta, että oman ja tuttavapiirini kokemuksen mukaan vauvatarviketta ja -vaatetta tulvii vauvaperheeseen ovista ja ikkunoista on siinä, että äitiyspakkaus on saavuttanut niin ikonisen aseman. Äitiyspakkauksen kautta tuleva vanhempi saa kokemuksen, että yhteiskunta odottaa ja arvostaa tulevaa vauvaa yhtä paljon kuin hän itse. Arvaatkin varmaan, että vuonna 2020 syntyneelle toiselle lapsellemme emme ottaneet äitiyspakkausta. Syynä oli paitsi se, että emme tarvitse emmekä halua hankkia uusia vaatteita, mutta myös se, että mielikuvani äitiyspakkauksen vastuullisuudesta olivat murentuneet edellisenä vuonna.

Tammikuussa 2019 yritysvastuujärjestö Finnwatch julkaisi raportin, jonka mukaan monen äitiyspakkauksesta löytyvän tuotteen tuotantoketjussa ilmeni vakavia puutteita työelämän oikeuksien toteutumisessa. Kaikista pakkauksen tuotteista eivät niiden valmistajat edes olleet suostuneet antamaan tietoa tuotanto-olosuhteista. Valtaosa pakkauksen tuotteista oli tuolloin valmistettu halpatyömaissa kuten Kiinassa, Bangladeshissa ja Pakistanissa (ja on itse asiassa edelleen). Ei siis ollut suoranainen yllätys, että tuotantoketjuista paljastui ihmisoikeusrikkomuksia. Tuolloin Kelan tärkein kilpailutuskriteeri oli hinta, joten on selvää, että halpa hinta ei pitänyt sisällään vastuullisuutta.

Sittemmin äitiyspakkaus on ottanut pieniä askeleita vastuullisempaan suuntaan ja Kela on hienosti ottanut sekä asiakaspalautteen että Finnwatchin esiin nostamat ongelmat huomioon. Minun silmissäni tuo vuoden 2019 vastuullisuusraportti löi kuitenkin äitiyspakkaukseen ikävän leiman. Jos elämän tasa-arvoisten lähtökohtien lippua kantava äitiyspakkaus on valmistettu ihmisoikeuksia riistäen, niin onhan se aikamoinen globaalin tasa-arvon irvikuva. Toisaalta yksin Kelaa vastuullisuusfloppauksesta ei voi syyttää, sillä vielä kolmisen vuotta sitten ei vaatteiden tai tuotantoketjujen vastuullisuudesta puhuttu siinä määrin kuin nyt. Kunnollisia kriteereitä tai prosesseja arvoketjun vastuullisuuden arviointiin ei yksinkertaisesti ollut olemassa eikä valtion laitosten hankintalaki antanut minkäänlaista painoarvoa sosiaaliselle vastuulle. Nyt työ vastuullisuuden eteen onneksi etenee, mutta Finnwatchin mukaan hyvin hitaasti. Ympäristönäkökulmat on jo jokseenkin hyvin huomioitu äitiyspakkauksen tuotteissa, mutta sosiaalisen vastuun osalta on vielä paljon tehtävää.

Äitiyspakkauksen makuupussi on ollut meidän perheen suosikkituote. Näitäkin löytyy käytettynä kirpputoreilta sekä alkuperäisessä asussaan että tuunattuna.

Ympäristönäkökulmien osalta Kela on petrannut siten, että pakkauksen tuotteista suurin osa on jo luomupuuvillaa ja myös kierrätysmateriaaleja on käytetty joissakin tuotteissa. Myös tuotteiden määrää on vähennetty ja laatuun panostettu, mikä on tärkeä edistysaskel. Riittävätkö nämä seikat tekemään pakkauksesta ympäristön kannalta kestävän? Mielestäni ei. Ongelman ydin ei ole materiaaleissa eikä nykyinen tapamme kuluttaa vaatteita muutu kestäväksi, vaikka vaihtaisimme kaiken materiaalin luomupuuvillaan. Isoin vaatteisiin ja kaikkeen muuhunkin kulutukseen liittyvä ongelma on ylikulutus. Jos kaikki maapallon ihmiset eläisivät ja kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme lähes neljä maapalloa. Olen sitä mieltä, että äitiyspakkaus osaltaan tuottaa maailmaan lisää tavaraa, jota on liikaa jo nyt.

Suomessa syntyy vuosittain noin 45 000 vauvaa ja kaksi kolmasosaa perheistä ottaa äitiyspakkauksen. Tämä tarkoittaa, että äitiyspakkauksia jaetaan vuosittain noin 30 000 kappaletta. Suurin osa pakkauksen tuotteista ehkä(!) tulee käyttöön ja kiertää useissakin perheissä tai useammalla vauvalla, mutta mukana on aina tuotteita, jotka eivät syystä tai toisesta päädy käyttöön. Ne eivät ole sopivan mallisia omalle lapselle, kuosi tai väri ei miellytä tai ulkovaatteiden tapauksessa vaate on sopivan kokoinen vääränä vuodenaikana. Ihan jo Toria selaamalla tai UFFissa pistäytymällä huomaa, että äitiyspakkauksen tuotteet ovat osittain ongelmajätettä. Monen lastenvaatekirppiksen säännöissä jopa kielletään äitiyspakkauksen vaatteiden myynti eikä niitä välttämättä saa kierrätysryhmissä tai -palstoilla annettua eteenpäin edes ilmaiseksi. Kuvaavaa on, että äitiyspakkauksen tuotteet liikkuvat parhaiten eteenpäin roskalavaryhmissä. Tästä näkökulmasta en pidä liioiteltuna väitettäni siitä, että äitiyspakkauksen tuotteet ovat ongelmajätettä. Jotkut keskustelunavauksiini kommentoineista kertoivat säästävänsä osan tai kaikki pakkauksen vaatteet muistoksi lapselle. Sinänsä kiva ajatus, mutta vaatteet ansaitsisivat päästä käyttöön mahdollisimman monta kertaa. Toivottavasti lapset aikuisina arvostavat säilöttyjä muistoja. Ainakin tekstiilien materiaalikierrätys on siihen mennessä kehittynyt niin, että tekstiilit voi kierrättää uudelleen raaka-aineeksi nykyistä helpommin, jos muistot osoittautuvatkin enemmän rasitteeksi kuin arvokkaaksi perintökalleudeksi.

Suomen Tekstiili- & Muoti ry julkaisi juuri selvityksen, jonka mukaan tekstiilialan hiilijalanjälki voidaan puolittaa tuplaamalla vaatteiden käyttöikä. Käyttöiän pidentämisen näkökulmasta vauvanvaatteiden kohdalla haasteeksi tulee se väistämätön tosiasia, että yhdellä lapsella yhden vaatteen käyttöikä on väkisinkin hyvin rajallinen. Ajatellaanpa vaikka äitiyspakkauksen toppahaalaria. Se hyvässä tapauksessa mahtuu vauvalle ehkä muutaman kuukauden ajan, jos haalari ylipäätään sattuu olemaan oikeaan vuodenaikaan vauvalle sopiva. Kun äitiyspakkauksia jaetaan vuosittain noin 30 000 kappaletta, on viimeisen kymmenen vuoden aikana äitiyspakkauksen haalareita siis valmistettu ja jaettu suomalaisiin lapsiperheisiin yhteensä 300 000 kappaletta. Koska pienen vauvan ulkohaalari ei käytännössä kulu ollenkaan, pitäisi kaikkien näiden 300 000 haalarin olla edelleen lähes priimakunnossa. Niistä riittäisi yksi second hand -haalari jokaiselle Suomessa syntyvälle vauvalle seuraavien noin kuuden vuoden ajaksi, jos vauvoja syntyisi 50 000 vuodessa. Mietinkin, missä ne kaikki haalarit ovat…? Lojumassa ihmisten varastoissa, poltettu energiaksi, dumpattu hyväntekeväisyysorganisaation tai tekstiilikierrätyksen kautta jonkun muun huoleksi? Puhumattakaan niistä kaikista muista pakkauksen mukana tulleista vaatteista, miljoonista pienistä bodeista ja potkuhousuista. Kun ottaa huomioon, miten paljon energiaa, työvoimaa ja luonnonvaroja jokaisen vaatteen valmistamiseen käytetään, on suorastaan rikollista, jos vaate päätyy poltettavaksi vain muutaman käyttökerran jälkeen.

Yksi iso tekijä, joka ruokkii jatkuvaa tarvettamme kuluttaa ja toisaalta lyhentää vaatteiden käyttöikää, on muoti. Arvaatko, miltä vuodelta alla oleva äitiyspakkaus on? Kun katsot alarivin vaatteiden värimaailmaa, pysähdy hetkeksi miettimään, pukisitko nämä vaatteet nyt syntyvälle vauvallesi.


Jos vastasit kyllä, niin hienoa! Väitän, että vaatevalintojasi eivät ohjaile muodin vaihtuvat virtaukset vaan ennemminkin toiminnallisuus ja ekologisuus tai sitten satut vain pitämään retroväreistä. Kuvan äitiyspakkaus ei ole oikeasti mitään retrokamaa vaan vuodelta 2015, mutta tuotteet valitettavasti näyttävät jo näin kuusi vuotta myöhemmin jotenkin, noh, vanhanaikaisilta – mikä on tietysti ihan järkyttävää. Vaikka äitiyspakkausta kehitetään jatkuvasti siihen suuntaan, että tuotteet olisivat pitkäikäisiä ja laadukkaita, niin lastenvaatetrendeille ei Kelakaan mahda mitään. Niin surullista ja pinnallista kuin se onkin, vanhat äitiyspakkauksen vaatteet eivät muutaman vuoden kuluttua kelpaa juuri kenellekään, olivat ne kuinka kestäviä ja käytännöllisiä hyvänsä, mikä jälleen tukee sitä väittämääni, että niistä tulee ennen pitkää ongelmajätettä, vaikka käyttöikää olisi vielä jäljellä vaikka kuinka.

Lisäksi vanhemmat tykkäävät käyttää lapsillaan eri tyyppisiä vaatteita ja äitiyspakkaus on aina kompromissi. Vaikka suurin osa pakkauksen tuotteista tulisikin käyttöön ainakin kerran, niin yksikin vaate, joka tuotetaan eikä päädy käyttöön, on tuotettu turhaan. Nykyään ongelmaa on pyritty ennaltaehkäisemään sillä, että tietyt tuotteet valitaan pakkaukseen yleisöäänestyksen kautta. Näin kuosit miellyttävät toivottavasti valtaosaa käyttäjistä. Suurimmassa osassa perheitä kuitenkin pakkauksen tuotteista osa jää käyttämättä erilaisista syistä. Ekokriisin yhä vain syventyessä meillä ei todellakaan olisi varaa tuottaa yhtäkään turhaa vaatetta. Paitsi että tekstiiliteollisuus tuottaa päästöjä jopa enemmän kuin kaikki maailman laiva- ja lentoliikenne yhteensä, se kuluttaa valtavan määrän luonnonvaroja. Yhden puuvillapaidan valmistamiseen kuluu noin 2500 litraa vettä, luomupuuvillaan jopa tätäkin enemmän, ja yhden vaatekilon valmistaminen vaatii kolme kiloa kemikaaleja. Nuo kemikaalit päätyvät usein kuormittamaan tuotantoalueiden vesistöjä, jos jätevesien puhdistus on heikolla tolalla. Lisäksi tekstiiliteollisuuteen kietoutuu paljon sosiaalisia ongelmia, globaalia epätasa-arvoa ja jopa pakkotyötä.

Äitiyspakkaus on tietenkin vain häviävän pieni osa globaalin tekstiiliteollisuuden kokonaisuutta, joten onko tähän nyt mielekästä takertua? Ajattelen, että jos nykypäivänä ei ole osa ratkaisua, on väistämättä osa ongelmaa. Ajatus siitä, että äitiyspakkaus on niin pieni osa isossa kokonaisuudessa, ettei sillä ole merkitystä, on vähän sama kuin ettei suomalaisten ilmastoteoilla ole merkitystä, kun suomalaiset muodostavat niin mitättömän osan maapallon väestöstä. Kaikella on merkitystä ja ajattelen, että äitiyspakkaus on juuri osa niitä rakenteita, joita pitäisi ensi sijassa pyrkiä muuttamaan sen sijaan, että vastuu sysätään yksilöille ja kannustetaan vaikkapa harkitsemaan äitiyspakkauksen tarpeellisuutta omalla kohdalla entistä tarkemmin.

Äitiyspakkauksen perustehtävä on kansanterveydellinen; sillä halutaan turvata vauvan perustarpeita sekä auttaa vauvaperhettä alkuun, muistutetaan Kelasta. Kansanterveydellinen tehtävä liittynee enemmän äitiyspakkauksen historialliseen merkitykseen. Minun on nimittäin vaikea uskoa, että vuonna 2021 Suomessa olisi kansanterveydellistä tarvetta laatikolliselle tavaraa ja vaatetta, ainakaan siinä määrin, missä äitiyspakkausta nykyään jaetaan. Väitettäni tukee ammattijärjestäjä Ilana Aallon kokemukset lapsiperheiden tavarahaasteiden äärellä. Vähävaraisissakaan perheissä ongelma ei hänen kokemuksensa mukaan ole tavaran puute vaan haasteet tulevat ihan muualta eikä niitä pääsääntöisesti helpoteta vauvanvaatelahjoituksilla. “Lapsiperheissä hukutaan muutenkin vaatteisiin ja tarvikkeisiin, myös pienituloisissa perheissä, jotka usein saavat toimia hyvätuloisempien kierrätyskeskuksina ja hoitaa tavaratyöt omien voimiensa kustannuksella,” kirjoittaa Ilana Aalto Instagramissa.

11 äitiyspakkauksen toppahaalaria UFFin rekillä.

Miten äitiyspakkausta sitten voisi kehittää entistä vastuullisemmaksi? Saisiko kiertotalousperiaatteita jotenkin ujutettua prosessiin mukaan? Finnwatch kehotti vuoden 2019 raporttinsa yhteydessä Kelaa selvittämään pakkauksen tuotteiden kierrätysmahdollisuutta ja Kela selvittikin asiaa. Noin 40 prosenttia asiakkaista olisi ollut kyselyn mukaan valmis vastaanottamaan ehjiä ja siistejä käytettyjä tuotteita sisältävän pakkauksen. 90 prosenttia kyselyyn vastanneista olisi myös valmis palauttamaan äitiyspakkauksen ehjät ja hyväkuntoiset vaatteet, jos palautus olisi ilmaista. Kynnyskysymykseksi ilmeisesti nousi prosessin työläys, sillä Kela esitti toiveen, että joku muu taho lähtisi keräämään, käsittelemään ja kierrättämään äitiyspakkauksia tai yksittäisiä äitiyspakkaustuotteita. Kela itse ilmoitti, ettei aio jatkaa kierrätysäitiyspakkauskonseptin työstämistä.

Mielenkiintoinen historiallinen yksityiskohta on, että äitiyspakkauksen juuret ovat alunperin kiertokoreissa, joihin Mannerheimin Lastensuojeluliitto hankki vauvantarvikkeita lainattaviksi vähävaraisille äideille. Palautettujen kiertokorien vaatteet pestiin ja paikattiin ja kierrätettiin seuraavalle tarvitsijalle. Veikkaanpa, että paikatut vaatteet äitiyspakkauksessa saisivat nykypäivänä aikaan niin valtaisan kohun, että idea lienee syytä kuopata vähin äänin. Kuitenkin juuri tähän kehityssuuntaan meidän pitäisi olla menossa kiireen vilkkaa. On harmillista, että kestovaippa poistettiin äitiyspakkauksesta. Vaikka se ei kaikissa perheissä tullut käyttöön, uskon monena vuonna pakkauksessa olleiden kestovaippojen lisänneen merkittävästi kestovaippojen suosiota ja madaltaneen kynnystä kestovaippojen testaamiseen. Kestovaippa on suurella todennäköisyydellä myös äitiyspakkauksen tuotteista se, joka on saanut eniten käyttökertoja, sillä pakkauksen vaipat ovat edelleen kysyttyä tavaraa kestovaipparyhmissä. Yhdelläkin lapsella yksittäinen vaippa saattaa saada jopa sata käyttökertaa ja vaipat kiertävät parhaimmillaan vuosikausia perheestä toiseen. Kestovaipan palauttaminen pakkaukseen olisi hieno kiertotalousteko.

Äitiyspakkauksen pupu on ollut esikoisemme tärkein unitelu.

Olisi upeaa, jos minulla olisi tarjota täydellinen suunnitelma äitiyspakkauksen korvaamiseksi tai kehittämiseksi, mutta valitettavasti niin pitkälle en ole pohdinnoissani päässyt eikä se liene minun tehtävänikään. Näen silti tärkeäksi, että pakkauksen nykymuotoon liittyvistä ongelmista keskustellaan. Minun näkemykseni mukaan ainakin sisävaatteiden määrää voisi pakkauksesta karsia reippaalla kädellä ja panostaa laadukkaaseen (kierrätysuntuva-)toppapukuun. Makuupussi taitaa olla pakkauksen monikäyttöinen ikisuosikki, joten sen säilyttäisin. Muiden tuotteiden kohdalla – kirja, kynsisakset, kylpylämpömittari jne. – olisi kätevää, jos perheet voisivat nettilomakkeesta rastittaa tarvitsemansa tuotteet. Ehkä pakkaus voisi myös olla maksullinen jonkin tulorajan ylittäville perheille ihan vain siksi, että se saattaisi karsia pakkauksen pelkästä saamisen ilosta ottavien määrää. Mielestäni on kuitenkin myös uskallettava tarkastella sitä vaihtoehtoa, että äitiyspakkauksen jakelu lopetettaisiin kokonaan. Uskoisin, että äitiyspakkaukseen käytettävillä miljoonilla voisi tarjota perheille jotain aidosti hyödyllistä ja hyvinvointia lisäävää, kuten kotihoidon palveluita, synnytysvalmennusta tai muuta vastaavaa.

Vaikka jokin asia olisi historian saatossa ollut mitä loistavin idea, ei se tarkoita, että maailman muuttuessa sen merkitys ei voisi muuttua. Soiden ojittaminen ja kivihiilen polttaminenkin ovat aikanaan olleet edistyksellisiä keksintöjä. Alleviivaan vielä, että en missään tapauksessa halua heikentää minkäänlaisia sosiaalietuuksia etenkään vähävaraisilta. On olemassa joukko ihmisiä, joille äitiyspakkaus on paitsi symbolina tärkeä myös sisältönsä puolesta arvokas lahja. Toisaalta on olemassa vielä isompi joukko ihmisiä, joille äitiyspakkaus on symbolina kiva, mutta sisältönsä puolesta lopulta yhdentekevä. Olisikin siis aika miettiä, kenen tarpeiden pohjalta pakkausta kehitetään ja mihin suuntaan eikä tehtävä tietysti ole helppo, koska aina joku joutuu häviäjäksi. Lapsiperheet tarvitsevat tukea, mutta apua tarvitsee myös ekokriisin kourissa kamppaileva planeetta.

Planetaarisen vaatekaapin Aku kirjoitti julkaisussaan Instagramissa: “Olemme saavuttaneet pisteen, jossa nyt syntyvien lasten tulevaisuus on uhattuna. Maapallo lämpenee ja elinolosuhteet heikkenevät. Emme voi jatkaa kuluttamista kuten tähän asti ja on erityisen surullista, että äitiyspakkaus, jonka tehtävä on tukea lapsia elämän alussa, itse asiassa heikentää lapsen selviytymisen edellytyksiä maapallolla.” Kunpa asiat olisivatkin niin hyvin, että hyvän elämän lähtökohdat mahtuisivat pahvilaatikkoon. Kun näin ei ole ja olemme ihmiskuntana matkalla kohti globaalisti heikkeneviä elinolosuhteita, on jokaista kriisiä ruokkivaa rakennetta uskallettava katsoa silmästä silmään ja oltava valmis radikaaleihinkin korjausliikkeisiin. Vain siten voimme aidosti tarjota nyt syntyville lapsille ja tuleville sukupolville mahdollisuudet hyvään elämään.

%d bloggers like this: