Just Stop Oil -ympäristöaktivistit heittivät tomaattikeittoa Van Goghin kuuluisan maalauksen päälle Lontoon National Galleryssa. Aktivistit olivat tietoisia, että maalaus on suojattu lasilla eikä siis vahingoitu teosta. Teollaan aktivistit halusivat kysyä, miksi suojaamme taidetta, mutta emme elämää.
Someen vyöryneiden ensireaktioiden valossa perjantainen tomaattikeittoaktio oli pahin virhe, mitä ympäristöliike voi tehdä. Suivaantuneita ja järkyttyneitä kommentteja huudeltiin vasemmalta ja oikealta. Ensijärkytyksestä toivuttuaan moni on myöntänyt, että ei tempaus välttämättä niin tuomittava ollutkaan. Mitään tai ketään ei vahingoitettu (paitsi tempauksesta järkyttyneiden tunteita) ja huomiota saatiin enemmän kuin sadoilla ja taas sadoilla protesteilla, joita ympäristöaktivistit toteuttavat joka päivä ympäri maailmaa.
Tempauksella saatiin siis ainakin roppakaupalla medianäkyvyyttä. Mutta mihin huomio kohdistui: tekoon, taiteen rooliin yhteiskunnassa, ekokriisiin, öljyteollisuuteen, ympäristöliikkeeseen vai aktivisteihin itseensä? Ja onko huomioarvo itsetarkoitus? Kyllä ja ei. Huomiotalouden aikana ilman huomiota ei saada aikaan mitään vaikutusta. Ei keskustelua, ei tekoja. Ei lisää kannattajia ympäristöliikkeelle, ei painetta päättäjille.
Aktivismin on tarkoitus herättää ajatuksia. Se voi suututtaa, se voi aiheuttaa harmia, haittaa ja epämukavuutta. Emme kuitenkaan pääse yli emmekä ympäri siitä tosiasiasta, että ekokriisin aiheuttamat vahingot ovat miljoona kertaa tuhoisampia ja peruuttamattomampia. Ihmisen valmistamia esineitä voidaan valmistaa uudelleen, mutta kerran sijoiltaan nyrjähtäneitä luonnonjärjestelmiä tai sukupuuttoon kuolleita lajeja ei saada ikinä takaisin tai korjattua. Jos aktivismi jää ilman huomiota, syntyy myös vähemmän keskustelua. Epätoivottu huomio ja epäolennaisuuksiin huomiota suuntaava keskustelu taas on hinta, joka aktivismista pitää maksaa.
Kaikki huomio ei tietenkään automaattisesti ole hyväksi, mutta teon lopullista onnistuneisuutta on mahdoton arvioida suuntaan tai toiseen näkyvyyden tai yksittäisen teon hyväksyttävyyden pohjalta. Ainakin tomaattikeittoaktio on herättänyt keskustelua laajalti niin ympäristöliikkeen sisällä kuin ulkopuolellakin.
Suurin osa ilmastotoimia kannattavista ja jopa aktivistihenkisistä paheksujista on ollut sitä mieltä, että teko etäännyttää ja karkottaa potentiaalisia toimijoita ympäristöliikkeen parista. Tutkimukset eivät tätä väitettä puolla. On tunnistettu radical flank effect, jonka mukaan radikaalit ja yleisesti tuomitut teot voivat toimia ns. tienraivaajina maltillisemmalle aktivismille. Kun epäsovinnaiset teot tuomitaan, lisääntyy hyväksyttävyys maltillisemman tason aktivismia kohtaan. Esimerkiksi Elokapinan tiellä istuminen ei radikaaliksi koetun taideprotestin tai maitojenkaatamisaktion rinnalla tunnukaan enää väärältä tavalta vaikuttaa. Minä uskon, että ihmiset kyllä osaavat erottaa erilaiset toimijat ja toimintatavat toisistaan eikä yhden liikkeen radikaalit teot mustamaalaa koko ympäristöliikekenttää. Ihmisoikeusaktivistit, joita myös ympäristöaktivistit pohjimmiltaan ovat, harvoin nauttivat suurta arvostusta omana aikanaan. Eivätkä he tee aktivismia siksi, että heitä juhlittaisiin sankareina tai he saisivat mainetta ja kunniaa. He ovat aktivisteja, koska heidän omatuntonsa sanoo, että elämää on suojeltava.
Tätä on vaikein ymmärtää: He, jotka ovat jyrkimmin tuominneet tomaattikeittoaktion, koska se on heidän mielestään vandalismia ja terrorismia, hekumoivat kyseisiin aktivisteihin kohdistuvalla väkivallalla. Toisten mielestä materiaan kajoaminen on siis pahinta, mitä ihminen voi tehdä planeetan pelastaakseen, ja väkivallalla väkivallattomaan toimintaan vastaaminen taas on ok.
Kansalaistottelemattomuuden keskeinen periaate on väkivallattomuus. On selvää, että jossain vaiheessa, oletettavasti hyvinkin pian, alamme nähdä yhä enemmän fyysistä omaisuutta koskevaa sabotaasia. Kansalaistottelemattomuuden keinot kovenevat, mikäli päättäjät eivät pian ryhdy mittaviin toimiin planeetan elinolosuhteiden säilyttämiseksi.
Van Goghin auringonkukkien äärellä jokainen voikin pysähtyä pohtimaan, onko tärkeämpää protestoida elinkelpoisen planeetan puolesta ”kiltisti” ja yleisesti hyväksytyillä keinoilla vai onko tärkeämpää saada ihmiset, erityisesti päättävässä asemassa olevat, heräämään keinolla millä hyvänsä (väkivalta pois lukien)? Missä tilanteissa ja mihin kohdistuva sabotaasi on edes jossain määrin hyväksyttävää?
Minä ajattelen, että mitä monipuolisemmilla tavoilla aktivismia tehdään, sitä helpommin jokainen löytää aktivismin kentältä oman tapansa toimia. Jos tuomitset radikaalin aktivismin, keksi itse parempia tapoja ja lähde toteuttamaan niitä. Juuri sinun ideoillesi ja ajallesi on käyttöä.
(Toki on helpompaa istua kotona ja kirjoittaa someen, että nyt en ainakaan ala aktivistiksi, koska aktivistit pilasivat aktivismin maineen. Tuskin kovin moni näistä huutelijoista oli marssimassa kaduille ja päättäjien eteen, vaikkei Auringonkukkien päälle olisi keittoa heitettykään.)
Millainen aktivismi voisi sinun mielestäsi olla sekä aidosti vaikuttavaa että valtaosalle ihmisistä hyväksyttävää? Mikä saisi juuri sinut ryhtymään ympäristöaktivistiksi? Sana on vapaa.
Pallon kokoinen elämä 