“Luonnon suojelu ei enää riitä. Meidän täytyy sallia luonto.” Näin viisaasti sanoi Riikka Kaihovaara esseeteoksessaan Villi ihminen ja muita luontokappaleita. Meneillään on maapallon historian kuudes massasukupuutto, jonka on saanut aikaan yksi ainoa maapallolla elävä laji. Ihminen on toiminnallaan onnistunut muuttamaan elinympäristöjä ja maapallolla vallitsevia ilmasto-olosuhteita lyhyessä ajassa niin valtavalla vimmalla, että eliölajit eivät pysy muutoksessa mukana. Se on johtanut siihen, että lajeja kuolee nyt sukupuuttoon monta kertaa nopeammin kuin aikaisempien joukkosukupuuttojen aikana. Huolestuttavaa se on paitsi luonnon itseisarvon vuoksi, niin myös ihmiskunnan kohtaloa ajatellen. Ei ole lainkaan mahdoton skenaario, että sukupuuttoaalto pyyhkäisee mennessään myös ihmisen pois tältä planeetalta.
Ilmaston kuumeneminen näyttäytyy jo nyt selkeästi havaittavina tapahtumina: tulvina, kuivuuskausina, trooppisina myrskyinä, kylmyys- ja kuumuusennätyksinä sekä metsäpaloina. Luontokato on jotain vaikeammin havaittavaa ja siksi se eteneekin vaivihkaisen vaarallisesti. Saamme kyllä luontokadosta vihiä uutisista. Ne kertovat hyönteisten määrän romahtaneen, korallien kuolevan, vanhojen metsien käyvän yhä harvinaisemmiksi ja taas yhden eliölajin kuolleen sukupuuttoon. Mutta kun katsomme ikkunasta ulos tai kävelemme lähimetsässämme, ei mikään näytä muuttuneen. On vaikea uskoa, että elämme keskellä massiivista joukkosukupuuttoa.
Luontokadon pysäyttämistä ei ole ainakaan toistaiseksi otettu poliittisessa päätöksenteossa riittävän vakavasti. Suomi lupasi pysäyttää luontokadon jo vuoteen 2010 mennessä. Kun tämä tavoite alkoi luisua saavuttamattomiin, tehtiin uusi tavoite vuodelle 2020. Tavoitteeseen ei päästy silloinkaan, vaan luonnon monimuotoisuus hupeni hupenemistaan. Jälleen kerran päätettiin muuttaa vuosilukua. Nyt Suomen tavoite on pysäyttää luontokato vuoteen 2030 mennessä. Melkein naurattaisi, jos ei itkettäisi. Maalitolppien siirtely ei yksinkertaisesti ole enää mahdollista ja onneksi vähitellen politiikassakin tämä aletaan ymmärtää.
…Ainakin puheiden tasolla. Esimerkiksi Helsingin kaupunkistrategiassa on linjattu, ettei arvokaimmille metsäalueille enää suunniteltaisi uutta rakentamista. Niin vain kuitenkin kaupunginvaltuusto päätti jälleen tällä viikolla hyväksyä uuden asuinalueen kaavoituksen, joka edellyttää luontoarvoiltaan erittäin arvokkaan ja monimuotoisen metsäalueen tuhoamisen. Tämäkin tosielämän esimerkki kertoo siitä, että luonnon monimuotoisuuden arvoa ei vieläkään täysin ymmärretä. Jos ymmärrettäisiin, eivät tuollaiset kaavoitukset menisi läpi. Jos monimuotoista luontoa todella arvostettaisiin muutenkin kuin kauniissa puheissa, ei asuntorakentamisen tarve kerta toisensa jälkeen kiilaisi luontoarvojen ohitse.
Edellinen esimerkki osoittaa myös sen, että luontokato ei varsinaisesti synny minkään aktiivisen ja tarkoituksellisen luonnon tuhoamisen seurauksena. Pääasiassa luontokatoa aiheuttaa ihan tavallinen elämä: ruoantuotanto, talojen ja teiden rakentaminen sekä energiantuotanto. Luontoa katoaa ihmislajin elämäntavan sivutuotteena.
Valitettavasti meillä ihmisillä on tapana ylenkatsoa luontoa. Luonto on jotain, mitä käytämme, mistä otamme sen mitä tarvitsemme tai haluamme ja minkä odotamme vain olevan siinä aina, meidän tarpeitamme varten. Tämä on vaarallinen tapa ajatella. Luonto antaa meille kaiken, mutta ei loputtomiin. Luonnolla on rajansa ja optimistisestikin arvioiden luulen, että ne rajat alkavat olla lähes kaikilta osin ylitetty. Pelivaraa ei ole enää paljon. Jokainen käytetty luonnonvara heiluttaa yhä huterammaksi käyvää tornia emmekä tiedä, mikä on se viimeinen pala, jonka tornista voi vielä poistaa ennen kuin se sortuu lopullisesti.
Ellemme ala kunnioittaa, suojella ja sallia luonnon olla, elää, rönsytä, olla ihmisen silmään joskus ruma ja häiritseväkin, kasvaa, kukoistaa ja uusiutua, ei meillä pian ole luontoa. Ja jos ei ole luontoa, ei ole elämää. Olemassaolomme riippuu luonnosta ja luonnon hyvinvoinnista, monimuotoisuudesta ja sopeutumiskyvystä. Meidän on ymmärrettävä ja hyväksyttävä oma paikkamme, ei luonnon hallitsijana, vaan luonnon armoilla.
Pallon kokoinen elämä 