Ihminen, tuo luomakunnan kruunu, on nostanut itsensä luonnonresurssien kaikkivaltiaaksi, jolla tuntuu olevan oikeus ja jopa velvollisuus hallita luontoa. Ihminen harjoittaa metsänhoitoa, kannansäätelyä, eläinteollisuutta, fossiilisten polttamista, lajinjalostusta ja geenimanipulointia. Ihmisellä on sormensa pelissä lähes kaikissa maapallon ekosysteemeissä ja ne sormet ovat hyvin likaiset.
Nykyihmisen vieraantuneisuus luonnosta näkyy karulla ja julmalla tavalla eläintuotannossa. Eläintuotteet ovat länsimaisessa ruokavaliossa niin tuttuja ja jokapäiväisiä, että harva pysähtyy koskaan miettimään niiden alkuperää sen kummemmin. Lehmän kuva maitopurkin kyljessä voi saada kuluttajan suomaan ajatuksenhäivähdyksen sille iloiselle, onnelliselle, vapaana kasvaneelle lehmälle, joka luonnostaan tuottaa maitoa ihmisen ravinnoksi. Naapurin maalaiskana tuo mieleen tuulessa humisevat viljapellot ja aamutuimaan reippaana kiekaisevan kukon. Viljapossu varmasti röhkii onnellisena ja kylpee poikastensa kanssa mudassa ulkoilmasta nauttien. Syvällisemmät pohdinnat voi kuitata sillä, että onhan meillä Suomessa hyvä eläinsuojelulaki ja valvonta.
Tuo on se satu, jota meille ruoan alkuperästä yhä edelleen kerrotaan. Sitä toisinnetaan lastenkirjoissa, ruoan markkinoinnissa ja oppikirjoissa. Totuus ei kuitenkaan voisi olla kauempana noista mielikuvista.
Kysyin Instagramissa, minkä ikäisenä ihmiset ovat ymmärtäneet, että lehmä tuottaa maitoa vasta synnytettyään poikasen, että kuluttamalla maitotuotteita itse asiassa tulee tukeneeksi lihantuotantoa, että eläintuotannossa emot eivät saa hoivata poikasiaan ja että kananmunantuotannossa kukkotiput tapetaan heti kuoriutumisen jälkeen. Nuo kaikki seikat ovat eläintuotannon lainalaisuuksia, mutta niistä ei juurikaan kuule puhuttavan. Hyvin moni kertoikin ymmärtäneensä kyseiset asiat vasta aikuisena. Muutama oli jopa päässyt vierailemaan tuotantotiloille lapsena, mutta sielläkin kyseiset käytännöt olivat jääneet kertomatta. Taitaakin olla niin, että tietoa on itse osattava kysyä tai etsiä, koska ei sitä kukaan tule suoraan vapaaehtoisesti tarjoilemaan, ellei nyt satu päätymään juttusille eläinoikeusaktivistin kanssa. Lihanormi on yhteiskunnassamme niin vahva, että päiväkodista vanhainkotiin liha on yhtä kuin jokapäiväinen leipämme. Normin rikkominen on suurinpiirtein pyhäinhäväistys.
Minä jätin lihan lautaseltani 15–vuotiaana, kun satuin näkemään telkkarista tehotuotantoa käsittelevän dokumentin. Hämärästi muistelen, että sen nimi olisi ollut Ihminen ja eläin, mutta googlaamalla en tuon nimistä ohjelmaa löytänyt. Tuolloin oli vuosi 1998 ja internet vasta teki tuloaan, joten tiedon äärelle ei päässyt yhtä helposti kuin tänä päivänä. Koska tuon dokkarin nähtyäni en syönyt lihaa vaan ainoastaan maitotuotteita ja kalaa, koin omatuntoni olevan puhdas eläinten hyväksikäytön suhteen. Lehmien tehtävähän on tuottaa maitoa ja kalat kasvoivat käsitykseni mukaan vapaina merissä ja järvissä, joten minä en enää osallistunut eläinten tehotuotantoon. Näin kuvittelin ja elelin tyytyväisenä kasvissyöjänä seuraavat parikymmentä vuotta. Olin siis reippaasti yli kolmenkymmenen, kun tajusin, että niin muuten, eihän sen lehmän kuuluisikaan tuottaa maitoa ihmiselle vaan omalle poikaselleen! Tämä oivallus syntyi, kun imetin esikoistani ja tajusin, että minäkin olen nisäkäs ja nisäkkäät imettävät poikasiaan. Oivalluksen myötä koin vahvaa samaistumista lehmiin ja tajusin, kuinka julmaa maidontuotanto on. Lisäksi kun maidontuotanto on Suomessa vahvasti yhteydessä lihantuotantoon, tukee maitotuotteiden ostaja väistämättä lihantuotantoa. Kananmunien tuotantoon liittyvän kukkotipujen karun kohtalon tajusin vasta pari vuotta sitten.
Teolliseen eläintuotantoon kuuluvien rutiinien piilottelu palvelee niin eläintuottajien ja ruoka-alan yritysten kuin tavallisen sekasyöjän etua. Ainakin jos edulla tarkoitetaan vallitsevan asiaintilan säilyttämistä. Kun ihmiset eivät liikaa ajattele ruoan alkuperää, heille ei ole ongelma syödä kananmunia, juustoa tai pekonia. Eikä kukaan joudu hankalaan tilanteeseen, kun ei turhia kysellä ja kyseenalaisteta.
Kahvilassa työskentelevä seuraajani kertoi, kuinka hän oli erehtynyt kysymään, haluaako asiakas lattensa kaura- vai lehmänmaitoon. “Hyi, onpa ällöttävä sana toi lehmänmaito, ihan normimaitoon haluan!” oli asiakas kivahtanut. Kun oppilas joskus kouluruokalassa on kysynyt minulta, miksi en syö lihaa, olen kokenut, että vastaus on pakko antaa kieli keskellä suuta, varoen järkyttämästä lasta totuudella – tai perästä kuuluu. Tiedän tapauksen, jossa luokanopettaja kutsui Animalian kouluvierailijan luokkaansa kertomaan oppilailleen ruoantuotannosta. Hommasta nousi valtava haloo ja opettaja joutui rehtorin puhutteluun. Vanhemmat eivät pitäneet siitä, että lapsille oli kerrottu totuus. Minun on vaikea kuvitella, että Animalia alakouluun suunnitelluilla kouluvierailuillaan mässäilisi julmuuksilla eli syy älähdykseen ei ollut siinä. Kun eläintuotannon arkipäivä on jotain, mistä kenenkään ei haluta tietävän ja minkä alkuperästä ei haluta edes vahingossa muistutettavan, onkohan käytännöissä silloin kenties jotain kyseenalaista? Paul McCartney onkin sanonut, että jos teurastamoissa olisi lasiseinät, kaikki olisivat kasvissyöjiä.
Ote eläintiloilla työharjoittelussa olleen, eläintenhoitajaksi opiskelleen Evelina Lundqvistin kirjoituksesta Vegaaniliiton sivuilla ei jätä tulkinnanvaraa:
Olin työharjoittelussa niin sikaloissa, kanalassa, broilerihallissa, lampolassa kuin navetoissakin. Tiesin paljon jo etukäteen: olinhan toiminut eläinoikeusliikkeessä miltei puolet elämästäni, kirjoittanut graduni kanoista ja vieraillut lukuisilla tiloilla. Silti moni asia tuli yllätyksenä. En ennen ollut ajatellut esimerkiksi sitä, että eläimiä lyödään niin paljon. Jalkakipuisia lehmiä patistettiin lantakolalla lyöden lypsylle. Sikoja potkittiin, jotta niiden ahtaat karsinat saatiin siivottua. Kärsäkkäitä myös hätistettiin sähköpiiskalla teurasautoon. Kovetin sydämeni ja mieleni. Itkin kerran. Se tapahtui silloin, kun näin karjuporsaiden kastraation:
”Nainen nosti kärryistä ensimmäisen porsaan takajaloista ja katsoi takapäähän: poika. Hän pisti kipulääkkeen ihon alle niskaan, otti veitsen ja viilsi porsaan kiveksiin viillon. Sen jälkeen hän plumpsautti kiveksen esiin ja repi sen sieltä pois kivesnuorineen ja heitti verisen klimpin karsinaan porsaiden emon viereen.[…] Koko toimituksen ajan possu oli aivan hiljaa. Kun se laskettiin jalasta karsinaan, se jäi kyyhöttämään karsinan seinän viereen.”
Kipulääke ei ole sama kuin puudutus. Se on sama kuin eläimelle annettaisiin Buranaa ja sen jälkeen sen kivekset revittäisiin irti. Kipu on sanoinkuvaamaton. Toimenpide tehdään kaikille karjuporsaille, eikä luomu ole tästä poikkeus.
Ylen kolmiosainen dokumenttisarja, Riikka Kaihovaaran ohjaama Kaikki irti eläimistä, kuvaa tuotantoeläinten historiaa viime vuosisadalta nykypäivään. Tarkasteltavana on lehmä, sika ja kana. Ohjelmassa näytetään suur- ja pientilojen tuotantoa ja haastatellaan tilallisia. Kaikesta piirtyy kuva siitä, kuinka eläimistä halutaan saada kaikki irti. Jalostuksella eläinten koko ja tuotosmäärät ovat kasvaneet vuosikymmenestä toiseen. Lehmä on jalostettu säyseäksi ja mahdollisimman huomaamattomaksi poistamalla ihmisen mittapuulla hankalat yksilöt suvunjatkamisketjusta. Kanoista on sukua jatkamaan valittu eniten ja isoimpia munia munivat yksilöt. Lehmien maitotuotos on kasvanut niin paljon, että lypsysuoritusta voi verrata siihen, että juoksisi maratonin joka päivä. Tuottaa lehmä maitoa kuinka paljon tahansa, ihminen ei koskaan kuitenkaan ole tyytyväinen vaan aina olisi hyvä saada tuotantoa hiukan lisättyä. “Satatonnari” eli satatuhatta maitokiloa elämänsä aikana tuottanut lehmä on saavutus, josta lehmä ansaitsisi palkinnon. Mikä mahtaisi olla sopiva palkinto? Kenties eläkkeelle pääsy? Eläkepäivät vain lienevät vähän ikävät lihapullan olomuodossa.
Sika on ihmisen älykkyyden mittarein mitattuna koiraa älykkäämpi eläin. Tutkimuksissa on osoitettu sian älykkyyden olevan samalla tasolla kuin viisivuotiaan ihmislapsen. Länsimaisessa kulttuurissa koira nähdään ihmisen parhaana ystävänä ja koiria syöviä kiinalaisia pidetään kammottavina, epäinhimillisinä raakalaisina. Moraalisessa mielessä sillä ei kuitenkaan ole mitään eroa, onko lautasella koiraa vai sikaa. Ero on ainoastaan kulttuurimme luomissa mielikuvissa. Miltä tuntuisi ajatus viisivuotiaan lapsen pitämisestä häkissä? Niin, sitähän minäkin ajattelin. Moraalimme venyy ja taipuu, kun puhutaan tuotantoeläimistä. Ihmisen parasta ystävää koiraa ollaan valmiita puolustamaan kaltoinkohtelulta, kuten suojelukoirakohu paljasti, mutta tuotantoeläimet… no, nehän elävät tullakseen syödyksi, joten ei niillä niin väliä.
Broilerintuotanto on ehkä kaikesta eläintuotannosta epäeettisintä. Broilerit on jalostettu kasvamaan mahdollisimman nopeasti ja nopea kasvu aiheuttaa linnuille monenlaisia terveydellisiä ongelmia. Broilerilinnun lyhyeen elämään ei mahdu mitään luonnollista eikä lajityypillistä. Suomessa tapetaan vuodessa yli 76 miljoonaa broileria. Tämänkin päivän aikana siis keskimäärin yli 200 000 lintua. Lisäksi tuotantoprosessissa kuolee vuosittain noin miljoona lintua, joihin viitataan termillä itsestään kuolleet. Yle MOT:n artikkeli Eläinroskat kuvaa broilerintuotannon synkkiä epäkohtia. Erityisen kuvaavaa tuotannossa on se, että broilerien kohdalla ei puhuta yksilöistä vaan kiloista. Broilereita ei ajatella elävinä ja tuntevina olentoina. Lihatalot myyvät meille perhetilan kanaa, kärsimystä brändättynä lempeän luonnonläheisellä nimellä.
Tottakai voidaan ajatella, että eläintuotannolla on myös hyvät puolensa. Eläinten ei tarvitse ikinä nähdä nälkää, huolehtia ravinnonsaannista tai pelätä saalistajia. Niille taataan lämmin paikka nukkua ja ruokaa nenän eteen joka päivä. Terveydestäkin yleensä huolehditaan, sillä terve eläin on hyvä tuotantoeläin. Kuitenkin hyvinvointi on paljon enemmän kuin pelkkä fyysinen terveys. Hyvinvointiin pitäisi sisältyä mahdollisuus lajityypilliseen käytökseen. Tehotuotanto ei palvele eläimen hyvinvointia vaan ihmisen halua saada eläimen tuotantokyvystä irti maksimaalinen teho. Kun tehot on saatu irti, eläin on elämäntehtävänsä tehnyt ja suunta on kohti teurasautoa. Oikeutta eläimille -järjestön kuvaamat videot teurastamoista paljastavat, että tuotantoeläinten elämän viimeiset hetket ovat täynnä pelkoa, kauhua ja kipua. Kun kysytään, olisiko lihaa syövä ihminen valmis itse tappamaan syömänsä eläimen, kysymys on lähinnä retorinen. Ei tietenkään, mutta on hienoa voida maksaa siitä, että joku muu tekee sen kuluttajan puolesta.
Karua on sekin, että nykyisenkaltainen tehotuotanto ei palvele myöskään tuottajien etua. Tuottajan siivu tuotannosta on niin pieni, esimerkiksi broilerintuotannossa noin 15 prosenttia per broileri, että eläinmääriä on jatkuvasti kasvatettava, jos tuotannon halutaan tarjoavan elanto tilalliselle. Ruoan jatkuva halpuutus on johtanut siihen, että ruoka ei saisi maksaa mitään, mutta siitä pitäisi saada maksimaaliset tuotot, jotka käärii kaupat ja isot ruoka-alan yritykset. Sen lisäksi, että nykymuotoinen eläintuotanto tuhoaa ympäristön ja aiheuttaa kärsimystä eläimille, se ajaa myös tuottajien hyvinvoinnin ja toimeentulon hyvin ahtaalle.
Eläinfilosofi Elisa Aaltola esitti Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa väitteen, että tuotantokäytössä olevat eläimet elävät huonompaa elämää kuin koskaan ja nykyinen eläinsuojelulaki sallii eläinten kaltoinkohtelun. Samaa mieltä eläinsuojelulaista oli Oikeutta eläimille -järjestön Maija Aro Ylen Takaisin Pasilaan -podcastissa. Elisa Aaltola nostaa esimerkiksi eläinten oikeuden vanhemmuuteen. Eläinten vahvaa hoivaviettiä ja biologista tarvetta esimerkiksi pesän rakentamiseen ei ole jalostuksella saatu hävitettyä. Jos kuka tahansa lapsen saanut tai lapsesta haaveileva ihminen kuvittelee, miltä tuntuisi menettää oma lapsi heti tai hyvin pian synnytyksen jälkeen, on sanomattakin selvää, että kyse olisi äärimmäisestä väkivallasta, josta seuraisi syvä suru. Miltä sitten tuntuisi, kun tämä sama kaava toistettaisiin elämän aikana pari–kolme kertaa? Eläintuotannossa myös avuton poikanen jää vaille emonsa hoivaa, kun ne säännönmukaisesti riistetään emoiltaan. Tutkimukset osoittavat, että vasikat kärsivät apatiasta ja masennuksesta. Vaikka lainsäädäntö sallii tällaisen rutiinin, niin ei kukaan tunteva ja ajatteleva ihminen kai voi väittää sen olevan moraalisesti oikein.
Kenen syy tämä kaikki sitten on? Tilalliset osoittavat syyttävän sormensa lainsäätäjiin, lainsäätäjät syyttävät kuluttajia, jotka tahtovat halpaa lihaa ja maitoa. Kuluttajat näkevät ongelman tuottajissa, jotka eivät tarjoa eläimille parempia oloja. Tällainen kehämäinen syyttely ei tietenkään hyödytä ketään osapuolta. Eikä syy ole yksin kenenkään. Syyllinen löytyy eläinkäsityksestä. Jotta tapamme alistaa eläimet tuotantokoneiston osasiksi voisi muuttua, tarvitaan ajattelun ja kulttuurin muutos. Täyskäännös siinä, miten eläimet nähdään: ei ruokaketjun osasina vaan tuntevina ja tiedostavina yksilöinä, joiden hyväksikäyttö on yksiselitteisesti väärin. Ei pitäisi olla olemassa erikseen sellaista kategoriaa kuin tuotantoeläin. Eläin on eläin ja niillä kaikilla kissoista kanoihin on samat halut, tarpeet ja tunteet.
Eläinten rutiininomaisen kärsimyksen vähentämisen voit aloittaa suosimalla kasviperäistä ruokavaliota. Kenenkään ei tarvitse ryhtyä yhdessä yössä tai sataprosenttisesti vegaaniksi, mutta niin ilmaston, ympäristön kuin eläinten kannalta ajateltuna tavoite on selvä. Sen voi tehdä yksi askel kerrallaan eikä sen tarvitse johtaa totaalikieltäytymiseen. Avainasemassa on myös tiedonhankinta ja –jakaminen. Aloita vaikka käyttämällä elämästäsi kaksi tuntia katsomalla nämä kolme ohjelmaa:
Akuutti – Kuinka jättää liha lautaselta?
Oikeutta eläimille: Eläintehtaat (5-minuuttinen lyhytdokumentti)
Jos videomateriaalin katsominen tuntuu liian pahalta, tutustu eläintuotantoon Vegaaniliiton tai Animalian sivujen kautta.
Lasten kanssa aiheesta voi keskustella esimerkiksi kirjojen kautta. Eläinten syömisen etiikkaa käsittelee mm. Ruby Rothin kirja Miksi emme syö eläimiä? ja Antti Nylénin teos Eino ja suuri possukysymys.
Lisää katsottavaa löydät täältä: https://oikeuttaelaimille.fi/elainaiheisia-elokuvia-ja-dokumentteja
Syvällistä ajateltavaa ihmisen ja eläimen suhteesta tarjoaa Elisa Aaltolan haastattelu.
Valokuva: Jo-Anne McArthur | Unsplash
Pallon kokoinen elämä 