Tyrannosaurus rex, ornitomimus, seismosaurus, albertosaurus, argentinosaurus, diplodocus, stegosaurus, giganotosaurus, allosaurus, chirostenotes, ouranosaurus, pentaceratops, protoceratops, corithosaurus, pachycephalosaurus, stygimoloch, stegoceras, utahraptor, bracchiosaurus, coelophysis, parasaurolophus, triceratops, pteranodon, patagotitan, giraffatitan, nigersaurus, plateosaurus, latenivenatrix, edmontonia, euplocephalus, kentrosaurus, quetsalcoatlus, baryonyx, megalosaurus, microraptor. (Kirjoitusasut eivät välttämättä ole aivan oikein.)
Nyt neljävuotias esikoiseni osasi kolmevuotiaana luetella yli 30 dinosauruslajia ja dinokirjoja luetaan yhä edelleen ahkerasti. Olemme puhuneet lukuisia kertoja dinosaurusten sukupuutosta ja harmitelleetkin, ettei dinosauruksia ole enää olemassa. Kymmeniä miljoonia vuosia sitten viides sukupuuttoaalto hävitti dinosaurukset maapallolta. Lapseni ei vielä tiedä, että me elämme paraikaa kuudennen sukupuuttoaallon keskellä.
Ekokriisin keskellä eläminen ei ole henkisesti helppoa. Mitä enemmän tietoa ekokriisistä on, sitä synkempi varjo tulevaisuuden edessä tuntuu roikkuvan. Yhdeksästä planetaarisesta rajasta jo neljä – sukupuuttotahti, metsäkato, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus sekä typen ja fosforin kierto – on jo ylitetty. Koska etenkin luonnon monimuotoisuus ja ilmaston lämpeneminen ovat niin monitahoisia asioita ja koostuvat monesta osasesta, ei tulevaisuuden tapahtumaketjujen ennustaminen ole helppoa. Itse asiassa se on monelta osin mahdotonta jopa alan parhaille tutkijoille. Kukaan ei tiedä, millaiselta maailma näyttää vuoden 2050 jälkeen, olemmeko saavuttaneet ilmastotavoitteet ja onko luontokato saatu pysäytettyä. Sen verran voidaan varmaksi sanoa, että ilmasto tulee jatkamaan lämpenemistään vielä vuosikymmeniä ja sillä tulee olemaan suuria inhimillisiä, ekosysteemisiä ja taloudellisia seurauksia. Kehityksen suuntaa on vielä mahdollista muuttaa, mutta se vaatii radikaaleja toimia välittömästi ja kaikilla tasoilla. Kaikki vastuu ei missään tapauksessa ole yksilöiden harteilla, mutta yksilöt eivät myöskään ole vapaamatkustajia, sillä jo äänestyspäätöksistä ja kulutusvalinnoista lähtien moni asia ei muutu ilman kansalaisten aktiivisuutta.
Vanhemmuus on valintojen viidakossa rämpimistä, jatkuvia tietoisia ja tiedostamattomia päätöksiä, joilla on vaikutusta lapsen kasvuun ja kehitykseen. Jotkut seuraukset ovat välittömiä ja toiset rakentavat lapsen minäkuvaa ja arvomaailmaa vuosia kestävän kasvatustyön myötä eikä suoria vaikutuksia välttämättä näe ennen lapsen aikuistumista ja itsenäistymistä. Ihan jo tavallinen mukavaksi ja empaattiseksi ihmiseksi kasvattaminen vaatii vanhemmilta sinnikästä työtä ja omien kasvatusmallien pohdiskelua, vahvuuksien ja heikkouksien reflektointia. Lisääpä tähän ekokriisitietoisuus, muuttuvaan ympäristöön sopeutuminen ja vallitsevien normien kyseenalaistaminen – siinäpä onkin jo kasvattajalle suota tarvottavaksi.
Jokainen vanhempi haluaa varmasti taata lapselleen parhaat mahdolliset lähtökohdat hyvään, onnelliseen elämään. Harvalle on väliä, tuleeko lapsesta lääkäri tai juristi – tärkeintä on, että lapsi saa elää onnellisen lapsuuden ja löytää aikuisena oman paikkansa maailman siitä sopukasta, jossa hän voi olla onnellinen. Miten siis kasvattaa lapsi muuttuvaan maailmaan, antaa hänelle parhaat mahdolliset eväät elämään, jonka puitteet ovat meille kaikille vielä tuntemattomia?
Kun yritän parhaani mukaan noudattaa vastuullista elämäntapaa, on lasten saamisen myötä lukuisia päätöksiä katsottava erityistä tarkempien ekokiikarien läpi. Onko väestönkasvu kestävää ja mikä on minun roolini siinä? Millaiseen kuluttamisen ja ostamisen tapaan lapseni kasvatan? Millaiseen vapaa-ajanviettoon ja lomailukulttuuriin lapsemme tottuvat? Tottuvatko he käyttämään julkista liikennettä vai kulkemaan omalla autolla tai polkupyörällä? Oppivatko he tuntemaan empatiaa ihmisten lisäksi muunlajisia eläimiä kohtaan? Kokevatko he taakkana sen, että ovat päiväkotiryhmänsä ainoita kasvissyöjiä? Mitä sitten, jos kirppisvaatteet eivät jossain vaiheessa enää kelpaa, kumpi joustaa, minä vai lapset? Suostuvatko he asumaan isompinakin yhteisessä huoneessa, jos kodissamme ei ole molemmille omia huoneita? Harmittaako heitä, jos luokkakaverit lomailevat jouluna Thaimaassa ja me käymme vain isovanhemmilla Pohjois-Pohjanmaalla? Oppivatko he avoimiksi ja muita kulttuureja ymmärtäviksi, vaikka emme matkustaisi ikinä toiselle puolelle maapalloa? Uskaltavatko he puolustaa omia ja perheemme valintoja myös kouluikäisinä vai tuleeko heille vastareaktio vastuullista elämäntapaa kohtaan? Auttaako roskien kerääminen luomaan kunnioittavaa luontosuhdetta? Oppivatko lapset hyväksymään perusteluksi uusien tavaroiden ostamatta jättämiselle sen, että maapallo ei yksinkertaisesti kestä jatkuvaa uuden ostamista?
Minusta tuntuu, että vanhemmuudesta on jossain määrin tullut projekti, yksi monista ihmiselämän suorituksista, joka täytyy vetää maaliin viimeistä piirtoa myöten täydellisesti – vaikka kaikki tietävät, että täydellinen suoritus on absoluuttinen mahdottomuus. Ja vaikka tiedetään, että vanhemmuutta ja kasvatuksen onnistumista ei mitata millään ulkoisilla mittareilla, kuten lapsen omistamien kehittävien lelujen määrällä, uusimman lastenvaatedropin pipolla sesongin trendivärissä tai sillä, missä iässä lapsi oppii lukemaan, tuntuvat nämä ulkoiset seikat vievän vanhempia kuin pässiä narussa. Ja onhan se luonnollista ja inhimillistä, että omalle lapselle halutaan parasta. Mutta kuinka moni pysähtyy miettimään, mikä oikeasti on lapsen paras?
Paljon edellä mainittuja seikkoja enemmän ja kauaskantoisempia päätöksiä jää näkymättömiin ja usein myös tietoisen pohdinnan ulkopuolelle. Miten kasvatetaan terve ja maapallon kantokyvyn kannalta kestävä tavarasuhde, minkä verran ja mihin ikään asti vanhempi voi päättää esimerkiksi lapsensa ruokavaliosta ja vaatehankinnoista ja millaiseen arvomaailmaan nuo valinnat pohjautuvat? Millaista arvomaailmaa kodin pienet käytännöt lapseen istuttavat?
Henkilökohtaisesti minun on vaikea ymmärtää, miksi lastenkin ruokavalio yhä edelleen pohjautuu pitkälti lihaan ja maitotuotteisiin, vaikka meillä on kaikki tieto kyseisen ruokavalion riskeistä sekä terveydelle että ekosysteemeille. Toisaalta ymmärrän vallan hyvin, että vallitsevien normien rikkominen ei ole helppoa eikä monelle tule edes mieleen kyseenalaistaa tuttuakin tutumpia tapoja. Elämme ja olemme kuten olemme aina tottuneet tekemään, sillä valmista polkua on helpoin kulkea. Harva edes tulee ajatelleeksi, että polun voi raivata myös itse tai voi päättää kulkea sitä risukkoista ja mutkittelevampaa pikkupolkua. Onkin surullista, että yhteiskunta ei vieläkään viitoita meille kestävää ja helppokulkuista tietä vastuulliseen ja syväekologiseen elämäntapaan.
Elämäntapojen perinpohjainen kyseenalaistaminen ravistelee koko maailmankatsomusta ja on siksi hyvin kokonaisvaltainen prosessi. Sysäys muutokselle täytyy tulla sisältä päin syntyvän oivalluksen myötä. Tarvitsemme myös paljon nykyistä enemmän esimerkkejä kestävän elämäntavan erilaisista ilmentymistä, jotta normit vähitellen voivat muuttua.
Toinen asia, mitä minun on hankala ymmärtää, on se logiikka, jolla vanhemmat ostavat lapsilleen pikamuotiketjujen vaatteita. Yksikään halpavaatteita myyvä brändi (Zara, H&M, Lindex, Cubus, Newbie, markettivaatemerkit) ei maksa vaatteidensa valmistajille elämiseen riittävää palkkaa, joten se halpa hinta, jolla me voimme ostaa kauniita edullisia vaatteita, tarkoittaa sitä, että maailman toisella puolella joku äiti (lähes kaikki tekstiiliteollisuuden työntekijät ovat naisia) tekee tehtaassa niin pitkää päivää, ettei hän ehdi juuri koskaan nähdä omia lapsiaan. Silti, vaikka en logiikkaa ymmärrä, tiedostan, ettei näistä kestämättömistä valinnoista voi ketään tuomita, sillä epäkohdat ovat syvällä rakenteissa. Jos jo ikoninen äitiyspakkaus, hyvinvointivaltion kulmakivi, perustuu tuotteidensa osalta vastuuttomalle hintojen ja ihmisoikeuksien polkemiselle, on jotain perustavanlaatuista pielessä muuallakin kuin yksittäisten ihmisten kulutusvalinnoissa. Kukaan meistä ei pysty elämään kulutuksen varaan rakentuvassa yhteiskunnassa sortamatta ja ihmisten ja eläinten oikeuksia polkematta, koska yhteiskuntamme kivijalka on muurattu kestämättömälle sorron maaperälle.
Ennen ajattelin, että ainoa oikea tapa kasvattaa lapsi on opettaa hänet maailmankansalaiseksi jo pienestä pitäen. Tutustuttaa hänet eri kulttuureihin lomamatkojen ohessa, jotta hän kasvaa avarakatseiseksi ja suvaitsevaiseksi ihmiseksi. Olinhan itsekin pienestä pitäen saanut matkustella ympäri maailmaa. Tuskinpa olen silti kasvanut merkittävästi avarakatseisemmaksi kuin joku toinen ikätoverini, joka ei ole kolunnut yli viittäkymmentä maata tuprutellen siinä samalla ilmakehään enemmän päästöjä kuin laki sallii. Tai vaikka olisinkin, en jaksa uskoa, ettei samaan lopputulokseen olisi voitu päätyä myös ilman hillitöntä lentelyä ympäri maailman.
Meidän perheen pienet valinnat rakentavat lastemme käsitystä maailmasta. Se, että ruokapöydässä suu pyyhitään isin vanhasta t-paidasta leikeltyihin kestotalouspapereihin ja että yhdessä esikoisen kanssa täytämme vauvalle kestovaippoja, opettaa lapsillemme ehkä sen, että kertakäyttötuotteet voi korvata kestävillä ja pestävillä versioilla. Lapsen toivoessa itselleen farkkuja tai merirosvoasua, en aja Prismaan ostamaan niitä vaan näpyttelen ostoilmoituksen Facebook-kirppikselle ja ilmoitan lapselle, että eiköhän hänen toivomansa hankinnat vielä ennen pitkää löydy. Tämä toivottavasti opettaa lapselleni paitsi halujen lykkäämistä ja kärsivällisyyttä, myös sitä, että maailmassa kaikki tarpeellinen on jo tuotettu ja meidän on vain maltettava odottaa sitä hetkeä, että etsimämme tavarat osuvat kohdallemme. Se, että loman lähestyessä emme pakkaa perhettämme lentokoneeseen vaan autoon ja aurinkomatkalle lennähtämisen sijaan ajamme mökille tai korkeintaan etelä- tai länsinaapuriin, ehkä opettaa lapsiamme näkemään sen, että lomailu ja irtiotto arjesta ei vaadi all inclusive –hotellilomaa etelän rantakohteessa.
Vaikka perheemme hiilijalanjälki on noin kolmannes keskiverrosta, elämme ihan tavallista lapsiperheen elämää. Toki me vanhemmat mietimme tekemiämme valintoja ekologisuuden kautta, mutta lapsemme tuskin vielä pitkään aikaan osaavat ajatella, että elämäntapamme mitenkään eroaisi normaalista. Eikä se radikaalisti ulos päin eroakaan, sillä ainakin tällä hetkellä valintamme joustavat tarpeen mukaan emmekä ole ehdottomia esimerkiksi ruokavalion, lahjakulttuurin tai yksityisautoilun suhteen. Kun perusasiat eli asuminen, liikkuminen ja ruokavalio ovat pääsääntöisesti kestävällä pohjalla, ei pieni “lipsuminen” silloin tällöin tee suurta hallaa. Lapseni sai siis esimerkiksi tänäkin pääsiäisenä pari yllätysmunaa, vaikka emme itse niitä hänelle hankkineet. Iloittiin munista yhdessä, koska pari turhaa pikkulelua kerran vuodessa ei maailmaa kaada.
Varsinaista ekokriisikeskustelua emme vielä ole käyneet, koska lapsemme ovat sen verran pieniä. Totuus maailman tilasta tuleekin varmasti valkenemaan heille pala kerrallaan, kyselemisen, ihmettelemisen ja teemaa sivuavien keskustelujen kautta käytännön arjen tasolla. Toivon, että osaan olla välittämättä lapsilleni omassa mielessäni ajoittain vellovaa huolta, pelkoa ja ahdistusta, mutta pystyn kuitenkin samaan aikaan olemaan jossain määrin rehellinen ekokriisin olemassaolosta. Enemmän kuin mitään muuta toivon tietysti, että tämän vuosikymmenen aikana saamme kuulla paljon toivoa antavia uutisia ekokriisin tiimoilta.
Yhteiskunnan arvomaailma heijastuu myös kasvatukseen. Arvotutkimuksissa suomalaisten tärkeimmiksi arvoiksi ovat viime vuosina nousseet muun muassa turvallisuus, hyväntahtoisuus ja universalismi. Turvallisuus pitää sisällään terveyden, perheen turvallisuuden ja yhteiskunnallisen järjestyksen ja universalismi puolestaan sisältää mm. tasa-arvon, maailmanrauhan ja luonnonsuojelun. Pinnallisesti ajatellen suomalaisten elämäntapojen voisi ajatella olevan sopusoinnussa arvojen kanssa, mutta jos asiaa katsotaan syvällisemmin, ovat arvot suuressa ristiriidassa käytänteiden ja ihmisten arjen kanssa. Suomalaisten ylikuluttava elämäntapa ja hiili-intensiiviseksi rakennettu yhteiskunta aina ruokavaliosta ja metsätaloudesta alkaen vähentää globaalia turvallisuutta ja terveyttä kiihdyttämällä ekokriisiä ja esimerkiksi pandemioille otollisia olosuhteita. Ekokriisin kiihtyminen taas on todistetusti uhka tasa-arvolle ja maailmanrauhalle. Puheiden ja asenteiden tasolla suomalaiset kannattavat luonnonsuojelua, mutta käytännössä iloitsemme kuitenkin selluhankkeista ja valtio edistää eläintuotantoa massiivisin maataloustuin. Yksilönä, vanhempana ja vastuullisuuteen pyrkivänä kasvattajana olenkin siis asemassa, jossa joudun jatkuvasti uimaan yhteiskunnan rakenteissa vastavirtaan ja murtamaan normeja, kun yhteiskunta ei rakenteillaan tue eettisiä ja ekologisia arvoja ja valintoja. Ajoittain se on raskasta, kun asioista on jatkuvasti otettava itse selvää ja oltava valmis kyseenalaistamaan ja näkemään vaivaa.
Usein, kun katson maailman murheista vielä autuaan tietämätöntä lastani, en voi välttyä ajatukselta, millainen tulevaisuus häntä odottaa. En voi olla pohtimatta sitäkin, oliko väärin synnyttää lapsia maailmaan, jossa tulevaisuus näyttää juuri nyt hyvin epävarmalta. Luottamus ihmiskunnan kykyyn selättää ekokriisi sai minut kaikesta epävarmuudesta huolimatta uskaltamaan. Ja nyt on vain elettävä päivästä toiseen itse todeksi sitä tulevaisuutta, jonka lapsilleni haluan antaa.
Loppuun vielä kuuntelusuositus erinomaisesta Ylen podcastista Äiti, kuolevatko jääkarhut?, joka käsittelee ekokriisiä ja vanhemmuutta koskettavasti ja monipuolisesti. Itkuvaroitus!
Kirjasuosituksena nostan esiin Kaisa Viljasen Kasvun paikka -teoksen. Kirja tarjoaa vertaistuellista pohdiskelua vanhemmuuden teemoista ja käsittelee myös ilmastokriisin tuomaa epävarmuutta kasvatusnäkökulmasta. Myös allekirjoittanut pääsi osallistumaan kirjan tekoon pienen haastattelun muodossa.
Pallon kokoinen elämä 
2 thoughts on “Vanhemmuus ekokriisin aikaan”