Tuomittuja kuluttamaan?

Tämän blogitekstin voit kuunnella tästä.

Vuosittain huhtikuun alkupuolella vietetään Suomen ylikulutuspäivää. Kun vuodesta on kulunut vasta reilu neljäsosa, olemme laskennallisesti käyttäneet loppuun oman osamme maapallon luonnonvaroista. Tänä vuonna koronaepidemia siirtänee päivämäärää hiukan eteenpäin, mutta tarkkojen laskelmien tekeminen on tässä vaiheessa vuotta mahdotonta. Näin ollen Earth Overshoot Day on määrittänyt Suomen ylikulutuspäiväksi vuonna 2021 huhtikuun kymmenennen päivän.

Uutiset kertovat säännölliseen tahtiin valtionvelan hälyttävästä kasvusta, mutta paljon sitä vakavampaa uhkaa, luontovelkaa, ei käsitelty valtamedioissa viikonloppuna ylikulutuspäivästä huolimatta lainkaan. Luontovelkaa ei voi kuitata rahalla vaan se maksetaan peruuttamattomilla vahingoilla, ihmishengillä ja iäti menetetyillä eliölajeilla, luonnonvaroilla, jotka eivät uusiudu meidän elinaikanamme tai enää koskaan.

Me suomalaiset olemme ylikulutuksen mestareita. Kulutamme kuin meillä olisi käytössä 3,8 maapalloa. Jatkuvasti rohmuamme yhteisiä, rajallisia luonnonvaroja moninkertaisesti enemmän kuin planeetan rajat sallisivat. Koko maapallon ylikulutuspäivä on elokuussa, mikä sekin on liian aikaisin, mutta globaalilla tasolla me suomalaiset olemme joukko onnekkaita paskiaisia, jotka sattuivat syntyessään saamaan lottovoiton ja ottavat siitä todella kaiken irti, myös sen jälkeen kun viimeinenkin voittoeuro on jo aikaa sitten tuhlattu.

Meidän kaikkien, niin yksilöiden kuin valtioidenkin, on yksinkertaisesti pakko saada kulutuksemme kestävälle tasolle. Rajallisella planeetalla ei voi toteuttaa rajatonta kasvua, vaikka uutisotsikot kilpaa huutavatkin talouskasvua ja hehkuttavat kulutuksen piristysruiskeista, joita kieli pitkällä odotetaan pandemian hellittäessä. Maapallon kantokyvyllä on rajat eikä niitä voi loputtomiin venyttää. Holtiton kulutus on saatava kuriin. Ainoa mahdollinen tie on kohti hiilineutraaliutta ja siitä vielä hiilinegatiiviseksi. Hiilinegatiiviselle planeetalle ei mahdu ylikulutusta.

Kun puhutaan kuluttamisesta, katse kääntyy tietysti syylliseen. Missä on kuluttaja, joka on tästä ylikulutuksesta vastuussa? Aika moni kulutustavara on made in China, joten osoitammeko syyttävän sormen Kiinaan? Tuottaahan Kiina valtavan määrän päästöjäkin. Syyllistä on kuitenkin tällä kertaa etsittävä lähempää. Yritysten voiton maksimointi, kuluttajien halu maksaa mahdollisimman vähän ja globaalin markkinatalouden lainalaisuudet ovat johtaneet siihen, että suomalaisten (ja muiden rikkaiden, suuripäästöisten, paljon kuluttavien teollisuusmaiden) päästöistä ja luontohaitoista iso osa on ulkoistettu Kiinaan ja muihin Aasian maihin. Kun ostamme ulkomailla tuotettuja hyödykkeitä, lasketaan päästöt tuottajamaan päästöihin. Todellisuudessa Suomen kulutusperustaiset päästöt ovatkin 33 prosenttia suuremmat kuin maakohtaisesti lasketut päästöt. Aiheesta kannattaa lukea kaksi erinomaista artikkelia:

Finnwatch: Kiina ja Intia tupruttelevat kivihiiltä ilmaan – kenen syy?

Maailman Kuvalehti: Hiilineutraali valtio, jossa asustaa hiilisyöppö kansa – ulkoistammeko päästömme?

Vaikka me emme voi omasta ylikulutuksestamme syyttää Kiinaa, Intiaa tai muuta ulkopuolista tahoa, ei syyllisyyden viittaa pelkästään yksilön vastuullekaan pidä laskea. Paljon on kiinni rakenteista, normeista ja ylipäätään siitä kulttuurista, jonka keskelle olemme syntyneet ja kasvaneet. Osa kulutuksesta on sellaista, mitä yksilön on vaikeampi itse vähentää ja osaan taas on helppo itse vaikuttaa. Osa vaatii enemmän kyseenalaistamista ja vaivannäköä, osa on vain pienestä viitseliäisyydestä kiinni. Esimerkiksi sellainen omaa kulutusta koskeva periaatepäätös, että päättää olla ostamatta mitään uutta selvittämättä ensin, voisiko kyseisen tuotteen löytää käytettynä, on hyvin helppo tehdä. Tai että päättää olla ostamatta uutta parempaa tuotetta, jos edellinenkin on vielä ehjä ja toimiva. Samoin vaikkapa maitotuotteiden vaihtaminen kasvipohjaisiin tuotteisiin yksi kerrallaan on helppo, pieni teko, joka ei mullista tai hankaloita arkea. Listaan voisi lisätä sähkösopimuksen päivittämisen uusiutuvaan sähköön, kauppakassin vaihtamisen kestoversioon ja lyhyiden matkojen liikkumisen lihasvoimin. Jo nämä esimerkit osoittavat, kuinka suuri osa kulutuksestamme on melko helposti vaihdettavissa pienemmän kulutuksen versioon.

Iso osa kulutuksestamme on markkinoinnin ohjaamaa. Varmaan aika moni tunnistaa sen tunteen, kun näkee ihanan vaatteen, joka herättää pakko saada -reaktion. Jos pysähdyn pohtimaan, mitä siellä tuntemuksen takana on, löydän ehkä tyytymättömyyttä, tylsistymistä, kateutta tai itsetunto-ongelmia. Paljon liittyy statukseen ja identiteettiin. Uudet urheiluvaatteet ostetaan sille sporttiselle minälle, joka halutaan olla. Muodinmukainen asuste ostetaan sille minälle, joka tahtoo näyttää olevansa tietoinen trendeistä. Hienompi auto ostetaan sitä naapuria varten, jolle halutaan näyttää olevansa menestynyt. Balille matkustetaan, koska halutaan laittaa someen hienoja valokuvia. Lapsille ostetaan muotivaatteita ja kauniita puuleluja, koska halutaan todistella hyvää vanhemmuutta. Ja näitä heikkoja kohtia mainonta osaa hyödyntää. Yhtäkkiä meille tuleekin tarve saada parempi auto tai uudet urheiluvaatteet. Nykypäivänä myös somella on samankaltainen ja ikäryhmästä riippuen jopa isompi voima kuin mainonnalla.

Usein sanotaan, että aineeton kulutus on vastuullisempaa kuin materian ostaminen. Myös aineeton kulutus voi kuitenkin olla ylikulutusta. Kodin lämmittäminen yli suositellun lämpötilan on aineetonta kulutusta, mutta hyvä esimerkki turhasta kuluttamisesta. Lyhyiden matkojen kulkeminen autolla voidaan ehkä laskea myös tähän aineettoman kulutuksen kategoriaan, vaikka polttoaine on toki fyysinen hyödyke. Jätteiden kierrättämättä jättäminen on mielestäni vain laiskuutta ja kuuluu ehdottomasti tähän aineettomaan ylikulutukseen. Kun jätteet jätetään lajittelematta, hukataan arvokkaita raaka-aineita, joita voisi kierrättää uudelleen käyttöön. Lihan ja maitotuotteiden syöminen on valtavan iso osa luonnonvarojen ylikulutusta. Fyysinen hyödyke sekin, mutta tietenkään naudanlihakilon versus härkiskilon luonnonvarojen kulutus ei ole niin konkreettisesti nähtävissä kuin vaikkapa se, ostanko uuden vaatteen vai jätänkö ostamatta.

Ehkä älyttömintä turhaa kuluttamista on ns. Kiina-krääsän ostaminen. Tuotteet ovat harvoin hyvälaatuisia, voivat olla jotain ihan muuta kuin mainoskuva on antanut olettaa ja turvallisuuskin on vähän niin ja näin. Todella turhaa kulutusta on myös kaikki ostaminen, joka tapahtuu vain mielihalusta tai vain halvan hinnan takia. Myönnän, olen “entisessä elämässäni” sortunut useammankin kerran.

Kuten sanoin, olen sitä mieltä, että kaikkea syytä ei tule vierittää kuluttajan niskoille. Mutta en myöskään näe järkeä siinä ajattelussa, että en lopeta yletöntä lentelyä/pikamuodin ostamista/Kiina-krääsän tilaamista, ellei niitä kielletä/ellei rakenteet muutu. Meillä kaikilla on oma vastuumme ylikulutuksen kitkemisessä. Se vaatii omien tapojen ääreen pysähtymistä, tottumusten tarkastelua, itsehillintää ja ehkä myös arvomaailman kirkastamista. Jo mielihalujen lykkääminen auttaa. Kun uutta tavaraa ei ostakaan vielä tänään vaan päättää nukkua yön yli tai harkita asiaa uudelleen ensi viikolla, voi huomata, että tarve ostaa meni ohi – eikä se edes ollut tarve alunperinkään.

Ulkoapäin tulevaa säätelyä esimerkiksi verotuksen muodossa toivoisin muun muassa lentämiseen ja eläinperäisiin tuotteisiin. Luonnonvarojen kulutusta hillitsisi ja muutosta kohti uudenlaista kestävämpää ruoantuotantoa ja ruokavaliota ohjaisi se, että julkisissa ruokapalveluissa siirryttäisiin yksinomaan kasvipohjaiseen ruokaan. Jos lentämisen hinta olisi se, mitä sen kuuluisi olla ilman polttoaineverohelpotuksia, se näkyisi ei-välttämättömän lentämisen vähenemisenä. Jos pikamuotikoltun hinnasta oikeudenmukainen osuus menisi vaatteen ompelijalle, se ei edes nostaisi vaatteen hintaa merkittävästi. Jos vaatteen ympäristöhaitat näkyisivät hintalapussa ja materiaalien pitäisi olla kierrätettäviä, voisi sillä olla jo hieman enemmän merkitystä.

Haluaisin nähdä yhteiskunnan, jossa jatkuva kuluttaminen ja uuden ostaminen ei olisi normi. Jossa kaduilla voisi kulkea, bussissa istua, lehteä lukea, radiota kuunnella ja ihmisiä tavata ilman, että meille jatkuvasti luodaan tarpeiksi naamioituja ostohaluja. Ilman, että on jatkuvasti aktiivisesti ponnisteltava näitä ulkoapäin taitavasti luotuja “tarpeita” vastaan.

Nyt kun olen saarnannut turhasta kuluttamisesta, mietitäänpä vielä hetki, voiko olla olemassa kestävää kuluttamista. Kestävä kulutus tapahtuu aidosta tarpeesta. Kestävä kulutus kohdistuu eettisesti ja ekologisesti vastuullisiin tuotteisiin tai palveluihin. Kestävä kulutus ei kohdistu kertakäyttöisiin tuotteisiin. Jos haluat hemmotella itseäsi, tee se leikkokukkien tai uuden tavaran sijaan ilmastokestävästi kasvisruoalla. Kokkaa itse tai hae ravintolasta, ihannetapauksessa omaan rasiaan. Jos välttämättä haluat palkita itseäsi tavaralla, osta jotain kestävää ja kierrätettävää/kierrätettyä. Kirja, lehtitilaus, vaatelainaamon jäsenyys tai pitkään himoitsemasi vaate nettikirppikseltä.

Tämä Instagramissa julkaisemani kuva pitää sisällään aika hyvän ohjenuoran kaikkeen kulutukseen liittyen.

Kun puhutaan kulutuksesta, ei voida välttyä kuluttaja-sanan käyttämiseltä. Oi kuinka inhoankaan tuota termiä, joka pelkistää kansalaisen roolin kulutusyhteiskunnan oravanpyörässä juoksevaksi rahankäyttäjäksi. En siis kovin mielelläni puhuisi ihmisistä kuluttajina, mutta aina sitä ei voi välttää. Ihminen on kuitenkin paljon enemmän kuin kuluttaja ja kuluttamalla ei myöskään maailmaa pelasteta. Olen aivan ehdottomasti sitä mieltä, että vastuullisinta ja vihreintä kuluttamista on kuluttaa vähemmän.

Meidän yksilöiden tulee myös muistaa mittakaavat. On turha syyllistää itseään pienistä asioista. Minua aina turhauttaa, kun ympäristöteot typistyvät kierrättämisen ympärille. Kierrätys on jotenkin vieläkin yleisesti ekoteoista se, jota pidetään ekoihmisen mittana. Jos kierrätät, olet ekologinen. Jos et kierrätä, olet piittaamaton ympäristön tuhoaja. Tosiasiassa kuitenkin kierrätyksen merkitys ekologisissa elämäntavoissa tai yksilön hiilijalanjäljessä on lähes häviävän pieni. Olisikin jo aika unohtaa kierrätyskeskeisyys ja nostaa keskiöön oikeasti vaikuttavien tekojen pyhä kolminaisuus: asuminen, liikkuminen ja ruokavalio. Kierrätys on jees ja kivaa ja minulle ainakin itsestäänselvää, mutta todelliset vaikutukset kulutukseen ja päästöihin tulevat ihan muualta. Jos asuu suht pienesti, lämmittää talonsa uusiutuvalla energialla, pitää huonelämpötilan kohtuullisena, käyttää liikkumiseen mahdollisimman vähän fossiilisia polttoaineita eli suosii lihasvoimaa ja joukkoliikennettä sekä syö kasvipohjaisesti, niin näillä teoilla saavutetaan monikymmenkertaiset säästöpäästöt kierrätykseen verrattuna.

Koska asumme valtiossa, jonka ylikulutuspäivä on jo huhtikuun alussa, meidän jokaisen on syytä pohtia omaa kulutusta kriittisesti. Muistettava kuitenkin on, että pienellä vaikuttajalla on pieni vastuu, isoilla vaikuttajilla iso vastuu. Suuret muutokset tulee tehdä ennen kaikkea valtion, kuntien ja yritysten tasolla, mutta meitä kaikkia tarvitaan sen muutoksen kirittämisessä.